torstai 14. helmikuuta 2013

Huumeista ja vieroittamisesta, vähäisen ymmärrykseni mukaan.

Puhuimme tuossa juuri vankiloista ja nisteistä ja huumeiden käytöstä ja kaikesta ankeasta, vaikeasta ja negatiivisesta. Huumeiden käyttäjille ei löydy lämpöä, koska heille annetaan vain kaikkea ja heitä hyysätään, eikä heiltä odoteta mitään, kun heillä on ollut niin saatanan vaikeaa. Tärskäytin ilmoille näkemykseni siitä, että tästäpä syystä olisi syytä rakentaa yhteiskuntaa, jossa nistit ja ne kieroimmat ja lieroimmatkin ovat vähemmän pahoja ja vastuullisempia, kuin mitä nykyisellään ovat. Vastaus oli pessimistinen, "no minkäs teet kun eivät tajua?" Mielestäni kysymys on aseteltu vähän väärin, sen pitäisi ennemmin kuulua, "no mitäs teemme, kun he eivät halua tajuta?" Miksi joku haluaisi kuulua sellaiseen porukkaan, jossa juuri häneen suhtaudutaan jo lähtökohtaisesti vihamielisesti ja negatiivisesti, luottamusta ei löydy ja sen rakentaminen ennakkoluulojen pohjalta on mahdotonta. Leimautuminen johtaa ulkopuolelle sulkemiseen, ja ulkopuolelle sulkeminen johtaa vastareaktioon, joka tavallisimmin on vihamielisyyttä.

En väitä, että minulla olisi jokin ratkaisu, jolla kaikki maailman nistit saadaan kasvatettua Sokrateiksi tai vähintään edes Nietzscheiksi. Toki monessa tapauksessa kyse on yksinkertaisesti tyhmyydestä, henkisestä laiskuudesta, omasta elämästään ulos ajautumisesta, ryhmäpaineesta, traumojen vääränlaisesta lääkitsemisestä, mistä lie. Mutta suuressa osassa itse näkemistäni ja tuntemistani tapauksista antisosiaalista käyttäytymistä ruokkii lähinnä leimaaminen ja ulos sulkeminen. Mietittiin esimerkiksi rikosrekisteriä, jossa yli viiden vuoden pituinen vankeus näkyy kunnes kuolet tai täytät yhdeksänkymmentä. Tavallisesti nämä ovat niitä törkeämpiä rikoksia, henkirikoksia ja talousrikoksia. Kuinka paljon ihmisellä, joka kantaa vaikkapa sitä henkirikoksen leimaa otsassaan, on mahdollisuuksia tehdä mitään muuta elämänsä aikana? Myönnän suoraan, että henkirikokseen syyllistyneet herättävät itsessänikin rehellistä pelkoa, koska sinulla on tieto, että heillä on kaikki tarvittava kapasiteetti ja kyky päättää sinun elämäsi, ja sitähän kukaan ei tahdo. Vaikka se ei olisi millään tavalla todennäköistäkään, tämä on luonnollinen reaktio. Silti, jos tuollainen stigma kulkee edelläsi jokaikiseen työpaikkaan ja opiskelupaikkaan, voi olla ettei sitä paljoa kiinnosta leikkiä mukana. Se myös tuhoaa kaiken mahdollisuuden oppia antamaan anteeksi, vaikka vankilan idea on se, että sieltä tullessaan ihminen ei olisi rikollinen, vaan olisi sovittanut tekonsa. Jos se menneisyys silti tulee vastaan, ei sovitus mielestäni ole täydellinen. Sen pitäisi ennemmin olla sellainen, että se on vaadittaessa nähtävissä, mutta ei rajoita yksilön valintoja. Mutta nyt harhaudun taas sivuteille.

Palataan takaisin huumeiden käyttäjiin ja yhteiskunnan "pohjakermaan". Suurelta osin huumeiden käyttäjät ovat juuri sellaisia, kuin ihmisten mielikuva on: elämän kouluista sössöttäviä pahanhajuisia ja itsekeskeisiä ihmisraunioita. Rauniot ovat aina joskus olleet rakennuksia, joilla on ollut jokin perusta, katto pitämässä ylimääräisen sateen ulkona ja tukevat seinät pitämässä katon ylhäällä. Jos taloa ei huolleta, talo rapistuu ja katto tulee joskus rytinällä sisään. On eri asia, huomaako sitä kukaan, mutta sen jälkeen vesi saa sataa vapaasti sisälle, ja huonekalut ja rakenteet menevät vähitellen käyttökelvottomiksi. Tässä ankeassa analogiassa siis psyyke on katto. Kun psyyke pysyy mahdollisimman hyvässä kunnossa, ihminen pystyy ottamaan vastaan paljonkin paskaa vaikka joka puolelta. Mutta kun sitä ei hoideta, voi mikä tahansa äkillisempi tapahtuma romuttaa ihmisen, jolloin kaikki paska kasaantuu suoraan mielen ytimeen, ja sen vaikutuksetkin ovat huomattavan paljon suuremmat ja tuhoisammat yksilön kannalta. Perusta taas on koti ja kasvatus, se vanhempien ja kiintymyssuhteiden ja muiden tuollaisten vaikutus. Jos ne eivät ole kunnossa, eivät luultavasti seinätkään jaksa pidellä kattoa pystyssä kovin pitkään. Syyt luhistumiselle voivat olla mitä hyvänsä, kriisi, trauma, pelko, näitä luettelinkin jo ylhäällä.

Huumeiden käyttö tällaisia tilanteita "lääkitsevissä" tapauksissa taas on todellisuuden pakoa, näennäisen mielenrauhan hakemista. Ihminen vain ei välttämättä ymmärrä, että sen pään sisäisen huudon hiljentäminen ei vielä ole todellista mielenrauhaa, vaan lyhytkestoinen turtuminen. Tämä hetkellinen rauha kasvaa joksikin tavoiteltavan arvoiseksi, ehkä siksi ainoaksi kauniiksi asiaksi elämässä, jota kohti pitää tähdätä. Ja siinä huumeet toimivat. Se on niiden suurin ongelma. Ei kukaan käyttäisi huumeita, jos ne eivät toimisi tehtävässään. Tästä syystä en myöskään usko, että huumeiden käyttöä voitaisiin kokonaan karsia pois. Lisäksi kylmä fakta on se, että huumeet ovat globaalisti aseiden jälkeen kovin bisnes, joka pitää huolen siitä, ettei se ongelma tule poistumaan ikinä.

Myönnän, etten ole aivan täysin perillä kaikista tavoista, joilla huumevieroitusta tehdään, mutta ne mitä minä olen nähnyt, ovat tavallisimmin olleet tilapäistä nenänvalkaisua, pieniä laitos-latailujaksoja ja korvaushoitoja, jonka jälkeen hommat jatkuvat enemmän tai vähemmän entisellään. Ne jotka ovat lopettaneet ovat joko vaihtaneet riippuvuuden toiseen, tavallisesti vain tuohon lailliseen vaihtoehtoon, tai lääkärin määräämiin, melkein samoihin aineisiin. Olen saanut tuntea toki myös pari ihmistä, jotka ovat vain päättäneet, että nyt loppuu huumeet kerrasta, ja ne todellakin ovat loppuneet. Näitä ihmisiä minä olen ihaillut, koska se vaatii paitsi helvetin läpi kävelemistä, myös sieltä omin avuin ylös kiipeämistä.  Terapia on käsittääkseni ainakin toivottavasti yleistymässä. Sen pitäisi mielestäni olla ensisijainen hoitomuoto. Sellaista terapiaa, joka samanaikaisesti ohjaisi oman elämän perustaitojen opetteluun, ymmärrykseen ihmisyydestä ja omasta paikasta kaikkien muiden ihmisten keskellä, ymmärrykseen riippuvuuden luonteesta ja omien mielenkiinnon kohteiden uudelleen määrittämisestä sen jälkeen, kun on vähän saatu päätä selvemmäksi siitä usvasta, jossa on vaikea nähdä mitään muuta mielenkiintoista, kuin huumeet. Uskon tämän olevan siinä mielessä sosiaalinen ilmiö, kuin humalankin. Kun ihminen on vähän aikaa eristettynä omasta mukavuusalueestaan ja sen ihmisistä, hän alkaa määrittää uudelleen omia arvojaan, kaivelee niitä syvemmältä ja tutkii itseään uusin silmin. Ongelma on se, ettei tuollaista hiljaisuutta voi tässä sykkivässä yhteiskunnassa mitenkään päin helposti järjestää.

Jotenkin päin ihanteellisena (mutta myös todella utopistisena, tiedän) hoitotapana näkisin yhteisön, jossa ensimmäiset 3 kuukautta keskityttäisiin vieroittumiseen ja oman elämän haltuunottoon, elämän yksinkertaisiin perusasioihin ja rutiineihin, joihin opeteltaisiin hiljalleen. Tämän jälkeen seuraisi kolmen kuukauden yhteisöllisyysjakso, jossa käyttäjät saisivat yhdessä pyörittää omaa pientä yhteisöään oppimillaan taidoilla, käyttäen ilta-ajat keskusteluun ja itseilmaisuun, löytääkseen jotain kanavia omien elämänkokemustensa jäsentämiseksi. Jokaisessa ihmisessa on jokin itseilmaisullinen ulottuvuus, joka täytyy vain löytää. Se on kuitenkin kirjoitettu meidän kulttuuriseen DNAhamme jo valmiiksi. Keskustelussa he saisivat verrata kokemuksiaan, onnistumisiaan, havaintojaan ja näkemyksiään vertaistukiryhmässä, miettiä ja pohtia yhteiskunnan arvoja ja asenteita suhteessa omiinsa ja yrittää löytää keinoja sovittaa niitä yhteen. Vaikka jokaisesta pikkurikollisesta ei käytännöllisen filosofian tai yhteiskuntatieteen maisteria tulisikaan, sattuu vaikkapa 30 kuntoutettavan porukkaan jo väistämättä se yksi introvertti, joka pohtii asiat syvemmin, ja voi ehkä saada muutkin ajattelemaan asioita omalla kohdallaan "syvemmin". Muilta käytännössä opittu tieto on kuitenkin jämähtävämpää sorttia, kuin pelkkä teoreettinen paasaaminen, mikä vaikuttaa myös tulevaisuudessa. Vaikka kuntoutuja palaisikin uudestaan huumeiden pariin, on hänen päähänsä luultavasti jäänyt jotain sellaista, joka laittaa hänet ajattelemaan asiaa, parhaimmillaan valaisemaan muitakin kaltaisiaan. Toki on sitten yksilöstä kiinni, kuinka paljon ryhmän sosiaalinen paine vaikuttaa siihen, miten hanakasti on kavereitaan valistamassa.

Avoimuus on kuitenkin yksi käytännön tekijä, jolla voidaan vaikuttaa tässä maailmassa ja realistisesti ajatellen nykytilanteeseen. Kun huumeiden käyttäjien ongelmat ja kyseenalaiset tavat ainakin siedetään, hekin ovat valmiimpia kuulemaan, mitä sielunvihollisella on sanottavaa. Toki itsekeskeisyys johtaa paljoon pahaan myös muuten, esimerkiksi joillekin voi olla todella vaikea käsittää, ettei yleisellä tasolla annettu huomautus koskenut juuri häntä. Mutta itsekeskeisiä mulkkuja mahtuu tämän aidan molemmille puolille. Luottamuksen rakentaminen voi toki olla vaikeaa, mutta sitä ei tulisi tuhota heti, kun se horjuu. Se tulee horjumaan rankastikin. Vasta kun nähdään, että ei saatana, minä olen ollut tällainen ääliö ja silti tuolta löytyy luottoa minuun, alkaa yksilössä tapahtua mitään muutosta. Monesti on aivan säkästä kiinni, että vaikkapa työnantaja taho on juuri ollut antamassa potkuja, kun työntekijä saapuukin paikalle ja pyytää anteeksi ja sanoo ymmärtävänsä käytöksensä törkeyden. Itsestä lähtevä muutos on aina kestävin, pakottaminen aiheuttaa vastarintaa. Neuvoa saa toki antaa aina, siitä tuskin on haittaa yhdellekään eksyneelle.

Nyt menen ruokkimaan kissani, ennen kuin se päättää syödä minut...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti