tiistai 12. helmikuuta 2013

Erikoista erityisnuorisotyötä jo vuodesta 2005

Katseltiin tänään vähän erityisnuorisotyön historiaa, ja jotenkin huomasin, että monet omat asenteeni ja ajatukseni siitä, miten nuorisotyötä tulisi tehdä vastaavat 1960-luvulla pyörineen Pummiklubin ja sen jälkeisten systeemeiden tapoja. Pummiklubi oli talo, joka perustettiin, jotta tavoitettaisiin jengiytyvät ja huonompi osaiset nuoret, joita tavanomainen nuorisotyö ei tavoittanut. Se sai paljon kritiikkiä siitä, että ihmiset näkivät sen vain sekakäyttäjiä hyysäävänä laitoksena. Konservatiivinen nuorisotoimisto harasi sitä vastaan, vaikka nuorisotyölautakunta näki sen arvon nuorisotyölle, ja kehotti nuorisotoimistoakin skarppailemaan ja ottamaan huomioon nuoria, jotka eivät olleet mukana järjestötoiminnassa. Mutta eihän se voinut tulla kuuloonkaan, sillä mikäs ihminen se sellainen on, joka ei kerhotoiminnassa tahdo olla mukana? Tässäkin taustalla on taas ne minun muitakin kiinnostuksen kohteitani linkittävät asiat. Siinä missä muu maailma veteli jo ihan täysillä happotripeillä, Suomessa alettiin vasta herätä siihen ajatukseen, ettei sinun tarvitse olla kuten vanhempasi.  Pikkuhiljaa The Beatles ja Rokkenroll löysivät tiensä peräpohjolaankin, eikä Suomen 60-luku ole yhtään niin huumeeton, kuin yleisesti annetaan ymmärtää. LSD tuli toki Suomeen vasta 70-luvulla, vaikka eräs satunnaisesti kohtaamani entinen rekkamies, nykyisin nuorten itsemurhalinjaa pitävä mies kertoi minulle, että ensimmäiset hapot tässä maassa vedettiin Helsingissä vuonna 1968, ja suurin osa siitä porukasta on kuollut, kun kaikki eivät vain kestä nähdä sateenkaaren päätä. Tämä mies siis oli itse siinä porukassa, jos ei joku kässännyt.

Monen on vaikea nähdä tuollaisella harmaalla alueella tehtävän nuorisotyön arvoa. Suurimmassa osassa kaikkia paikkoja on nollatoleranssi päihteille, mikä pitää huolen siitä, ettei suurin osa huumeita käyttävistä nuorista eksy sinne selvinpäinkään. Jos suurin osa näistä vielä makaa päivät kotona, ei etsivällä työlläkään ole välttämättä kauhean paljon välineitä heidän tavoittamiseensa, vaikka tätä nyt yritetäänkin kovasti muuttaa. Se vain muuttuu mielestäni hieman väärää kautta, kyyläämisen, valvonnan ja kontrollin tietä, ilman nuoren omaehtoista ja vapaata tahtoa. Jos nuoren asennetta kyetään muuttamaan sitä perinteistä ja hidasta tietä, eli annetaan hänen itse tajuta käyttäytymisensä vaikutus hänen omaan elämäänsä ja nähdä vaihtoehto, johon tavallisesti ei ole niin kauhean pitkä matka, päästään tuloksiin joiden seuraukset kantavat hedelmää koko elämän. Tämä vain on monesti liian hidasta touhua tulosta tahtovilla kunnille ja yksityisille tahoille, ja sitten päädytään luomaan projekteja ja rakennelmia, jotka on kyhätty nopeasti ja heppoisesti, ja niitä potkivat nuoret saavat ne luultavasti nopeasti rikki. Näin kävi myös 60-luvulla. Pummiklubin jengityöhön erikoistunut puoli sai kenkää, kun tulos ei näkynyt, ja hommaa koitettiin pyörittää eri porukalla, joka ei tietysti tajunnut mitään koko touhusta. Pummiklubi meni kiinni, ja nuoret yllättäen muodostivat sitten itselleen "vaihtoehtoista nuorisotoimintaa" ja muuttuivat yleensäkin aggressiivisemmiksi.

Isovanhempani elivät juuri tätä aikaa, vaikkakin maaseudulla ja kaukana pääkaupunkiseudun hulinoista. Heidän elämäänsä lavatanssit ja muut maaseudun tavat kuuluivat olennaisena osana, mutta kyllä papallakin rautalankakitara ja rokki soi. Hän kertoi muiden vanhempien katsovan häntä aina helvetin pahasti, kun hän haki lapsensa koulusta farkut jalassa ja nahkatakki päällä, mikä oli siihen aikaan todella epäsovinnaista Pertunmaan kokoisessa paikassa. Olen anarkisti jo ainakin kolmannessa polvessa siis. Erityisnuorisotyötä, eikä varmaan mitään muutakaan nuorisotyötä, ei Pertunmaalla ollut. Huumeetkin taisivat olla lähinnä Helsingin ongelma tuohon aikaan, myöhemminhän ne tietysti ovat levinneet aika tehokkaasti joka puolelle maata melko tasaisesti.

Sanoisin, että jos en olisi koskaan tehnyt nuorisotyötä tällä harmaalla alueella, en luultavasti tietäisi siitä asiasta niin sanotusti hölökäsen pöläystä. Elämän kokemuksen kautta olen kuitenkin tehnyt jonkinlaista "vertaisvieroitus", tukemis, valistus ja ties mitä muuta työtä melko lailla siitä asti, kun muutin Lahteen ja sain alkaa selitellä kaikille sitä, että en juo. Pertunmaalla se ei ollut kenellekään mikään ongelma, täällä se on vieläkin ensimmäinen asia, jonka kaverini innoissaan ilmoittavat kaikille uusille ihmisille, vaikka se ei minulle niin iso asia olekaan. En myöskään koe mitään pakottavaa tarvetta tuputtaa elämäntapojani kenellekään, mutta olen kyllä valmis keskustelemaan muiden tavoista, mikäli he tahtovat jonkinlaisen ulkopuolisen näkökulman omaan käyttäytymiseensä. Olen aina niin rehellinen, kuin vain pystyn, koska myönnyttely ja valheellinen itsetunnon pönkitys jonkinlaisessa ongelmatilanteessa ei palvele ketään. Olen saanut vain jo tähän lyhyeen ikääni huomata, että huumeiden kohdalla kaikki käytös tuppaa menemään samalla tavalla. Ensin on se iloinen bilevaihe, joka voi kestää vaikka vain päiviä tai joissain tapauksissa vuosiakin, ilman että minkään aineen käytöllä on mitään negatiivista vaikutusta mihinkään. Mutta bileet loppuvat kaikilta joskus. Sitten on joko kohdattava itsensä ja siivottava itsensä sisältä totaalisesti, tai jatkettava tavan ruokkimista. Tämä taas muuttuu pitemmällä tähtäimellä melko maaniseksi toiminnaksi, ja sen huomaaminen ja myöntäminen muuttuu aina vain vaikeammaksi.

Kaverit on naureskelleet, että voisin varmaan pikkuhiljaa kirjoitella jo jonkun psykologian gradun noista päihdekäyttäytymishommista. Myönnän, että minulla on ollut jopa tietynlainen etuoikeus päästä näkemään vähän kaikenlaista ilman, että se on koskaan sitonut minua millään tavalla. Minun ei ole tarvinnut "soluttautua" yhtään mihinkään, minun ei ole tarvinnut antaa periksi periaatteistani tai liittyä minkäänlaisen jengiin. Ala-asteelta asti olen ollut se ulkopuolinen kaveri, joka tulee kaikkien kanssa toimeen, joka pitää silmänsä auki ja jolle ne syntiset tulevat ensimmäisenä avautumaan, vaikka minua ei kiinnostaisi välttämättä kuunnellakaan. En ymmärrä aina, että miksi, mutta kaipa se on vedettävissä persoonallisuuksiin, ja siihen että tietynlaiset ihmiset vain tarjoavat jonkinlaista perusturvallisuutta ja luottoa niille, jotka eivät ole saaneet sitä välttämättä koskaan mistään. Se on oikeastaan se oivallus, joka minua tällekin alalle on ajanut, vaikka en kyllä välttämättä tiedä, saisinko näiden näkemysten ja ajatusten kanssa ainakaan valtion leivissä töitä tehdäkään. Mutta eipä se valtio voi minua estääkään, jos tahdon korjata mahdollisimman monta ihmistä mahdollisimman ehjäksi ja mahdollisimman kärsivällisiksi ja ajatteleviksi olennoiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti