torstai 14. helmikuuta 2013

Ahma-blues!

Vitun tietokoneet. Vähän latistaa fiilistä ja hukkaa ajatusta, kun pitää tunti odottaa, että paskaromu lopettaa jumittamisen, ja senkään jälkeen ei varsinaisesti lopeta sitä, vaan minun pitää jo alkaa antaa armonlaukausta otsalohkoon ja käynnistää kone uudestaan. Se mitä aioin taas kertoa ennen vitutusta oli, että kävin tuossa iltakävelyllä ja olen taas ihan tyytyväinen siihen, että olen niin saatanan luupäinen. Kävelin tuolla "puistossa", jossa ei oikeastaan ollut mitään puiston tunnusmerkkejä muutamaa puuta lukuunottamatta, ja katselin Lanun puiston jyrkkään ylämäkeen, miettien että enhän minä sitä nyt enää tänään kiipeä, kun olen juuri juonut kahvit, enkä oikein ole syönytkään ja on vähän heikko olo. Kolme minuuttia myöhemmin huomaan huohottavani puolessa välissä mäkeä ja kuuntelevani Neurosista epäilyttävän kovalla. Taivas oli melkein yhtä kirkas kuin päivällä, oikeastaan omalla hämärän urbaanilla tavallaan se taisi olla kirkkaampikin, kuin päivällä. En koskaan kyllästy katsomaan lumisia oksia taivasta vasten, oli se minkä värinen hyvänsä, tuntuu että valkoisen lumen kontrasti on siihen nähden aina jotenkin silmiin pistävän hieno. Lanun patsaistakin täytyy sanoa, että vasta noin niinkuin Neurosista kuunnellessa tajusi miten siistejä ne ovat, puisia hahmoja kivien päällä, kaksi täysin eri tavalla raskasta materiaalia, molemmat maailman luonnollisimpia asioita keskellä metsää. Jos pitäisi pyörittää turisteja jossain, veisin ne ehkä tuonne. Ilman kamerakännyköitä ja muita harhauttimia. Tai no saisi niillä kännykät olla, että voisivat kuunnella musiikkia. Ja otin minäkin pari kuvaa, kokeillakseni miten hyvin niitä voi lähettää sähköpostiin. Sutuksihan ne menivät, tässä yksi niistä.


Kotiin tullessani sitten satuin tulemaan Eetun kanssa samaan aikaan. Olivat töissä kuulema miettineet millaista kaaosta saisi aikaan, kun tekisi citykaneja, jotka söisivät lihaa. Miettivät suden, karhun ja jäniksen risteyttämistä saadakseen karhun kokoisen jäniksen, joka syö lihaa. Minä puolestaan näin fiksumpana vaihtoehtona tehdä jäniksen kokoisia karhuja, jotka syövät kaikkea; eli siis olin valmis myymään pojille ahmoja, noita maailmankaikkeuden siisteimpiä eläimiä. Tämä ei kuitenkaan palvellut Eetun näkemystä ajatuksen toimivuudesta, ja väittelimme oikeasti varmaan noin viisi minuuttia siitä, kummat ovat parempia, jäniksen kokoiset karhut, vai karhun kokoiset jänikset. Mutta kyllähän cityahmat nyt olisivat maailman pähein asia.

Jotenkin tämä ilta on ollut samaan aikaan mukava ja todella rasittava. Olen saanut taistella koneen kanssa, enkä ole löytänyt yhtään levyä, jota olen tahtonut kuunnella, joten olen sitten kuunnellut vaan Miles Davisin Kind of Blueta ja Kyussin Circus Leaves Townia. Nyt voisin kuitenkin laittaa Peter Dolvingin Bad Bloodin, joka on yksi maailman parhaita levyjä. Jos ette ole sitä kuulleet, menkää Dolvingin Peten bandcampiin. Vaikka biisit ovatkin siellä ihan väärässä järjestyksessä, mikä vähän ärsyttää. Miksi se on mennyt sotkemaan täydelliset järjestykset? Mutta tosiaan, kyseessä on levy, joka toimii luonnollisena linkkinä ensimmäisen levyn folkin ja Bringthewarhomen Rejoice-levyn Radiohead-fiilistelyjen väliin. Se on bändikeskeisempi, siinä on enemmän kaikuja ja efektejä, mutta silti mukavan napakka ote itse biiseistä. Suosittelen kaikille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti