maanantai 18. helmikuuta 2013

Himaan trippaillessa..

Tänään päivällä kuunnellessani Radioheadin Creepiä ja tuijotellessani seinällä roikkuvia kymmeniä keikkajulisteita, koin pienen valaistumisen. Niin kliseistä, kuin se ehkä olikin, koin kertosäkeen "what the hell I'm doing in here? I don't belong in here.." rivien osuvan omaan nilkkaan niin että kolina kävi. Katsoessani kaikkia noita muistoja, hetkiä omasta elämästä, tajusin ettei mulla soittohommien lisäksi ole mitenkään älyttömästi aitoja siteitä muuhun maailmaan. Kirjoittaminen nyt on lähinnä henkistä ripulointia, sellaista välttämättömästä pakosta ulos valuvaa paskaa, jota on pakko tuottaa ihan ajatustyön tekemisen ja prosessoinnin kannalta, piirrustusjutut on lähinnä tajunnanvirtaista dadaa, joka ei vie mitään eikä ketään yhtään minnekään. Musiikkihommat ovat ainoa tapa, jolla mä oikeasti koen pystyväni kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa jotenkin aidosti ja vahvasti. Se on hienoa, ja se on riittävästi, että jaksan hengailla tällä pallolla koko elämäni sen luonnolliseen loppuun asti, oli se sitten joku autokolari, lentokoneen niskaan putoaminen tai suomalaisen tilastoruletin, syövän tai sydänkohtauksen seurauksena. Come whatever may.

Tämä ajatus vain vahvistui, kun kävelin Raxilta kotiin äsken ja kuuntelin taas Scott Kellyä koko matkan. Oli todella outo olo. Sellainen, että täytyisi taas vähän etsiä itseään uudestaan, jotenkin löytää sellainen tietynlainen punainen lanka esimerkiksi tuon opiskelun kanssa. Toki se on mielenkiintoista ja inspiroivaa, se on antanut jo nyt helvetisti eväitä kaikkeen muuhunkin, ja se on jo loppusuoralla, mutta juuri nyt tuntui siltä, että sillä paperilla, jonka tuon itsetutkiskelun tien päätteeksi saa, en tee juuri mitään. Tärkeämpää tässä koulussa on ollut kaikki muu, kuin se, että saan siitä ammatin ja pääsen työkkärissä lyhyempään jonoon. Tärkeintä ei ole edes se varsinainen "nuoriso-ohjaus", jota sitä kautta on tullut tehtyä, vaan se, miten se on kehittänyt minua ihmisenä. Oikeastaan koen sen kehittäneen näkemystäni ehkä jopa enemmän kuin lukio, mutta varmasti sanoisin samoin, jos kävisin nyt lukiota ja olisin aiemmin suorittanut tämän tutkinnon. Tärkeää on myös se, miten paljon olen saanut mahdollisuuksia kielelliseen itseilmaisuun, ja minkä verran olen saanut siitä jonkinlaista arvostusta, vaikka vieläkään en koe kaiken sen olevan mitenkään hirveän oikeuttua. Kirjoitan kuten kuka tahansa, joka on lueskellut riittävästi ja viettänyt sen verran aikaa itsensä kanssa, että on perillä oman päänsä toiminnasta, ja osaa ja uskaltaa luottaa intuitioonsa ja siihen, että ajatus kyllä kantaa itsensä loppuun asti, kun sen ampuu liikkeelle.

Ja itsekseen olo on mielestäni tässä olennaista. Tajusin sen kiivetessäni taas yhden mäen päälle kotimatkalla. Ei ole sattumaa, että ihmiset ovat ajatelleet taivaallisten asioiden sijaitsevan nimenomaan taivaassa. Mitä kauemmas pääset maasta, mitä isommassa mittakaavassa ja perspektiivissä näet ympäristösi, sitä paremmin osaat suhteuttaa myös oman arvosi siihen. Siksi luonto on ihmiselle välttämätön. Se näyttää ihmiselle oman pienuutensa, olipa kyse sitten veden äärellä istumisesta, korkeista mäistä tai laajoista metsistä. Ne kaikki auttavat ihmistä kohtaamaan oman todellisen luontonsa ja käsittämään itsensä rajat. Kaupunkilaiset väittävät, etteivät kaipaa tätä yhteyttä, mutta se johtuu siitä ettei heillä ole siitä kokemusta. Heti, kun se näytetään heille, he eivät voi olla tuntematta sen voimaa. Ei sen toki tarvitse olla metsä, joka on täynnä ötököitä, mikä saattaa ahdistaa jota kuta. Korkea paikka riittää hyvin. Sellainen, josta näkee pitkälle. Nämä ovat niitä assosiaatioita, joita esi-isämme ovat luultavasti liittäneet taivaaseen, sen on oltava äärimmäisen perspektiivin ja etäisyyden paikka, jossa näkee elämänsä koko laajuudessaan, itsensä ulkopuolelta. Helvetti taas on mahdollisimman lähellä, eli mahdollisimman alhaalla, se on lyhytnäköisyyden ja jatkuvan kokemuksellisen tuskan ja itsesyytöksen paikka. Kärsimys lähtee ihmisestä ja hänen minästään, rauha tulee minän ulkopuolelta katselusta. Koen sen olevan olennaisessa osassa myös omaa henkistä kasvuani teini-iässä, osatekijänä siinä, että minusta tuli näin helvetin "erikoinen". Kenellä tahansa on täysi mahdollisuus ja potentiaali siihen, mikäli joku muukin nyt tahtoo olla itsensä aina ulkopuoliseksi tunteva ja välistä turhankin näppärä jätkä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti