keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Äänten näkemisestä.

Läppäri kosahti, kun laitoin kännykän USBllä kiinni. Kyllähän vitutti. Nyt pitää sitten vain palata systeemiin, jossa teen kaiken yhdellä ja samalla tietokoneella, ja joka vitun separi, joka istuu tähän koneelle itkee kun se on niin helvetin hidas. Kai se on, jos sillä pitää kaikki meikäläisen tekemiset saada tehtyä, ja se on jo melko monta vuotta vanha, mutta ei riittävän vanha, että se olisi niitä oikeasti hyviä ja kestäviä vekottimia. Lisäksi olen vähän väsynyt, ja kissan sekoilu ottaa aivoon aika tehokkaasti. Kohta menen nukkumaan.

Kävin käveleksimässä taas ympäri Lahden hiljaista yötä, kuuntelemassa Neurosiksen Given To The Risingia. Se saa minut aina tajuamaan, miten vitun paljon tässä ympärillä on kivestä rakennettuja raskaita taloja. Silti ajatus siitä, että kun yksi oikean taajuuksinen ääni voi tehdä niistä kaikista raunioita, on aina yhtä hieno. Neurosis saa minut ajattelemaan, että voisin mahdollisesti pettyä minkä tahansa huumeen tarjoamaan psykedeeliseen kokemukseen, koska jo yksin tuo yhtye saa minun tajunnantilassani aikaan sellaisia muutoksia, että sanoilla ei niissä tilanteissa paljoa tee. Minusta on esimerkiksi jotenkin outoa, miten ihmisille on niin vaikea käsittää konsepti värien kuulemisesta ja äänien näkemisestä, minusta se on ihmisen tietoisuuteen ja tajuntaan luontaisesti sidottuja käsitteitä. Koittakaapa, jos youtubesta vielä löytyy se parturiäänimaailma, jossa luurit päässä kuunnellessasi pystyt todellakin kuulemaan ja näkemään sen kampaamon, jossa siinä ollaan. Viimeistä piirtoa myöten, kun äijä meni takavasemmalle soittamaan kitaraa, tajuntani suunnilleen räjähti.  Kaikki tuollainen on jo itsessään äänien näkemistä, mutta lisäksi on olemassa sen henkisempi, tai ehkä ennemmin symbolisempi taso. Se oman elämän kuvakirja, jota jokainen meistä kerää ja kantaa päässään, joka syttyy säkenöimään aina tietynlaisen musiikin soidessa. Sama biisi voi tuoda joka ihmiselle täysin eri mielikuvat, joillekin vain rytmisiä värejä ja kuvioitakin, joillekin sitten kokonaisia maailmoja ja käsityskykyyn juuri ja juuri mahtuvia kokonaisuuksia.

Sama toimii myös toisin päin, kuvat herättävät päässä musiikkia, ja siksi esimerkiksi kansitaiteiden tekeminen on mielestäni edes mahdollista. Kuvan täytyy soida samaa musiikkia, kuin itse levyllä olevan äänen. Tästäkin syystä tuntui, että oli vaikea lähteä työstämään seuraavan levyn kansia. Tuntui siltä, että kun Hiljaisuuden ja vaikka Grind/11n värimaailma oli niin selkeä, nyt ei näy mitään värejä. Ja siksipä juuri siihen ei tulekaan mitään värejä. Vain kuvia. Kuvat taas huokuvat sitä ajatusta, joka minulla on musiikista: Se voi avata, laajentaa ja särkeä tajuntoja, polttaa lähtemättömiä reikiä ihmisen asenteisiin ja ajatusmalleihin, esimerkiksi rap-musiikkiin hyvin olennaisella tavalla kuuluva hypetyskulttuuri voi tehdä jostain ihmisestä täyden kyrpänaaman vaikka loppuiäksi, tai  Neurosis voi laittaa kelaamaan tällaisia hommia ja katsomaan, kuinka puiden oksat kurottuvat valoisaa taivasta vasten poikkeuksellisen elävän ja massiivisen näköisinä. Tuossa nimenomaisessa tapauksessa sanoma vain on se, että tämä levy sisältää vastenmielistä ja vaikeaa musiikkia, joka on suurimmalle osalle ihmisistä mahdotonta kuunnella. Mutta sille pienelle prosentille, joka löytää siitä kaaoksesta mielenrauhansa, se tarjoaa omalla tavallaan meditatiivista melua.

Tällä vanhalla näppäimistöllä on helvetin raskas kirjoittaa. Nyt menen nukkumaan. Vittu kun ei mikään voi koskaan toimia, ja rahat ei riitä siihen, että olisi kunnon vekottimet yhtään minkään tekemiseen.. Eipä ne taas oikein riitä syömiseenkään..

1 kommentti:

  1. Tutun kuuloista tuo mitä taas Neurosiksen musasta kirjoitat. Ja yllätys, yllätys, INFP tuli myös myers-briggsistä. Vuosia sitten tuli sama tai INFJ.

    VastaaPoista