lauantai 9. helmikuuta 2013

Ganja-sössötystä vaihteeksi.

Ylellä on taas puhuttu ihmelääke Ganjabiksesta. Kuten tavallista, tarjolla on lähinnä puolituntinen ristiinpuhumista, väärinymmärtelyä ja jännityksessään telkkariin tottumattomien älykkäiden ihmisten samoihin pelastaviin fraaseihin tukeutumista.  Aluksi yllätyin siitä, etteivät toimittajat ole oikeastaan saaneet studioon itsensä lisäksi yhtäkään muuta kannabiksen vastustajaa, mutta tarkemmin ajatellen se ei tänä aikana taida olla mikään suoranainen ihme. Joka helvetin leffa sisältä vähintään yhden huumeviittauksen tänä päivänä, koska se tuo heti miljoonia katsojia lisää. Ihan vain aatetta tukevia ja niitä, joiden elämässä huumeet ovat niin keskeisessä osassa, että niihin liittyvät vitsit ja piiloviittaukset ovat ainoita asioita, joita nämä ihmiset kykenevät suoralta kädeltä tunnistamaan. Koko populaarikulttuuri hyökyy, elää ja hengittää nyt ganjaa, mutta se johtuu ennen kaikkea siitä, että se on pienimuotoinen paha, helppo lippu liehuteltavaksi. Sillä asetutaan altavastaajan ja sorretun asemaan, vaikka siihen liittyvä todellinen vallankumous on bongittanut viimeiset aivosolunsa jo vuosia sitten.

Vaikka olen kannabiksen laillistamisen puolella, kerron myöhemmin miksi, olen myös sitä mieltä, että tämä kaikki on jo mennyt vitusti yli. Tässä koitetaan ennemmin ehkä herätellä 60-luvun vastakulttuurisuutta ja yhteisöllisyyttä, kuin taistella itse asiaa vastaan, mutta sekin on kuollut siihen, että aina niin terävänenäiset markkinavoimat ovat haistaneet, että missä ja mikä palaa, ja ovat helvetin nopeasti valtavirtaistaneet koko kulttuurin. Kannabis on maailman suurin underground-juttu. Suomessa sen nousu ei enää pitkään aikaan ollut mikään salaisuus, ja suuri osa poliiseistakin väsyy jo välittämään ja väittelemään koko asiasta. Ongelmana on ennemmin se, että myytävän aineen teho nousee tasaisessa suhteessa käyttäjien toleranssin kasvaessa, käyttömäärät kasvavat järjettömiksi, ja käyttötarkoitus muuttuu vähitellen, käyttäjän huomaamatta.

Olen nähnyt tämän monissa tuntemissani muusikoissa. Siinä, missä kaikki lähti liikkeelle siitä, että haetaan inspiraatiota, poltetaan savut ja aletaan LUODA ja TEHDÄ asioita, on vähitellen luisuttu siihen, että soitellaan ja ajellaan autolla vaikka sata kilometriä etsimässä ihan mitä tahansa ganjaksi kelpaavaa. Minun silmissäni tämä täyttää jo aika pitkälle riippuvuuden määritelmän, ja silti kaikki toistelevat mantraa, ettei siihen voi muodostaa riippuvuutta. Missä mentiin vikaan? Varmasti ihmisen persoonallisuus vaikuttaa asiaan aivan järjettömän paljon, ja voimme ehkä ennemmin tehdä jonkinlaista ristivetoa siitä, että riippuvaisuuksien muodostamiseen taipuvaiset ihmiset alkavat ennemmin puljata musiikin kanssa, kuin että kaikki jäisivät heti kannabiskoukkuun. Silti, kun aloin ensimmäistä kertaa huomata miten suuressa osassa tuntemiani ihmisiä vastaavanlainen muutos tapahtui, olin jopa järkyttynyt.  Siinä missä se ennen oli Hendrixinkin lauluista tuttu inspiraation lähde, innoittaja ja luomistyön helpottaja, siitä kasvoi vähitellen elämän tarkoitus. Nälkäiset, luovat, joka tilanteeseen sopeutuvat ihmiset kasvoivat mukavuuden haluisiksi, yltäkylläisiksi ja passiivisiksi. Se oli väsyttävää, ja ennen kaikkea yksinäistä, koska nämä ihmiset alkoivat liueta paikalta aina kun selvisi, ettei tarjolla olisi kannabista, ja vielä nopeammin jos joku soitti, että sitä olisi jossain muualla. Ja ainahan sitä on.  Tiedän, että on monia ihmisiä, jotka osaavat käyttää kannabista kohtuudella ja suhtautua siihen järjellä. Minä en kuitenkaan taida tuntea kymmenistä tai sadoista tuntemistani käyttäjistä huolimatta yhtäkään. Toki suurimmalla osalla käyttö on lähes harmitonta, he tekevät työnsä ja hoitavat asiansa aivan moiteettomasti, kyse on ennemmin siitä, millaista heidän seurassaan oleminen on. Jos ilta on mukava, istutaan fiilistelemässä elämää ja kuuntelemassa musiikkia, ei ihmisaivoille välttämättä parempaa stimulanttia olekaan.  Ei siihen ainakaan piri sopisi yhtään paremmin, kukaan ei jaksaisi katsoa, kun muutama kaveri viuhtoisi ympäri metsää kun oli tarkoitus istua iltaa ja katsella kaupungin valoja.

Suurimpia ongelmia tällaisissa keskusteluissa on aina ristiin puhuminen. Se on väsyttävää ja raskasta, ja yksi merkittävä tekijä siinä on lain sitovuus. Keskustelu ei voi olla avointa, jos kaikkien valtion leivissä olevien on mantran omaisesti toisteltava valtion kantaa omansa sijaan. Tämä esimerkiksi rampauttaa heti kaiken avoimen ja rehellisen huumevalistuksen, sekä jonkin YLEn maksaman keskusteluhetken, jossa toimittajat edustavat YLEn linjausta asiasta.. Jos ihminen ei puhu omasta kokemuksestaan, ymmärryksestään ja kannastaan omana kokemuksenaan, ymmärryksenään ja kantanaan, hän ei voi mitenkään pärjätä niille ihmisille, jotka puhuvat. Häneltä puuttuu perusteet, joita jokainen joutuu pohtimaan oikeuttaakseen oman kantansa. Siksi ehkä tein vähän salassakin nuorisotalolla rehellistä huumevalistusta, jossa keskustelin avoimesti niistä ongelmista, joita mietojenkin huumausaineiden käyttö aiheuttaa pitemmällä tähtäimellä. Aiemmin mainitsemieni ongelmien lisäksi esimerkiksi "psykoosin ja skitsofrenian uhka" on todellinen, vaikkakin liioiteltu. Kannabiksesta vähitellen muodostuva psykoosi ei todellakaan vastaa niitä psykooseja, joita olen nähnyt ihmisillä, jotka ovat kehittäneet ne muualta. Ne ovat, kuten kaikki muukin tunteminen pajapäissä, miedompia ja lievempiä, mutta pitkävaikutteisempia. Aivan viimeaikoina eräs läheinen ystäväni päätti lopettaa kannabiksen käytön kokonaan, kunnes saa henkisen puolensa kuntoon, koska kannabiksen poltto suisti hänen ajatuksensa väistämättä syvempiin vesiin ja negatiivisiin tuntemuksiin. Hän tiedosti itsekin, että tässä on kyseessä jonkinlainen ehdollistuminen siitä, että kun vaikutuksen alaisena on ajatellut näitä asioita, se tunnetila itsessään riittää viemään niihin ajatuksiin, koska se tuntuu niin samalta. Vainoharhaisuus muiden ajatuksista itseään kohtaan on melko yleistä, voi muodostaa jonkinlaisia komplekseja, joita sitten lääkitään kannabiksella. Mielestäni mitään ei koskaan pitäisi lääkitä päihteillä tai huumeilla, koska "sillä se lähtee, millä se on tullutkin" on ehkä kansanhölmöyksinä syvimmältä kollektiivisen alitajunnan hanurista.

Silti olen kannabiksen laillistamisen puolella. Miksi? Siksi, että rikollisuus lisää rikollisuutta. Kun nuoret joutuvat hankkimaan kannabiksensa laittomia teitä ja säätelemään sitä ympäri kyliä, he päätyvät ennen pitkää hakemaan sitä jostain helvetin piriluukusta. Pahimmassa tapauksessa he voivat joutua tilanteeseen, jossa heidät pakotetaan kokeilemaan tai myymään kovempiakin huumeita, tai ainakin heillä on jo olemassaoleva linkki niiden myyjään, jos houkutus tai tarve joskus ilmenee. Porttiteoria tekee itsensä todeksi laittomuuden kautta. Lisäksi monet nuorten muista ongelmista johtuvat kannabiksen käytön peittelystä. Kun porukoitten antamaa rahaa palaakin kympeittäin johonkin epämääräiseen, täytyy se vaje paikata jotenkin, etteivät vanhemmat epäile. Joissain tapauksissa vanhemmillekin olisi tietysti ihan sama, mutta kannabiksen päähän asettama vainoharhaisuus jyllää liiankin vahvana. Myös taloudellinen hyöty valtioille olisi melko kiistaton. Kuten tuo kasvattajakin keskustelussa monesti mainitsi, kasvatusmaksuilla ja viljelyksellä saataisiin helposti valtiolle verotuloja, sen lääkinnälliset puoletkin saataisiin tehokkaammin käyttöön. Mummoni kärsi mieluummin helvetillisissä tuskissa syövän loppuvaiheessa, kun söi pillereitä, jotka turruttivat hänen mielensä kokonaan. Hän tahtoi mieluummin tajuta olemassa olonsa, kuin karata kivulta. Kannabis olisi lieventänyt kipua, mutta pitänyt hänet morfiinipohjaiseen verrattuna enemmän tolkuissaan. Sanoin hänelle, että tullessani seuraavan kerran tuon kannabista, eikä hän kieltänyt sitä tai nostanut minkäänlaista äläkkää. Kahden viikon kuluttua hän kuoli, enkä kerennyt nähdä häntä enää.

Toki sillä on myös kiistattoman hyviä puolia, vaikkakaan se ei mikään ihmelääke kaikkiin ihmiskunnan ongelmiin olekaan. Esimerkiksi sen vaikutus musiikkiin 60-luvulta tähän päivään on merkittävä. Bill Hicks sanoi aina, että jos et halua huumeiden vaikuttavan elämääsi, mene himaasi ja heitä kaikki levyt ja taulut vittuun. Ne on kaikki tehty pilvessä. Luultavasti hän oli tässä oikeassa, tosin kasarilevyt saat jättää, koska ne on kuitenkin tehty kokaainipäissään. Tämän takia en myöskään ole koskaan pitänyt kasarimusiikista, koska en ole koskaan nähnyt kokaiinin käytössä yhtäkään hyvää puolta. Se on egon pönkitys-huume, eikä egon pönkittämiselle mielestäni ole sijaa toiminnassa, jossa on tarkoituksena häivyttää ego olemattomiin. Jos snare kaikuu kolme viikkoa, kyseessä on kokaiini, jos äänimaailma on lämmin ja iso, levy on luultavasti miksattu savupäissään. Tässäkin kuuntelen juuri Kyussin levyä Welcome To Sky Valley, jota ei varmasti olisi olemassakaan ilman kannabista. Ihmiset aina ihmettelevät, miten absolutisti voi kuunnella näin savuista musiikkia, mutta mikäs vitun yksinoikeus se muka huumeiden käyttäjille olisi? Monessa tapauksessa saan siitä varmasti myös enemmän irti, mitä monet myös ovat sanoneet, sössöttäen jotain siitä, miten eivät koskaan ole nähneet ihmistä joka nauttii musiikista noin paljon. Minulle se ei ole taustamölyä, se on kaiken värittäjä. En minä silti soittele ihmisille keskellä yötä, että "hei, ei jätkällä olis myydä mulle sitä Sleepin Dopesmokeria just nyt?"

Tämän lisäksi keskeisesti hyvänä puolena on kannabiksen sosiaalisuus moniin muihin päihtymistapoihin verrattuna. Pitkään katutyötä tehnyt nuorisotyöntekijäkin sanoi Nuoristotyön Tulevaisuus-foorumissa, että monelle nuorelle se jointtirinki saattaa olla ainoa sosiaalinen kontakti, jolloin sen elämästä vieminen taas tekee nuoren päässä ja itsetunnossa suurempaa tuhoa, kuin kannabiksen käyttö. Pääasiassa kannabista käyttävät ihmiset pyrkivät kohti rauhaa, väistelevät konflikteja ja tahtovat syödä juttuja. Se on ihan hyvää vaihtelua sille, kun käy jonain eskalaatiolauantaina katselemassa Lanun aukiolla, kuinka kaksi toisensa täysin väärin ymmärtänyttä ja varmasti selvinpäin hyvinkin toimeen tulevaa ihmistä pieksee paskat ulos toisistaan. Silti on myös ihmisiä, joille kannabis ei sovi ollenkaan, ja on ihmisiä, joille mikään ei sovi ollenkaan.

Suomessa ja suomalaisuudessa kaikesta ahdistavinta minulle itselleni on riippuvuus lähtökohtaisesti kulttuuriin rakennettuna tekijänä. Kaikki, jopa työtään tekevät nuorisotyöntekijät, heittävät läppää perjantaipulloista ja rypemisestä, ja heräävät vain silloin tällöin unestaan voivottelemaan, että onhan se nyt ihan järjetöntä, miten paljon sitä tulee juotua, ja että miten Suomessa saa perustella jos on juomatta, kun sen pitäisi olla toisinpäin. Sitten vaivutaan takaisin siihen uneen, tyytyväisinä siitä että on muka ajateltu kriittisesti ja kyseenalaistettu omia toimintamalleja. Tällä tavalla selvinpäin katsoessa tulee vain sellainen olo, ettei minulla ole näiden ihmisten kanssa mitään yhteistä syvemmällä tasolla, ja olen aina kaikista vähän irti juuri sen takia. Tämä on myös aiheuttanut sen hämmentävän tavan, että nuoret perustelevat kannabiksen käyttöä sanomalla, että se sopii hänelle paremmin, kuin viina. Melko usein heitän siihen vain kysymyksen, että oletko kokeillut selvinpäin oloa? Ihan vain siis sillä, että menet niiden sekaisin olevien kavereittesi kanssa tekemään ihan samoja asioita, kuin hekin. Huomaat melko äkkiä, että päihtyminen positiivisessa mielessä on lähes vain ja ainoastaan sosiaalista toimintaa. Voit olla ihan yhtä päihtynyt seurasta selvinkin päin, erona on se, että voit ottaa kontrollin, jos tilanteet ajautuvat epämiellyttäville urille, ja voit ajaa itse kotiin, jos siltä tuntuu.

Suomalaisten ongelma on vain se, että päihtymistä käytetään täällä lähinnä lääkkeenä. Olipa kyseessä alemmuuskompleksi, suru, patoutuma, mikä tahansa vakavampi psyykkistä tasapainoa häiritsevä tekijä, siihen vedetään viinaa tai huumeita kaksin käsin. Pääasiassa tässä taitaa vaikuttaa siitä riippuvuuden kulttuurista opittu eskapismin malli. On helppo ajatella, että kun on tottunut nollaamaan tilannetta viikonloppuisin olemalla kännissä, isomman ongelman kohdatessa täytyy nollatakin vähän isommin. Lopulta se sitten kasvaa täysin omaksi polukseen, todellisuuspaoksi. Tässä yhteydessä olisi tervettä muuttaa ihmisten suhtautumista alkoholiin. Kieltolaki ei auttaisi yhtään mitään eikä ketään, mutta jos ihmisille saataisiin istutettua käsitys siitä, että ongelmat eivät katoa niitä pakoilemalla, ja että osa tätä ihmisyyden diiliä nyt on kantaa vastuuta ja kohdata järkyttäviä ja suuriakin vaikeuksia, niin ehkä valtaosa lopettaisi tuon turhanpäiväisen sekoilun. Ilokseni olenkin saanut huomata, että täysin raittiiden nuorten määrä on koko ajan ollut tasaisessa nousussa. Osaltaan se on tietysti vastareaktiona vanhempien runsasta käyttöä vastaan, mutta uskon, että osaltaan nuoret myös näkevät tällä äärimmäisen avoimuuden aikakaudella, että siinä sekoilussa on aina myös niitä puolia, jotka satuttavat muita ihmisiä lähtemättömästi, ja kasvavat näiltä osin vastuullisemmiksi ihmisiksi. Se on minusta todella hieno suunta. Lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään kenenkään huumeiden käyttöä ja alkoholismia vastaan, se tai sen olemattomuus on yksilön oma valinta niin kauan, kun sen vaikutukset eivät ulotu muihin ihmisiin. En tuomitse ihmisiä sen perusteella, ellei se ole hänen elämässään niin keskeisessä osassa, ettei sen ulkopuolelle jää juuri muuta tuomittavaa. Tiedän, että omat valintani ovat helvetin pitkälle sattuman ohjaamia, mutta olen myös onnellinen siitä, että se sattuma on ne juuri tällaisiksi takonut.

2 kommenttia:

  1. Tämän lukeneena päätän olla ainakin seuraavan viikonlopun selvinpäin.

    VastaaPoista
  2. Tämäkin on toki hienoa, jos se lähtee omasta harkinnasta, jonkunlaisesta tilanne-analyysistä ja siihen pohjautuvasta päätöksestä, eikä vain siitä että minä olen puhunut jonkun pökerryksiin.. Silloin se olisi vain manipulaatiota, ja sitä en tahdo tehdä.

    VastaaPoista