lauantai 16. helmikuuta 2013

Hermann Hesse ja kuolevaisuus.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta yksikään kuolevainen ei koskaan ole kuvannut kuolevaisuutta yhtä hienosti ja kauniisti, kuin Hermann Hesse. Sen vuoksi tunnen häneen jotain outoa ja merkillistä yhteyttä, koska luulen hänen käsittäneen ja ajatelleen elämästä ja ihmisyydestä suunnilleen samalla tavoin, kuin minäkin. Hänessä saksalainen tarkkuus ja järjestelmällisyys kohtasi buddhalaisuuden syvyyden ja ymmärryksen, mikä tuotti aivan järjettömät määrät hienoja kirjoja ja kuviteltuja ja vähemmän kuviteltuja ihmiskohtaloita. Jokaisen lukemani kirjan kansien sulkeuduttua olo on vakava ja oudolla tavalla harras. Sitä on todella vaikea kuvailla ihmiselle, joka ei ole sitä lukenut, mutta jokainen joka on, ymmärtää varmasti mistä puhun.

Se on jotenkin helvetin hienoa. Noiden kirjojen lukeminen on aina aluksi hidasta, jotenkin tuntuu että se kielen raskaus jotenkin vuotaa ylitse, mutta aina kun siihen tottuu, huomaa lukevansa loputkin mahdollisimman nopeasti, koska siinä ollaan aina jonkin suuren ja tärkeän äärellä. Unet ja alitajunta ovat melko keskeisessä osassa kirjoja, ja ajan kuvaus on hämmentävän hienoa, oli kyse mistä ajasta tahansa, tuntuu ettei mikään ole jäänyt huomioimatta. Muuan Nuoruudessa tämä näkyy vielä vahvemmin, kun hän taitaa käsitellä pitkälti omia muistojaan ja kotiseutuaan, jolloin sekalaiset muistot  ovat entistä "lihallisempia". Tässä kirjassa oli toki myös paljon sellaista asiaa, joka menisi vaikkapa tämän valitsemani opiskelualan sisältöihin: nuoreen kohdistetut odotukset ja paineet, osaamisen ja taidon aiheuttama eristyminen muista, kyseenalaisen ystävyyssuhteen kehittyminen, koulusta erottaminen, omasta elämästään syrjäytyminen ja yritys mukautua muiden tapoihin, joka johtaa vain itseinhoon ja lopulta tuhoon.

Hessessä on jotain sellaista, joka jokaisen ihmisen kuuluisi sisäistää arvostaakseen elämää sen todellisessa laajuudessa. En nyt muista, mikä Riikinkukkokehrääjä-kokoelman ensimmäisen novellin nimi oli, mutta siinä lapsen kuolema oli kuvattu niin kauniisti, että se hiljensi melko pitkäksi aikaa. Joku voisi ajatella, että tällaisen kirjallisuuden lukeminen olisi masentavaa, tai siis sellaisia käsityksiä olen usein kohdannut. Mutta näiden esittäjät ovat ihmisiä, jotka pakoilevat kaikkea suurempaa ja vaikeampaa, turvautuvat yksinkertaisuuteen ja pakenevat tunteitaan jonnekin arkisen aherruksen syövereihin. Tällaisen kirjallisuuden lukeminen on mielestäni lähinnä eheyttävää, parantavaa ja opettavaista. En koe masentuneeni kaiken tämän kuoleman keskellä, koen kasvaneeni. Se on kuitenkin asia, jota olen ajatellut elämäni jokaisena päivänä siitä asti, kun tietoinen tajuntani on pelittänyt, eikä mikään ilon välähdys tule ilman sen varjoa. Se on se asia, joka piiskaa minua eteenpäin, kunnes luhistun jonnekin tien poskeen petojen ruoaksi. Siksi en koskaan ole yrittänyt väistää sitä, en peitellä sitä, vaan yrittänyt hyväksyä ja ymmärtää sen osaksi elämääni. Monella tavoin olenkin edistynyt, mutta kyllä sitä silti on vielä pitkä matka kuljettavana..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti