perjantai 1. helmikuuta 2013

Hubrista ja debristä.

Nyt kun pitkästä aikaan kaivoin tämän Andreas Kisserin soololevyt, Hubris I & II, bittiavaruuksien syövereistä, on tullut kuunneltua tätä huomaamattaankin melko paljon. Vähän niinkuin kaiken välissä. Ihan sama mitä kuuntelee, niin sen jälkeen tekee aina mieli kuunnella nämä läpi. Pariin kertaan. Tekisi mieli sanoa hehkutuksena, että nämä on parempi, kuin Sepultura monin paikoin, mutta kun se ei pidä paikkaansa. Ihan uusinta levyä lukuunottamatta Sepultura on tehnyt kaikilla tämänkin vuosituhannen levyillään meikän mielestä aivan helvetin mielenkiintoista ja hienoa musiikkia, jota menneisyyteen toljottajat vaan ei osaa nähdä. Siihen ei tarvita edes kumpaakaan Cavaleraa. Toki sillä Iggorilla oli aivan helvetin siisti tapa soittaa rumpuja, mutta nuo korvaajat ja uudemmat jätkätkin on olleet aivan helvetin hyviä. Maxia en ole kaivannut siihen bändiin kertaakaan. Se on kasvanut jostain muinaisjäännethrashmetalbändistä aivan omaksi jutukseen, Neurosiksen ja hardcore-punkin ristisiitokseksi. Tai oli tuohon uusimpaan levyyn asti, jolla noita hidastelujurnutuksia oli karsittu pois, ja ne paikkailtiin kulahtaneilla thrash metal-riffeillä. Tai en tiedä, jos se parani loppua kohti, koska mielenkiintoni ei sen levyn kanssa pysynyt edes loppuun asti, kun taas Dante XXI ja A-LEX ovat jumahtaneet soittimeen tasaisin väliajoin viikoiksikin kerrallaan. A-LEXin ostin oikein vinyylilläkin, kun se oli meikästä niin siisti levy. Se on paljon se, koska vinyyli menee normaalisti hevilevyissä meikän mielestä ihan hukkaan.

Mutta ei, pointtini ei ollut nyt hehkutella Sepalturaa, vaan tuota Kisserin soolotuplalevyä. Se on periaatteessa jotain aivan muuta, kuin Sepultura. Sieltä löytyy triphoppijumittelua, bossa novaa omalla mielenkiintoisen kierolla twistillä, melkein poppia ja punkkia, yksi biisi joka kuulostaa Swansin ja Toolin sekasotkulta, ja on siksi aivan helvetin kova. Andreas Kisser on niitä harvoja tyyppejä, joiden sooloja jaksan kuunnella, koska ne ovat niin luonnollisesti biisiin solahtavia, etten edes tajua ajatella niitä sooloina. Se on ihan helvetin hienoa. Myös se, että suurin osa tästä tuplalevystä on instrumentaalista musiikkia, on plussaa, koska piirtely ja muu luova ja itsensä hukkaamista vaativa tekeminen käy huomattavasti helpommin, kun ihmisääni ei laula sanoja. Toisaalta tälle levylle on eksynyt myös niin hyviä laulajia, että niitäkin kuuntelee mielellään silloin, kun sattuvat suunsa avaamaan. Vakaa aikomus on löytää nämä ihan oikeastikin hyllyyn jossain välissä, vituttaa vaan vieläkin sen verta paljon viime Amazon-tilaus, että on nettitilailut hetken aikaa jäissä. Lähti Omin Advaitic Songs ja Rollins Bandin The End of Silence teille tietämättömille, kun Eetu ei voinut meikän Walesissa ollessa käydä hakemassa niitä postista.

Walesista tulikin mieleen se, että tänään koulun autossa istuessani pengoin reppua ja löysin Rail Linc 901-aikataulut. Saman tien nousi hymy huulille, kun muisti sen hauskan pienen äijän joka aina iltaisin ajeli sitä Blackwoodin ja Ystrad Mynachin väliä sillä liian isolla vihreällä bussilla ja koitti mahtua kapeista kaduista läpi ja kiroili kaikille vastaantulijoille haukkuen niitä tisseiksi. Jossain vaiheessa se sai pienemmän violetin bussin ja oli ihan liekeissä siitä. Aina kun se joutui pysähtymään valoihin tai jonkun toisen auton takia, se kaivoi esiin jonkun pienen kirjan, josta en ollut varma, oliko se Raamattu vai sanakirja. Ohuet sivut ja vitusti tekstiä siinä ainakin oli. Yhtä iltaa lukuunottamatta olin joka päivä ainoa, joka tuli viimeisellä vuorolla. Mukava ukko. Taas yksi ihminen, jota en melko suurella varmuudella näe koskaan elämässäni, ja joka ei tule koskaan merkitsemään mitään kenellekään kohtaamalleni ihmiselle, koska en vain kykene välittämään sitä kokemusta muille, joka minulla hänestä oli. Ja kun ihmisellä ei ole omakohtaista kokemusta, hän ei koskaan pääse todella käsiksi siihen olemukseen, joka jollakin ihmisellä on. Tämän opin siltä valkoiselta C-kasetilta, joka hyppää minusta kaksi sukupolvea taaksepäin. Se on aika suuri ja iso opetus, ehkä vähän masentava, mutta silti äärettömän totta.

3 kommenttia:

  1. Mistä vitusta tuo viimeinen oikein kertoo? Toisaalta olen aika yksinkertainen ihminen, että voi joskus olla, että todella yksinkertaisetkin jutut menevät ihan ilman mitään ihmeellisimpiä syitä yli.

    VastaaPoista
  2. Viimeinen mikä? kappale? lause? Tämä on ehkä vähän sellaista kamaa, ettei se ole satunnaislukijoille kauhean antoisaa tekstiä. Minua turhauttaa toistaa itseäni, jolloin saatan viitata menneisiin hommiin ja virheellisesti olettaa, että joku tuntematon ihminen jaksaa tarvittaessa kahlata taaksepäin. Anteeksi.

    Viimeinen kappale kertoo Walesilaisesta bussikuskiukosta, viimeiset lauseet taas viittaavat valkoiseen C-kasettiin, jonka pappani soitti minulle juuri ennen kuolemaansa. Tuolla kasetilla lauloi hänen isänsä, josta hän oli puhunut minulle koko ikäni, mutta vasta sillä hetkellä tuosta ihmisestä tuli minulle millään tavalla todellinen, ja ymmärsin miten kaikki subjektiiviset kokemukset muista ihmisistä ovat aina jumissa sinun pääsi sisällä. Tästä syystä minua vituttaa jo valmiiksi esmes se, että jos hypoteettisesti koskaan ajaudun ihmissuhteeseen enää, tämä ihminen ei tule ymmärtämään mikä minun suhteeni isovanhempiini oli, koska hän ei tule koskaan näkemään heitä henkilökohtaisesti. Selvensikö, vai selitinkö jotain ihan väärää asiaa?

    VastaaPoista
  3. No nyt selvisi oikein hyvin, jäi tosiaan tuo sana "kappale" pois tuosta kun jouduin googlettelemaan, että miten hitossa asia ilmaistaan suomeksi, jostain syystä englanti alkaa luonnistua paremmin. Kiintoisaa tekstiä kyllä.

    VastaaPoista