Huomenta palava maailma.

Eilen huomasin taas miten huono olen ns. "satunnaisissa naisissa". Ihastun suunnilleen jokaiseen ihmiseen, joka edes suostuu keskustelemaan meikäläisen kanssa, enkä oikeastaan tahdo panna yhtään ketään, mikä vähän romuttaa kaiken tuollaisen perusajatuksen. Käytiin Kuubasta vihdoin pienen kiertotien kautta palanneen Vilin kanssa baareissa istumassa. Olipa mukava nähdä sitäkin pitkästä aikaa. Tai kaksi viikkoa tuntui todella pitkältä ajalta, kun ei tuossa parina viime päivänä oikein tiennyt, että mikä on meininki kun niiden piti luuloni mukaan olla Suomessa maanantaina. Lennot kusivat ja joutuivat kökkimään Moskovan lentokenttähotellissa yhden yön, ei kuulema saanut poistua kerroksestakaan. Aamulla niillä ei ollut asiaa röökihuoneeseenkaan. Harvoin olen nähnyt ihmistä, joka on niin iloinen siitä, että saa istua Public Cornerissa ja Chicagossa.

Tässä alkaa taas sopivasti tulla kipeäksikin heti, kun olisi parin viikon sisällä kaksi keikkaa tiedossa. Vähän ehkä jopa jurppii ja kaivelee, kun ei tuo laulaminen meikälle muutenkaan mitenkään helppoa ja mukavaa hommaa ole. Sitten kun sen tekee järjestään paskasti, niin se vaan vituttaa. Lisäksi nämä suurakkula-aftamitkälie saisivat meikän puolesta jo hävitä, niitä taitaa tälläkin hetkellä olla viisi ripoteltuna eri puolille suuta, mikä lähinnä vituttaa ihan koko ajan. Niitä on vaikeampi unohtaa, kun ne hankaavat hampaita vasten ja ovat vain ihan perseestä joka hetki.

Tämä päivä pitää toivottavasti sisällään työsopparin kirjoituksen, treenit, ja Torvi-illan. Toivon niin. Huominen taas pitää sisällään Mustan Ristin keikan Libertessä, eksymisen Sieni-Santerin kämpille ja musisointia läpi yön, seuraavana päivänä parin kaverin treenikselle soittamaan rumpuja ja illasta Lepakkomieheen kattelemaan Tinneria ja Famine Yearia, mikäli jostain ilmestyy automaagisesti rahaa. Saa nähdä, pummina kuljen pitkin Suomen alapiätä taas. Tässä eilen ja tänään ollaan fiilistelty lähinnä Viktor Klimenkoa ja Esa Pakarista ja Reino Helismaata, tässä alla aikas kova pätkyläine:

Elossa ollaan. Vielä.

Käytiin Roopen kanssa tuossa iltakävelyllä hämärtyvässä Lahdessa, ja näytin sille Lahden sataman, joka tietysti oikeita satamia nähneelle suomenruotsalaiselle (jolla purjehduskin on verissä) oli varmasti korkeintaan säälittävä yritys laittaa kolme venettä samaan laituriin. Enemmän meikä nautti ylipäätään siitä, että täällä kaupungissa oli kerrankin sellaisia kirkkaita öitä, jolloin kaikki on sinistä, sen tavallisen kaupungin likaisen punaisen valosaasteen sijaan. Toisaalta ihan siistiä sekin on, mutta siihen tottuminen vei huomattavan paljon pitempään, eikä se vieläkään ole aivan yhtä hienoa kuin kirkas yötaivas. Vaikka täällä näkyykin säälittävän vähän  tähtiä. Ei niitä oikeastaan voi edes laskea tähdiksi. Luultavasti vaan pari satunnaista satelliittia ja Venus. Mutta kontrastit on silti helvetin siistejä, mistä syystä nappasin tämän paskan kamerakännykkäkuvan.

Lisäksi olen tässä parin päivän aikana taas kyllästynyt noin miljoona kertaa siihen miten tämä ATK-osasto ei ikinä voi palvella luotettavana ja toimivana renkenä ihmisten elämää ja ambitioita, vaan vähän kerrallaan ihmisestä tulee koneen orja, joka kuuliaisesti hakee ja asentelee koneeseen päivityksiä ja koittaa rakentaa koneestaan kaikkivoipaisempaa. Keneen nähden? No itseensä tietysti. Ratkaistakseen näennäisesti omat ongelmansa, ihminen päätyy vain ratkaisemaan kaikki koneen ongelmat ja korjaa sen viat ja virheet. Tuleeko ihmisestä tämän onnellisempi? Ei, hän voi vain katsoa Youtuben hassuja kissavideoita HDnä ilman että kuva pätkii ihan vitusti. Kun löin vitutuspäissäni koneen kiinni, sotkin sen.

Tämän lisäksi olemme ratkoneet rokkimaailman hommia enemmänkin. Esimerkiksi myytin siitä, miksi rokkarit kuolevat 27-vuotiaina. Olemme nyt katsoneet, miten tässä hieman yli kolmekymppinen ystävämme ottaa parisuhteen kariutumisen ja elämän paskan vastaan ehkä maailman parhaimmalla tavalla, ja päättäneet, että täytettyään 30 ihminen oppii käsittelemään asioita kypsemmin ja rennommin, koska on elämänsä aikana saanut helvetisti uusia välineitä kaiken paskan käsittelyyn. 27-vuotiailla näitä ei vielä ole, ja siksi se on kriittisin ikä päästä omasta hengestään, koska paska tuppaa kasaantumaan mitä pitemmälle elämässäsi pääset. Kolmenkymmenen jälkeen vaan osaat suhtautua siihen paremmin.  Rokkareista puheenollen, Vilistä ei ole kuulunut mitään, ja käsittääkseni ovat jo Suomessa. Suattaapi olla jetlagailemassa himassa, kännykkä kiinni. Tai sitten se viruu kuubalaisessa vankilassa, kun Fidel ja Raoul ei kestänyt sitä, että maassa on yhtä kova jätkä.

Mikämikämaan voima.

Maanantai-ilta Lahdessa: olen juuri sanonut vierailleni, että tämä on niistä illoista arvaamattomimpia, Raxi toppuuttelee, että on kuitenkin maanantai, ei tämä nyt ihan kauhean toimintapitoinen ilta varmaankaan ole. Sanon, että kun päästään torille niin siihen pölähtää tyrannosaurus rex jonglööraamaan moottorisahoilla, tai jotain yhtä siistiä. Emme menneet torille asti katsomaan dinosaurusta, mutta Lanun aukiolle kääntyessä meitä todellakin odotti yhtä hämmentävä näky. Kaksi humalaista miestä huutelee kaveriaan, joka kusta lorottaa keskellä aukiota olevan Lanun patsaan juurelle ja huutelee ohi kulkeville tytöille soidinkutsuja. Kukaan ei edes yrittänyt pidätellä naurua. Kello oli kuitenkin suunnilleen puoli kahdeksan. Räppi on kovaa ja meno hurjaa, on tämä vaan sellainen paikka! Kehiteltiin myös ajatusta androgynegologin ammatista. Jos et osaa päättää kumpaa sukupuolta olet, minä en suostu päättämään mitkä sukupuolielimet sinulla on, hoidan kummat tahdon. Ei sillä, että tahtoisin työkseni olla lähelläkään toisten ihmisten sukupuolielimiä. Nyt menen takaisin viihdyttämään vieraita, tänne muuttaa vielä yksi pitkätukkahippiäinen lisää, kun ei sillä ole nyt kotia.

Tetris ja Rokkenroll

Ratkaistiin kotiin kävellessä Roopen ja Essin kanssa kasarin koksurokin ja tuhoutuneiden hotellihuoneiden arvoitus. Unohdin puhelimen Raxille ja mietin tuossa kävellessä, että yöllä voi tulla tiukkaa kun on tottunut pelaamaan Tetristä niin kauan, että väsyttää oikeasti. Suunnittelin sitten jo, että vieroitusoireissani alan heitellä telkkareita ja xboxeja parvekkeelta, pelaan analogitetristä, ja sitten tajuttiin mistä se koko kasarin huonekalujen viskomisinto on johtunut. Jos sulla on neliskanttisia telkkareita ja L-mallisia sohvia, niin kyllä se on ensimmäinen asia, joka nukkumaan mennessä tulee sitten mieleen, kun olet kiertueita venaillessa kotona jäänyt koukkuun Tetrikseen. Lisää yhtälöön kokaiini, ja sinulla on valmis kaava.

uni 23.2.13

Roopelle selittäessäni muistin unen, ja oli pakko tulla kirjoittamaan se saman tien ylös. Olin Brasiliassa jossain favelassa, koitin puhua ihmisille, mutta yksi jätkä vaan näytti keskaria ja alkoi nostella jotain säkkejä, jotka näytti uhkaavasti siltä, että sieltä kaivellaan aseita. Jatkoin matkaani vähän puolijuoksua, että pääsen edes pois aukealta ja jonkun tiiliseinän taakse suojaan. Pääsin. Eksyin johonkin leipäjonon tapaiseen, ja ajattelin, että siellä tutustun ihmisiin vähän paremmin, jos vaan pääsen puheväleihin jonkun kanssa. Löytyi joku läskimpi, vähän japanilaisen näköinen ukko, joka kysyi joltain virkailijalta miten pitkä jono on. Virkailija näytti sormella jonoa joka jatkui silmän kantamattomiin pienen pusikon takana. Kuljettiin sitten sen kanssa jotain pientä bambujen välissä kulkevaa tietä, ja vähän koitin keskustella jostain. Kaikki puhuivat suomea, kaipa aivot koittivat päästä helpolla. Yhtäkkiä tietä pitkin kulkee kaksi armeijakamppeissa olevaa dudea, välissään joku ilmeisen kusessa oleva jätkä, jolla oli joku punamusta rituaalihuppu päässä. Neljäntenä perässä tuli teloittaja punamustassa kendohaarniskassa. Äijät asettui siihen tielle, armeijapamput, jotka näytti viiksinensä briteiltä tai venäläisiltä, otti asennon, kusessa oleva jätkä polvistui maahan ja teloittaja löi miekalla siltä jätkältä naaman irti. Se vähän aikaa ynisi ja ihmetteli, ja nosti sitten kasvonsa ylös, näyttäen joltain meksikolaiselta mariachi-kuvalta. Pääsi kuitenkin pystyyn asti eikä vuotanut kauheasti verta, mutta sitten toinen armeijapampuista löi sitä tikarilla silmään ja se valui kuiviin maahan. Äijä kaivoi mauserin ja alkoi puhdistaa sitä ja selitti ääneen miten kaikkien valtion miesten on aina oltava valmiita kuolemaan, koska ne on vaan ruokaa koneistolle ja aina korvattavissa. Meikä oli pysynyt sivussa ja hiljaa, ne huomas mut ja sanoi että näytän amerikkalaiselta, enkai vain sattuis olemaan amerikkalainen?  Selitin heti, että en, oon Suomesta ja teidän maa on tosi nätti ja nämä vihreen ja keltasen sävyt kiehtoo mua ihan eri tavalla kuin Suomen harmaa ja valkonen. Selitin tämän kaiken englanniksi ja vitun nopeasti, ja se nyökytteli päätään, eikä tappanut mua. Success.

Ainakin osa tästä tuli varmaan siitä, kun väsnyneenä katottiin Nikin lyhäri Äiti Ei Enää Keilaa, joka oli aivan saatanan hyvä. Se vaikutti luultavasti jatkuvalla harhaanjohtamisellaan tuohon vähän sivusta seuraamiseen ja eksymisen tunteeseen. Muuten tuo oli sitten taas kyllä ihan vaan meikän alitajunnan omaa trippailua ja sekoilua, en oikein tiedä mistä tuo ihmeen aasialainen Brasiliakaan olisi tuonne tullut, paitsi ihan oman alitajunnan jämäkuvastoista, kaikesta siitä romusta, mitä sinne on kertynyt ihan vain elämisen ja olemisen kautta. Välillä niitäkin pitää luultavasti käyttää, jotta ne vahvistuvat taas, eivätkä ikään kuin unohdu kaiken muun romun alle. Ehkä se on yksi unien tarkoituksistakin, vahvistaa muistoja ja mielikuvia, jotta asioiden yhdistely ja kontekstien rakentaminen on helpompaa tietoisessa tajunnassa. Kuulostaa ainakin itselle melko järkeenkäyvältä, ja selittää myös sitä, miksi unet ovat niin sekavia: kun satunnaiset asiat tulevat satunnaisessa järjestyksessä, ne jäävät keikkumaan jonnekin muistin rajoille huomattavasti helpommin. Niiden outous pitää huolen, että ne jäävät mieleen, vaikka niitä ei tiedostaisi ja ajattelisikaan koko ajan. Nyt menen juomaan lisää aamukahvia, ja kikkailemaan tuonne.

I woke up this mornin'.....

Herätessä olo oli kuin suoraan blues-biisistä. Menin ottamaan postin eteisen lattialta, ja eilisen 70 Intrum Justitian kirjeen lisäksi sieltä tuli tänään 120 euron Intrum Justitia kirje. Kun riittävästi lyödään naamaan, se ei enää edes naurata. Eilen juuri selitin tutkimuksessa, että tämä mun budjetti jää joka kuukausi vähintään 60 euroa miinukselle, ja sen lisäksi on hoidettava bändikämpän vuokrat, jotka mielelläni asetan etusijalle, koska niiden ihmisten kanssa joudun olemaan tekemisissä ilman välikäsiä ja pitkään, jolloin on parempi pitää hommat jotenkin päin läjässä. Niillä ei tosin ole Intrum vitun Justitiaa hoitamassa niiden perintähommia. Maha kurisee ja tilillä on tuttu ja turvallinen 1,16 euroa, en tajua miten onnistun aina jättämään sinne saman verran. Kaipa ne viimeisistä rahoista hätävarana ostetut ruisleipä, voi ja maito maksavat aina saman verran.  Nyt soittelin tuonne ja sain sovittua, että maksan tuon kahdessa erässä, mutta siitäkin sopimisesta tulee viivästyskorko jäljellä olevaan osaan ja 8 euron siirtomaksu, elikkäs huhtikuussa ei paljoa juhlita.


Vaikka tänään ei hymyilyttänyt, niin eilen kyllä hymyilytti. Käytiin sheriffin kanssa soittelemassa rumpukoneen kanssa, hinkkailtiin funkkia ja bossanovaa, ja meikä oli aikas fiiliksissä siitä. Soitin muutenkin kitaraa eilen varmaan 8 tuntia päivästä, mikä meikälle on jo aika ennen kuulumaton määrä, mutta vaikka pyörinkin tässä enemmän ja vähemmän nääntymyksen partaalla, niin soittamaan mä en taida väsyä koskaan. Vaikka kädet ei toimisi, kramppaisi ja niihin sattuisi, tahtoa soittaa löytyy silti. Joskus on päiviä, jolloin ei vain lähde, mutta pitää aina vaan toivoa, ettei ne satu keikkapäiviksi. Musta Risti on opettanut taas helvetisti uutta ihan jo siksi, että se on tosi kaukana meikän mukavuusalueelta, tosin pääsee siinäkin huutamaan aina välistä, vielä pitää vaan miettiä, että miten helvetissä sen jälkeen muka pystyisi laulamaan jotain. Aletaan varmaan soittaa Black Sabbathin Behind The Wall of Sleepiä, ja käänsin sen suomeksi, laitanpa ne tekstit ehkä tuonne muualle. Huomasin eilen myös, että alkaahan tässä jo muutama sellainen biisi ollakin, mitä pystyisi soittelemaan ja lauleskelemaan ihan itsekseenkin jos tuntuu siltä. Tosin vielä kynnys jollekin mies ja kitara-kiertueelle on aika helvetin korkea, mutta vaikka katusoitteluhommiin sitten.

Tänään pitäisi siivota ja tiskata, Roope tulee tänään viikoksi ja Essi taitaa liittyä seuraan huomenna, eli kommuuni on kohta taas voimissaan. Roope lupasi vääntää kasvissafkojakin, eli kaikin puolin hyvään saumaan kyllä sattuu tänne tulo. Huomenna on sitten Eetun Zyprexa Torvessa, ajateltiin käydä siellä ihmettelemässä, että mikä on homman nimi. Eiköhän tämä taas tästä. Kun risukasat alkaa ahdistaa, katkotaan risut ja nukutaan vähän aikaa taivasalla niin muistaa taas miksi se risukasa oli ihan jees.

Hengissä ja vapaalla jalalla.

SUPOn anarkistiväijytys paljastuikin ihan tavalliseksi Euroopan komission järjestämäksi tutkimukseksi, johon meikäläinen oli päätynyt satunnaisotannan kautta. Paikkana oli Public Corner, nurkkapöytä, ja vastaukseni olivat melko yksipuolisia, kun taloudellinen tilanne ja rahattomuus teki kaikesta toimimisesta ja elämästä mahdotonta. Mutta menihän tuo tuossa yhdessätoista minuutissa, kun puolesta tunnista oli puhe. Sanoi, että virkistävää vaihtelua pitempiiin, mietin päässäni, että grindcore on tehnyt tehtävänsä, kun puolen tunnin sanottavat saa mahtumaan 11 minuuttiin, ka-baum!

Nyt sitten tulin himaan juomaan liikaa kahvia ja miettimään, että kukahan tahtoisi duunailla musiikkia tänään, vai meneekö ns. runkkailuksi, eli siis yksin soittamiseksi tämäkin ilta. Ajattelin tuossa toissailtana kuunnellessani Eddie Vedderiä, että en nyt kliseisesti ala opetella ensimmäistä kuulemaani Eddie Vedder biisiä, mutta kun se sattui olemaan Society ja sisältämään suunnilleen meikän elämän mittaisen statementin, niin niinpä sitä vain alkoi sitten hinkkailla sointuja ja opettelemaan sitä biisiä. Aivan saatanan kova biisi, vaikka nuo jotkut jutut tuntuu jotenkin tosi vaikeilta iskostaa päähän. Vielä vuosi sitten tämän soittaminen ei olisi onnistunut mitenkään, kun soinnut pyörii koko ajan käsissä, siksi on hienoa huomata, että taas on paljon opittu, ja vielä enemmän opittavaa. Minä en tykkää olla perillä. Minä tykkään olla matkalla. Siksi soittohommat on parasta ja ainoaa mahdollista "sovinnaista" elämää minulle: Ensin pitää päästä keikalle, siellä pitää soittaa keikka, ja sitten pitää tulla kotiin. Perillä ei olla, ennen kuin aamu viiden ja kuuden välillä ryömitään suihkusta sänkyyn nukkumaan. Parhaimmillaan ollaan matkalla vielä seuraavana päivänä, ja yöt nukutaan missä sattuu. Minulle ei ole mikään ongelma nukkua lattialla ilman patjaa, olen jo aikaa sitten oppinut tekemään kahdesta hupparista itselleni makuupussin, ja olen myös oppinut miksi tällainen makuupussi on niin oleellinen osa  lattialla nukkumista, kun tammikuussa autotallin lattialla nukkuessani huomasin, miten paljon lämpöä karkaa ihan vain takin ja lattian välisestä raosta.

Kissat tuntuu mähisevän keskenään ihan joka välissä tänään. Hämmentäviä ötököitä. Monesti havahtuu vaan miettimään, että helevettiäkö nuo ötökät täällä tekee, ne ei kuitenkaan näytä kärsivän ja vihaavan meitä ihan kympillä, että kaipa niillä on ihan hyvä olla. Silti hämmentää se, että periaatteessa ne on täysin meistä erillisiä olentoja, joilla on ihan omat neuroosit ja mielen liikkeet. Ja uskokaa mua, vaikka eläimillä ei olis tietoista tajuntaa, niin niillä todellakin on ehdollistettuja neurooseja. Tuplanapautus tai taputus tuo pikku kissan aina syliin, koska se on tottunut laaserosoittimen napin painallukseen. Olen myös koittanut opettaa sitä tulemaan syliin aina kun soittaa polviin D-beatia, mutta se ei vielä ole ihan tarttunut. Mölli taas juoksee keittiöön aina edellä ruoan toivossa, vaikka on nyt välistä oppinut, että jos mä olen menossa tiskaamaan kahvikuppia, niin se ei sillä reissulla ainakaan saa ruokaa. Nämä on kyllä asettuneet ja rauhoittuneet aivan helvetisti, ne ei juokse aina piiloon kun tulee vieraita ihmisiä ja on oppineet ottamaan todella paljon rennommin kaiken. Hämmentäviä ötököitä.

Syömään, syömään...

Ensimmäiseen loma-aamuun heräily on aina siistiä. Etenkin, jos se ei tapahtu kolmelta iltapäivällä, vaan siinä yhdentoista korvilla, mikä on aivan optimaalinen aika ylösnousemukselle, koska koko päivä on vielä edessä. Sunnuntaisinkin kaupat aukeaa vasta kun saat aamukahvit juotua. Paitsi jos kahvi on loppu, pitää odottaa se tunti ennen sitä kaupan aukeamista, mikä on ihan perseestä, mutta onneksi se ei yleensä ole asioiden laita. Pitkästä aikaa olen aloittanut aamuni myös lueskelemalla, mitä pääni ulkopuolisessa maailmassa on tapahtunut, ja hetihän se alkaa vituttaa. Jos joku vielä ei tähän ikään ja aikaan ole tajunnut, että syömänsä teollisuuspaskan kohdalla on turha odottaa mitään laatustandardeja, tai ainakaan sitä, että saa mitä maksaa, niin olisi jo korkea aika. Vähän turha jeesustella siitä, että meikän silvottujen massatuotettujen eläinten seassa oliki sellasta eläintä, millä mieluummin ratsastaisin, ja sit vedellä ruisleivän päällä meetwurstia. Jos tahtoo olla varma siitä mitä syö, pitäytyy viipurilaisen ruisleivässä ja graavilohessa. Paras ruokavalio muutenkin, mutta sen lisäksi ruisleipä on aina ruisleipää, ja lohi on sen värinen kala, ettei sinne ihan hirveästi hevosta tai edes siikaa sekaan mahdu. Kun huomataan, että teollisuuslihaa voidaan jatkaa muulla hukkalihalla, käy näin. Kulut pienenee ja voitot kasvaa, kukapa sitä ei haluaisi. Sen ei luulisi tulevan kellekään minkäänlaisena yllätyksenä, ja helvetin hyvin ovat tuntuneet menevän alas tähänkin asti, joten antaa mennä vaan. Tai sitten tehdään koko ruokateollisuudelle tässä vaiheessa joku puhdistus, ja katsotaan että kaikki pelaavat sitten puhtailla merkeillä, eikä kaiveta muutamaa syntipukkia joita voidaan hyihyitellä, kun muut jatkaa samaa peliä jäämättä kiinni, mikä on yleisin kapitalismin toimintamalli.

Toinen ahneuden ajama ja yhtä toimiva malli on tuo tekijänoikeuslakien nussiminen. Saksassa meteoriittivideota ei voi katsella youtubesta, koska Saksan tekijänoikeusjärjestö olisi halunnut kerätä royaltit YHDESSÄ AUTOSSA TAUSTALLA SOIVASTA BIISISTÄ. Vaikka minä olen tällainen helvetin pökälepäähippi, niin luulisi tuon nyt olevan ihan vitun järjetöntä kelle tahansa.  Siinä jäi saksalaisiltä näkemättä yksi hienoimmista ja kauneimmista ihmiselämän kohdalle sattuneista jutuista. Ei voi minkään. Musiikin tekijöiden hengen tuotteesta (mikäli muistan oikein, kyseessä oli joku jumputusremixhomma) kuuluu kerätä korvaus tekijöille! Ainut vaan, että se tekijä ei siitä juurikaan kostu. Mutta tähän tilanteeseen ajaudutaan vähitellen myös Suomessa, mitä enemmän vartioidaan "omaa" etua (tässä tapauksessa lähes poikkeuksetta levy-yhtiön etu, ei artistin etu), sitä enemmän rajoitetaan taas yksilöiden mahdollisuuksia tuoda musiikkia ja kwylttvyyriä elämäänsä. Ja pientä ihmistä vituttaa, ja pieni ihminen tekee sitten kaiken kulttuurinsa itse. Vaikka ei itse juuri käytäkään itse tekemäänsä kulttuuria, vaan vuotaa sen kaikkien muiden nähtäväksi.

Myös tämä kuulostaa niin perus kokkaritouhuilta, etten jaksa edes aloittaa, lähden syömään kiukkuni pois.

Olinpas huolimaton..

Laitoin sitten teeveden kiehumaan ja kävin kävelyllä, takaisin tullessa kattilan pohjalla pihisi vielä puoli kuppia vettä. Onneksi muistin sen ennen kuin lähdin kiertämään tuota viereistä pikkupuistoa, muuten ei olisi ollut sitäkään vähää. Ja onneksi laitoin paljon vettä pohjalle alunperinkin. Mutta ympäri kaupunkia harhailu tuntui taas siltä, että siitä olisi voinut ihan huoletta lähteä harhailemaan jonnekin kauemmas, painaa räkä poskella vaikka Hollolaan asti. Miksi en sitten tehnyt sitä? Muistin veden kattilassa. Lisäksi nyt kun ajattelen asiaa, en tunne Hollolasta ketään, enkä varmaan jaksaisi ihan heti kävellä takaisin, joten olihan se nyt ihan paska idea jo lähtökohtaisesti. Mutta ehkä sitä tulee käytyä vielä vähän pitemmällä eksymässä musiikin kanssa. Se olisi vain vähän kivempaa jos sataisi lunta, koska kaikki musiikki kuulostaa vitusti paremmalta kun sataa lunta.

Olen ollut nyt ihan jumissa tuon Nick Caven uuden levyn kanssa, olen kuunnellut sitä oikeastaan yötä päivää ja kun se ei soi, se soi päässä. Etenkin Higgs Boson Blues on jotain sellaista, joka osuu suoraan siihen johonkin hermoon, joka meikäläisessä sanoo, että "this is the shit." Aamuyön jumittelubluesia, muutaman soinnun soittelua mahdollisimman monta minuuttia, jolloin pääpaino siirtyy soittimilta sanoille. Se on kaikki vaan niin täydellisesti yhteen kietoutunutta, ettei mitään järkeä. Tällä kierroksella en kerennyt aivan sinne asti, mutta Jubilee Streetin aikana katsellessani huolettomia ja bilettäviä ihmisiä en voinut olla tuntematta suurempaa kuilua itseni ja heidän välillä. Ja kun samaan aikaan korvissa lauletaan "she used to say, all those good people on Jubilee street, they ought to practise what they preach", en voinut olla ajattelematta taas miten seuraavina päivinä voivotellaan kepeitä darroja ja arjen ankeutta. Mutta totta kai jokainen tarvitsee irtiottonsa. Eihän sille mitään voi, ja joku keskiviikkoilta baarissa on vähemmän tuhoisa, kuin perheväkivalta kotona.

Silti, keltaisten katulamppujen alla kulkiessa oli taas sellainen olo, että ihmisyys ja olemassaolo ovat aivan helvetin siistejä asioita, ja niistä irti päästäminen tulee joskus olemaan aivan saatanan vaikeaa. En ikinä väsy ihmettelemään kaikkea sitä kauneutta, joka tähän maailmaan on saatu mahtumaan jo ennen kuin siihen on lisätty yhden yhtä ihmistä sössimään omia, ja siinä sivussa maailman ja varmasti kaukotulevaisuudessa myös maailmankaikkeuden asioita. Lumi, valo, pimeys, puut, painovoima, ajan kulku, kaikki asiat ovat aivan järjettömän hienoja, vaikka monesti ne vain tuovat selkeämmin mieleen sen ajatuksen siitä, että kaikki on lopultakin melko tarkkaan rajattua ja sidottua. Me olemme vain eksyneitä tajuntoja, joihin on teipattu kiinni stereonauhuri ja videokamera, meidät on tyrkätty ulos tuonne kaduille ja sanottu, että pärjäilkää. Meidän silmiemme ja korviemme taajuusvasteet ja näkökyvyt ovat aivan hävettävän rajallisia. Jossain peikkohössötysfantasiakirjassa, jonka luin joskus muksuna,  ihmisten keskuudessa kulkevat jumalat olivat ihmeissään siitä, että ihmiset kykenevät suunnistamaan tähdistä maapallolla, koska he näkivät niin rajallisesti. Jumalat puolestaan näkivät tarkasti tähtien etäisyydet, menneisyydet ja tulevaisuudet, jolloin heidän oli paljon vaikeampi suunnistaa niiden kautta. Ihminen ei näe infrapuna-, tai ultraviolettisäteilyä, ei radioaktiivista säteilyä, ei juuri mitään niistä asioista, jotka maailmankaikkeudessa jylläävät täysillä. Toisaalta se tekee vain nöyremmäksi ja onnellisemmaksi siitä, että saa nähdä edes tämän vähän.

Tulis jo kesä, pääsis käveleen täältä.

Eilen koulussa nollaillessani luin, että tämä talvi on ollut poikkeuksellisen synkkä ja masentava. Muistaakseni Iltapaskalehden mukaan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että eihän ole. Ihmiset vain kokevat niin, koska vuoden alusta astui voimaan niin helvetin paljon uusia lakeja ja asetuksia, että vapauden koetaan rajoittuneen taas kerrasta helvetin paljon. Myös työkokeilun lopettaminen sotki melko monen kaverin kevään kuviot täysin, ja he saivat saman tien alkaa taistella byrokratiaa vastaan saadakseen jatkaa työharjoitteluitaan työpajatoiminnan kautta, mikä aiheutti kaikille lisävitutusta ja murhetta. Kyllä sitä vähemmästäkin alkaa talvi tuntua masentavalta. Uskon, että myös maailmanloppumattomuudella on oma henkinen vaikutuksensa kaikkeen tähän. Ihmiset odottivat silmät kiinni loppua, jota ei tullutkaan, ja nyt pitää palata elämäänsä ja alkaa katsella kolesteroliarvoja ja muuta tavallista. Kaikesta tuli äkkiä niin helvetin tavallista, että ahdistaa. Minulle tämä kevättalvi on ollut jo aika helvetin hienoa aikaa, olen trippaillut musiikin kanssa ympäriinsä, päivät ovat olleet kirkkaita, eivätkä liian kylmiä, olen saanut nauttia ihmisten seurasta (ehkä ne masentuneena ryömivät taas tehokkaammin parantumaan meidän kämpille?) ja kaikki on ollut ihan hyvin. Kaikki ympärillä tosin valittavat koko ajan, mikä on melko kuluttavaa ja raskasta kuunneltavaa pitkällä tähtäimellä.

Puhelinkin on soinut. Jostain tutkimuksesta soitettiin pari kertaa, ja ajattelin, että kun on noin kärsivällinen, niin vastaan. Jos muistan ja ymmärsin oikein, joku EUhun liittyvä työryhmä tekee jotakin tutkimusta ihmisten vaikutusmahdollisuuksista yhteiskunnassa. En tiedä, mistä ne minun numeroni ovat saaneet, mikä vähän epäilyttää. Lisäksi se hämmensi, että tämä tutkimus olisi tarkoitus tehdä haastatteluna kasvotusten, ja kysyi, että voiko tulla meille. Epäilytti sen verran paljon, etten uskaltanut päästää tuntematonta ihmistä asuntooni, joten sovin sitten tärskyt Public Corneriin. Saapa nähdä, että minkälainen tutkimus ja mikä meininki. Naureskelin luokkakaverille, että se on varmasti joku SUPOn anarkistiväijytys, ja ne ottavat meikän talteen johonkin Suomussalmi Bayhyn. Että jos ei huomenna illan/yön aikana kuulu mitään, niin meikä on sitten kidnapattu.

Tuon Erämaan Armoille, elikkäs Into The Wildin lukeminen on saanut meikän taas haikailemaan ympäriinsä kuljeskelua, ja ajattelin kävellä Suomea johonkin päin. Menin jo lipsauttamaan Oulun, niin voi olla ettei selkäranka anna periksi ennen kuin olen kävellyt sinne, vaikka mietinkin, että tulikohan tuollaisessa kolmen viikon täysipäiväisessä kävelyssä otettua liian iso pala. Luultavasti tuli, mutta ehkä tuollaisessa reissussa saa sitten liftaillakin jo välillä, ja pää antaa sen anteeksi. Saapa nähdä. Ei täältä kauhean helposti kävelekään pohjoiseen, kun pääteiden varsilla ei saisi käpsiä. Tulee vielä KYTÄT kyselemään, että mitäs täällä suunnitellaan. Ajattelin lähteä matkaan boksereissa ja kylpytakissa, crocsit jalassa ja aamun lehti kädessä, sitten vaan kuolata ja katsoa hölmösti, jos selviäisi vaikka ilman putkareissua. Hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty. Meikähän on käytännössä jo Oulussa!

Työt tehty.

Ensimmäinen työilta takana, olo on hieman väsynyt, mutta muuten melko tyytyväinen. Soiteltiin kuitenkin jo ekalla kerralla jonkinnäköistä bluespohjaa, ja vaikka toinen ryhmä oli vahvuudeltaan yksi henkilö, annettiin sen sitten kokeilla vähän kaikkia soittimia ja rakenneltiin jotain biisin runkoa. Aluksi meinasi olla vähän pallo hukassa sen kanssa, että mitä tässä oikein saa, kehtaa ja kykenee alkaa tekemään, mutta kyllähän se siitä lähti. Nyt voi sitten loppuillan ottaa rennosti ja keskittyä vaikkapa lukemiseen, piirtelyyn ja Spacediin. Huomenna ei tarvitse mitään koulujuttuihinkaan miettiä ennen yhdeksää, ja siltikin on vielä puoli tuntia aikaa, ennen kuin pitää olla jossain. Slooooow moooooorning.

Viimepäivinä on tullut juotua vihreää teetä huomattavan paljon enemmän, kuin kahvia. Itseasiassa Briteistä paluun jälken teen juonti on kyllä muutenkin lisääntynyt, mutta se oli nousussa myös ennen sinne lähtöä, kun Nistikon Joonas antoi viikon täällä majailtuaan meikälle teelusikan (vai saksetko nuo on, vitustako minä tiijän) ja loppupussin irtoteetä. Sen jälkeen kävin ostamassa uuden, ja se on kyllä helvetin hyvää teetä, ja lisäksi se tulee aika paljon halvemmaksi kuin kahvi. Vaikka sitäkin siis menee tässä rinnalla koko ajan melkein samaa tahtia kuin aina ennenkin. Mutta silti, minulla ei ole mitään riippuvuutta edes kahviin. Voin lopettaa sen juonnin koska tahansa, ilman että minusta tulee sellaista ärsyttävää ruikuttajaa, kuin monista itseään vieroittavista tulee. Suklaa on ehkä ainoa sellainen aihe, jonka kohdalla voisin kuvitella muuttuvani vastaavanlaiseksi ärsyttäväksi ruikuttajaksi. Muuten olen kaikista riippuvuuksista enemmän tai vähemmän vapaa, mikä on ollut ihan positiivinen asia huomata.

Eilen en kirjoittanut, koska tein yllättävän mielenkiintoisia koulutehtäviä lastensuojelulaista ja sitten lähdettiin Raxille istumaan iltaa, tehtiin hampurilaisia ja katottiin Blue Mountain Statet taas kerran loppuun, se on kyllä yksi hauskimpia uudemman koulukunnan jenkkisarjoja, joiden keskeinen sisältö on siis lähinnä niitä aiemmin parjaamiani huumeita ja biletystä. Se johtuu siitä, että se on täynnä niin helvetin hyviä hahmoja. Monessa muussa ei ole mitään muuta, kuin se sama ankea sitcom -juoni ja niitä päälle liimattuja huumevitsejä. Se käy ennalta-arvattavaksi ja puuduttavaksi.

Tekisi mieli kyllä soitella kitaraa nyt enemmänkin, jos sitä vaikka jonkun biisin vaikka väsäilisi jossain välissä joutessaan... Niin joo, "sivutoiminen tuntiopettaja" ilmoittautuu.

Himaan trippaillessa..

Tänään päivällä kuunnellessani Radioheadin Creepiä ja tuijotellessani seinällä roikkuvia kymmeniä keikkajulisteita, koin pienen valaistumisen. Niin kliseistä, kuin se ehkä olikin, koin kertosäkeen "what the hell I'm doing in here? I don't belong in here.." rivien osuvan omaan nilkkaan niin että kolina kävi. Katsoessani kaikkia noita muistoja, hetkiä omasta elämästä, tajusin ettei mulla soittohommien lisäksi ole mitenkään älyttömästi aitoja siteitä muuhun maailmaan. Kirjoittaminen nyt on lähinnä henkistä ripulointia, sellaista välttämättömästä pakosta ulos valuvaa paskaa, jota on pakko tuottaa ihan ajatustyön tekemisen ja prosessoinnin kannalta, piirrustusjutut on lähinnä tajunnanvirtaista dadaa, joka ei vie mitään eikä ketään yhtään minnekään. Musiikkihommat ovat ainoa tapa, jolla mä oikeasti koen pystyväni kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa jotenkin aidosti ja vahvasti. Se on hienoa, ja se on riittävästi, että jaksan hengailla tällä pallolla koko elämäni sen luonnolliseen loppuun asti, oli se sitten joku autokolari, lentokoneen niskaan putoaminen tai suomalaisen tilastoruletin, syövän tai sydänkohtauksen seurauksena. Come whatever may.

Tämä ajatus vain vahvistui, kun kävelin Raxilta kotiin äsken ja kuuntelin taas Scott Kellyä koko matkan. Oli todella outo olo. Sellainen, että täytyisi taas vähän etsiä itseään uudestaan, jotenkin löytää sellainen tietynlainen punainen lanka esimerkiksi tuon opiskelun kanssa. Toki se on mielenkiintoista ja inspiroivaa, se on antanut jo nyt helvetisti eväitä kaikkeen muuhunkin, ja se on jo loppusuoralla, mutta juuri nyt tuntui siltä, että sillä paperilla, jonka tuon itsetutkiskelun tien päätteeksi saa, en tee juuri mitään. Tärkeämpää tässä koulussa on ollut kaikki muu, kuin se, että saan siitä ammatin ja pääsen työkkärissä lyhyempään jonoon. Tärkeintä ei ole edes se varsinainen "nuoriso-ohjaus", jota sitä kautta on tullut tehtyä, vaan se, miten se on kehittänyt minua ihmisenä. Oikeastaan koen sen kehittäneen näkemystäni ehkä jopa enemmän kuin lukio, mutta varmasti sanoisin samoin, jos kävisin nyt lukiota ja olisin aiemmin suorittanut tämän tutkinnon. Tärkeää on myös se, miten paljon olen saanut mahdollisuuksia kielelliseen itseilmaisuun, ja minkä verran olen saanut siitä jonkinlaista arvostusta, vaikka vieläkään en koe kaiken sen olevan mitenkään hirveän oikeuttua. Kirjoitan kuten kuka tahansa, joka on lueskellut riittävästi ja viettänyt sen verran aikaa itsensä kanssa, että on perillä oman päänsä toiminnasta, ja osaa ja uskaltaa luottaa intuitioonsa ja siihen, että ajatus kyllä kantaa itsensä loppuun asti, kun sen ampuu liikkeelle.

Ja itsekseen olo on mielestäni tässä olennaista. Tajusin sen kiivetessäni taas yhden mäen päälle kotimatkalla. Ei ole sattumaa, että ihmiset ovat ajatelleet taivaallisten asioiden sijaitsevan nimenomaan taivaassa. Mitä kauemmas pääset maasta, mitä isommassa mittakaavassa ja perspektiivissä näet ympäristösi, sitä paremmin osaat suhteuttaa myös oman arvosi siihen. Siksi luonto on ihmiselle välttämätön. Se näyttää ihmiselle oman pienuutensa, olipa kyse sitten veden äärellä istumisesta, korkeista mäistä tai laajoista metsistä. Ne kaikki auttavat ihmistä kohtaamaan oman todellisen luontonsa ja käsittämään itsensä rajat. Kaupunkilaiset väittävät, etteivät kaipaa tätä yhteyttä, mutta se johtuu siitä ettei heillä ole siitä kokemusta. Heti, kun se näytetään heille, he eivät voi olla tuntematta sen voimaa. Ei sen toki tarvitse olla metsä, joka on täynnä ötököitä, mikä saattaa ahdistaa jota kuta. Korkea paikka riittää hyvin. Sellainen, josta näkee pitkälle. Nämä ovat niitä assosiaatioita, joita esi-isämme ovat luultavasti liittäneet taivaaseen, sen on oltava äärimmäisen perspektiivin ja etäisyyden paikka, jossa näkee elämänsä koko laajuudessaan, itsensä ulkopuolelta. Helvetti taas on mahdollisimman lähellä, eli mahdollisimman alhaalla, se on lyhytnäköisyyden ja jatkuvan kokemuksellisen tuskan ja itsesyytöksen paikka. Kärsimys lähtee ihmisestä ja hänen minästään, rauha tulee minän ulkopuolelta katselusta. Koen sen olevan olennaisessa osassa myös omaa henkistä kasvuani teini-iässä, osatekijänä siinä, että minusta tuli näin helvetin "erikoinen". Kenellä tahansa on täysi mahdollisuus ja potentiaali siihen, mikäli joku muukin nyt tahtoo olla itsensä aina ulkopuoliseksi tunteva ja välistä turhankin näppärä jätkä.

Onko kaaoksella rytmi?

Tämä menee taas perussunnuntaiseksi metafyysis-ontologiseksi huuhaaksi, mutta jostain aloin miettiä, voiko kaaokselle olla olemassa rytmi? Onko kaaos siis todellisuudessa kaaosta, vaiko vain niin vaikea algoritmi, ettemme osaa laskea ja ennakoida sen seuraavaa lukua, elikkäs jonkin tapahtuman vaikutusta seuraavaan tapahtumaan, ja vielä kaikkien näiden pienten tapahtumien yhteisvaikutusta "lopputulokseen". Kaikki inhimmillisen käsityskyvyn sisälle mahtuvat asiat tapahtuvat rytmissä. Sydän lyö tu-tum, maapallo pyörähtää akselinsa ympäri tietyssä ajassa, maa kiertää auringon ympäri ja aurinko kiertää jonkun oman hommansa ympäri, kaikki pyörii juuri niinkuin pitää, omalla sveitsiläisen kellon omaisella tarkkuudellaan, ilman että voimme vaikuttaa mihinkään millään tavalla. Onko kaoottisilla ja näennäisen järjettömilläkin asioilla olemassa joku rytmi?

Uskon, että on. Sen sijaan se on näennäisen järjetön, koska kaaos itsessään on useiden eri tapahtumien luontaisten rytmien muodostama polyrytmi. Se on kuin maailmankaikkeudenlaajuista Meshuggahia, jossa kaikki soittimet tuntuvat duunailevan jotain ihan omiaan, ja vielä rumpalin jokainen raajakin tuntuu duunailevan ihan omiaan, mutta silti se kaikki soi jossain välissä yksiin. Kun kuluu riittävästi aikaa, sen tahdit tulevat täyteen ja kierto alkaa alusta. Näinhän se periaatteessa itämaisissa uskonnoissakin nähdään, että pyörä pyörähtää ja kaikki ollut on aina olemassa ja tulee aina palaamaan jossain vaiheessa uudestaan kohdalle. Ja mielestäni tämä on kaiken tämän maailmankaikkeuden loogisuuden ja rytmisyyden kannalta todennäköisintä myös tätä ajatusta vasten, että myös niillä kaoottisimmilla tapahtumilla on oma kiertonsa, omat tahtinsa. Tähän vaikuttaa tietysti se, että kaiken ja kaikkeuden hahmottaminen on mielestäni helpointa musiikin kautta, mutta ei sen kanssa kauhean metsään voi mennä, kun koko maailmankaikkeus kuitenkin soi koko ajan. Jokainen tähti ja planeetta värähtelee ja tuottaa hidasta, raskasta musiikkia avaruuteen.

Toki varsinainen kaaos on sitten sitä, mitä tapahtuu noiden rytmien kierrosten välissä, ne pienet virheet säännönmukaisuudessa ja järjestyksessä. Me koemme ne maanjäristyksinä ja luonnonkatastrofeina, niinä meidän laskelmiamme järkyttävinä yllättävinä juttuina, joita emme osanneet laskea sekuntikello kourassa. Kuten tuo Venäjän meteoriitti. Meikästä ne videot siitä olivat aivan vitun siistejä. Eikä edes siksi, että sieltä tulee taivaalta kivi joka palaa ja hajoaa ja tuhoaa paikkoja, vaan siksi, että kun katsoo niitä videoita, niin valot ja varjot eivät kertaakaan unohtaneet taittua kuten pitää. Ne kulkevat valon lähteen sijainnin mukana aivan kuten niiden kuuluu, juuri niin kuin niiden pitää. Sen näkeminen noin vahvan ja satunnaisen tapahtuman edessä oli jotenkin siistiä, vaikka se onkin itsestäänselvää. Museossa suurin osa vapaa-ajasta kului siihen, että koitin huijata laser-osoittimen valoa taittumaan väärin erilaisten lasiobjektien läpi, ja siksi tällaiset jutut on kai meikästä kiehtovia. Ja olihan se nyt aika siistiä nähdä niin monesta kuvakulmasta, miten se meteoriitti lentää taivaan kannen läpi. Ihan vitun siistiä! Kiitos venäläiset, että haluatte saada kaikki kolarinne youtuben hassuimpiin kolarikokoelmiin.

My Cock is Trippin' Balls.

Nick Cave & The Bad Seeds - Push The Sky Away

Juuri eilen kuunnellessani Abattoir Bluesia pitkästä aikaa ajattelin itsekseni, että olisipa helvetin hienoa, kun Nick Cave tekisi levyn, jolla olisi enemmän Cannibal's Hymnejä ja Abattoir Blueseja, ja sitten niitä Get Ready For Loveja vähän mausteena. Menin levykauppaan hakemaan Mustan Ristin kasetteja, joita sainkin mukaani toistaiseksi vain yhden kappaleen (varattu), ja pläräilin siinä odotellessani levyjä, ja näin että Nick Cavelta on tullut uusi levy. Olin kyllä kuullut ja katsellut hienon videon sinkusta We No Who U R, mutta en tiennyt että levy oli tulossa ulos ihan näin nopealla aikataululla. En vain ole seurannut muuta maailmaa taas ihan hetkeen niin huolellisesti, kuin ehkä olisi pitänyt. Harmittelin, kun ei ollut rahaa. Tänään koin sitten välittömiä ilon tunteita, kun löysin lompakostani Levykauppa Xn leimakortin, joka olikin täynnä! Mistä lie asti ollut siellä, mutta en vain ole huomannut sitä aiemmin. Juoksin heti levykauppaan hakemaan levyn himaan, niitä olikin siellä vissiin tuo yksi kappale tällä hetkellä.

Ja kyllähän tämä hymyilyttää. Kaikki on jotenkin juuri niinkuin pitää, Nick Cave vinkuu keski-iän kiimassaan naisten perään ja soittelee Rhodesia ja pianoa juuri niinkuin pitää, soittajat häröilevät ja leijailevat jossain siellä ympärillä juuri niinkuin pitää. Suunnilleen koko levy täynnä sellaista aamuöiden pihalla jumitusta, että taitaa ensi yö mennä melko pitkälle taas väkivaltaisen Lahden kaduilla harhaillessa. Tässä ei ole oikeastaan mitään muuta huonoa puolta, kuin se, että se saa toivomaan että minullakin olisi niin paljon kavereita, että voisin mennä sekoilemaan ja rakentelemaan noista biiseistä jotain isompien bändien sovituksia. Alkaisi olla tuota materiaalia ihan riittävästi parinkin (kymmenen) levyn tarpeisiin. Helvetin hyvän levyn tunnistaa meikästä ennen kaikkea siitä, että niiden kanssa on mukava soitella jotain yhdentekevää. Siten olen oppinut soittamaankin, ja mielestäni se on jotenkin keskeistä improvisaation ja muun opettelussa, että soittelee levyjen kanssa. Ei niiden mukana, että soittelisi vain samoja juttuja, kuin bändi soittaa, vaan että tykittelee jotain hillittömiä soolojameja tai pieniä täyttölooppeja tai muuta omaa sinne sekaan. Silti tulee välttää sitä ylianalysointia, että "ahhah, soitinpä väärän äänen, tämänhän täytyy selkeästi siis mennä Gstä". En ajattele mitään tuollaista, ne eivät ole minua kiinnostavia asioita muutenkaan.

Olisi kyllä taas kova hinku päästä soittelemaan ihmisten kanssa jotain soittimiakin, eikä tämä levy ainakaan helpota sen homman kanssa. Laulaminen on toki ihan mukavaa ja siistiä, mutta kyllä sitä välistä tahtoisi soitella kitaraakin. Tuntuu että saa seistä tumput suorana kun muut bilettää vieressä. Mutta ehkä joskus joku kässää, että meikä on paskan laulajan lisäks myös paljon muuta paskaa.

Hermann Hesse ja kuolevaisuus.

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta yksikään kuolevainen ei koskaan ole kuvannut kuolevaisuutta yhtä hienosti ja kauniisti, kuin Hermann Hesse. Sen vuoksi tunnen häneen jotain outoa ja merkillistä yhteyttä, koska luulen hänen käsittäneen ja ajatelleen elämästä ja ihmisyydestä suunnilleen samalla tavoin, kuin minäkin. Hänessä saksalainen tarkkuus ja järjestelmällisyys kohtasi buddhalaisuuden syvyyden ja ymmärryksen, mikä tuotti aivan järjettömät määrät hienoja kirjoja ja kuviteltuja ja vähemmän kuviteltuja ihmiskohtaloita. Jokaisen lukemani kirjan kansien sulkeuduttua olo on vakava ja oudolla tavalla harras. Sitä on todella vaikea kuvailla ihmiselle, joka ei ole sitä lukenut, mutta jokainen joka on, ymmärtää varmasti mistä puhun.

Se on jotenkin helvetin hienoa. Noiden kirjojen lukeminen on aina aluksi hidasta, jotenkin tuntuu että se kielen raskaus jotenkin vuotaa ylitse, mutta aina kun siihen tottuu, huomaa lukevansa loputkin mahdollisimman nopeasti, koska siinä ollaan aina jonkin suuren ja tärkeän äärellä. Unet ja alitajunta ovat melko keskeisessä osassa kirjoja, ja ajan kuvaus on hämmentävän hienoa, oli kyse mistä ajasta tahansa, tuntuu ettei mikään ole jäänyt huomioimatta. Muuan Nuoruudessa tämä näkyy vielä vahvemmin, kun hän taitaa käsitellä pitkälti omia muistojaan ja kotiseutuaan, jolloin sekalaiset muistot  ovat entistä "lihallisempia". Tässä kirjassa oli toki myös paljon sellaista asiaa, joka menisi vaikkapa tämän valitsemani opiskelualan sisältöihin: nuoreen kohdistetut odotukset ja paineet, osaamisen ja taidon aiheuttama eristyminen muista, kyseenalaisen ystävyyssuhteen kehittyminen, koulusta erottaminen, omasta elämästään syrjäytyminen ja yritys mukautua muiden tapoihin, joka johtaa vain itseinhoon ja lopulta tuhoon.

Hessessä on jotain sellaista, joka jokaisen ihmisen kuuluisi sisäistää arvostaakseen elämää sen todellisessa laajuudessa. En nyt muista, mikä Riikinkukkokehrääjä-kokoelman ensimmäisen novellin nimi oli, mutta siinä lapsen kuolema oli kuvattu niin kauniisti, että se hiljensi melko pitkäksi aikaa. Joku voisi ajatella, että tällaisen kirjallisuuden lukeminen olisi masentavaa, tai siis sellaisia käsityksiä olen usein kohdannut. Mutta näiden esittäjät ovat ihmisiä, jotka pakoilevat kaikkea suurempaa ja vaikeampaa, turvautuvat yksinkertaisuuteen ja pakenevat tunteitaan jonnekin arkisen aherruksen syövereihin. Tällaisen kirjallisuuden lukeminen on mielestäni lähinnä eheyttävää, parantavaa ja opettavaista. En koe masentuneeni kaiken tämän kuoleman keskellä, koen kasvaneeni. Se on kuitenkin asia, jota olen ajatellut elämäni jokaisena päivänä siitä asti, kun tietoinen tajuntani on pelittänyt, eikä mikään ilon välähdys tule ilman sen varjoa. Se on se asia, joka piiskaa minua eteenpäin, kunnes luhistun jonnekin tien poskeen petojen ruoaksi. Siksi en koskaan ole yrittänyt väistää sitä, en peitellä sitä, vaan yrittänyt hyväksyä ja ymmärtää sen osaksi elämääni. Monella tavoin olenkin edistynyt, mutta kyllä sitä silti on vielä pitkä matka kuljettavana..

Laitoin kaksi biisiä mikseriin.

Saattaa olla, että näiden ympärille ehkä kasvaa joku kokonaisuus, kun nyt ovat näköjään molemmat tuollaisia melodiallisempia ja tolkullisempia, englannin kielisiä akustisia biisejä. Saa nyt nähdä. Toisen näistä tein tänään, ja toisen Cardiffissa.

I Care

Tämän duunailin tässä tämän illan poppisinnossani, ja oikeastaan siitä on kiittäminen Juicea ja Coitus Intiä, jonka Lähde Takaisin oli nauhoitettu sille papan antamalle kasetille isopapan laulujen jälkeen, ja on oikeastaan soinut päässä siitä asti, kun kuuntelin sen kasetin uudestaan. Vaikka laulankin tuollaisessa "jytärokkibändissä", ja olen soittanut Pilvee rummuilla Torniossa vanhan blues-äijän kanssa, on Juice itsessään pysynyt perusbiisejä lukuunottamatta melko tuntemattomana. Toisaalta onhan niitä perusbiisejäkin varmaan muutaman kymmenen verran. Mutta tuossakin nimenomaisessa biisissä käsittääkseni Mikko Alatalo on aika kova jätkä. Nimittäin laulamaan. Puhuin aiemmin niistä pienistä kumarteluista, tämän biisin säkeistöjen hassuttelustemmat menee mikko alatalolle. Ja päin vittua soitettu huuliharppu Dolvingin Kings-biisille. Ja laulumelodia Mike Pattonille, tai oikeammin The Commodoresille. Teen tämän nyt mahdollisimman läpinäkyväksi osoittaakseni, mitä tarkoitin. Muutenkin soitto on tässä vähän mitä sattuu, mutta siihen on kai meikän musiikin "ykkösellä purkkiin" hommissa jo totuttu, jos on. Pointtina on kuitenkin aina biisi, ja jos sen soitto häiritsee, saa sen biisin opetella ja nauhoittaa itsekin. En minä mitään vitun tekijänoikeusmaksuja näistä kyttää.

It's a Shame

Tämän väsäilin siis Cardiffissa ollessani yhden viikonlopun yksin himassa, se on vähän enemmän noiden kitarahommien vetämä biisi. Se johtuu luultavasti siitä, että Danin kanssa tuli kuunneltua jazzia ihan helvetisti, ja kaikki jutut meinas soittaessa mennä sellaisille hämähäkkisolmuille, etten itsekään tiennyt osaavani soittaa sellaista. Siellä oikeastaan oppi omasta soitostaan ja muusta tosi paljon. Tämä biisi on enemmän jotain sellaista akkarigrungea ehkä. Tai siis sitä mitä meikä päässään jotenkin ajattelee akustiseksi grungeksi. Tosin tässä on ihan liikaa silppua sellaiseksi biisiksi. Siinäpä se nyt kuitenkin on.

Pop-musiikki

Pop-musiikki on perverssiä. Kaikki muusikot tietysti ylenkatsovat poppia, tuota massoille suodatettua sokeaa ja näköalatonta ja sisällötöntä musiikkia, jolla ei ole mitään oikeaa annettavaa, ei mitään oikeaa sanomaa, eikä mitään väliä. Silti jokainen musiikin tekijä pyörittelee mielessään ajatusta perinteisen pop-levyn tekemisestä. Itse olen onnellinen siitä, että löysin nuo Peter Dolvingin The Haunted-tauollaan väsäämät levyt 18-vuotiaana, koska se avasi saman tien järjettömän laajan uuden ikkunan paitsi musiikkiin, myös sen tekemiseen. Se näytti minulle, mistä hyvä musiikki on tehty, mikä popissa kiehtoo ja miksi jokainen tahtoo tehdä sellaisen levyn. Selvennettäköön vielä, että tässä yhteydessä pop-musiikki ei tarkoita r'n'btä, Elastisia ja Cheekejä ja muuta paskaa, jolla saadaan palkinnot tänä päivänä, vaan folk-henkistä, maanläheisempää musiikkia.

Ensinnäkin, hyvä musiikki on tehty jostakin synnynnäisestä ja mystisestä tekijä Xstä. Se on halu ja tarve, se jatkuva nälkä ja sisäinen vajaus ihmisen sielussa, joka pakottaa tekemään uusia asioita ja tutkimaan omia rajojaan ja rajoituksiaan. Tämän lisäksi se syntyy vain kokemuksesta. Nälkä ja kokemus.. Ne ajavat ihmistä tekemään aina vain parempaa ja parempaa musiikkia, ne tuovat itsestään riittävästi sisältöä ja pitävät huolen siitä, ettei sanottava lopu kesken. Ei se voi loppua, koska se nälkä ei täyty, eikä kokemusta koskaan ole tarpeeksi. Mitä enemmän teet musiikkia, sen paremmin ymmärrät miten vähän osaat sitä tehdä. Sama kuin lukemisen, ja kaiken muun tajunnan laajentamisen kanssa. Oli aivan järjettömän hienoa kuulla Dolvingin näennäisen vaivattomissa iskelmäbiiseissä, punkkirallatteluissa ja blueseissa joitain selkeästi Mary Beats Janesta ja The Hauntedista opittuja pieniä rytmikoukkuja, pieniä yksityiskohtia, jotka kuitenkin muuttavat kokonaisuutta merkittävästi. Aivan samoin sellaiset jutut, entisten bändien ja tekemisten tuoma kokemus ja taidot ja maneeritkin kulkevat mukana kaikkeen uudempaan tekemiseen kaikilla muillakin.

Mikä popissa sitten kiehtoo? Se sama, mikä grindcoressakin oikeastaan kiehtoo: yksinkertaisuus, napakkuus ja asioiden piilottelu. Pop-biisin on oltava lähtökohdiltaan yksinkertainen, jotta se voi nousta sellaiseksi biisiksi, joka tallentuu ihmiskunnan, tai edes kansakunnan kollektiiviseen tajuntaan lauluksi, jonka kaikki voivat oppia ja opetella ja ottaa omakseen. Sen takia seitsemän minuutin proge-soolot ovat off-limits. Muutama sointu riittää, koska sanoma on kuitenkin se olennainen asia. Sitä sanomaa sitten voidaan ilmentää soitin valinnoilla ja vaikka millä muulla. Toisekseen napakkuus. Biisin pitää osua ihmiseen, jotta sen tahtoo kuulla joskus toistekin. Mitä yksinkertaisempi, sen napakampi, joten nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Kolmas aspekti, joka ainakin itseäni kiinnostaa eniten: pop-musiikki on helvetin hedelmällistä maaperää omien vaikutteiden, lainailujen ja kumartelujen piilottamiselle. Toki tästä on lieveilmiönä olemassa aivan saatanasti paskoja suomalaisia poppibiisejä. Näiden takana ovat sellaiset tekijät, jotka tekevät biisejä liukuhihnalta isoille levy-yhtiöille, esimerkiksi se Erinin todella surkea viritys, jossa on pöllitty vähän mitä sattuu Olen Suomalaisesta lähtien, se ei ole sitä mitä tarkoitan. Vaan esimerkiksi se, että tehdään biisiin joku pieni koukku, johon on piilotettuna tekijänsä oma vaikuttaja ja esikuva, esimerkiksi Dolvingilla on biisi, joka on fiilikseltään ja elementeiltään, etenkin laulumelodialtaan saman henkinen kuin Radioheadin biisi,  ja muutenkin miehen ura on täynnä melko vahvoja Radiohead-kumarteluja, mikä minut alunperin ohjasi löytämään myös Radioheadin, vaikkakin hävettävän myöhään. Mutta tärkeintä on juuri tuollainen piilottelu, joka ohjaa aina syvemmäs alkulähteille, ja lopultakin kärsivällinen musiikin ystävä löytää itsensä jostain delta-suistolta kitara kourassa. Samalla tavalla meikäkin piilottelee jopa tuonne Cut To Fitin biiseihin, mutta ennen kaikkea omiini kaikenmaailman Nick Cave- ja  Tom Waits-juttuja, hassuja komppeja ja kolistelua. Enkä usko, että ne ovat niin kauhean piilossakaan, mutta mielestäni noiden kahden äijän väliin jää vielä valovuosia tyhjää tilaa, jonne meikä voi sitten mennä leikkimään.

Se on myös nähdäkseni se, miksi suurin osa tahtoo tehdä sellaisen levyn jossain vaiheessa. Pääsee hyödyntämään kaikkea oppimaansa ja tekemään ehkä haastavinta musiikkia. Sillä totuushan on se, että särön taakse pääsee aina piiloon, mutta siinä vaiheessa kun olet yksin kitarasi kanssa, olet kaikkein paljaimmillasi. Tästä syystä multa on aina löytynyt varaukseton support niille, jotka sen uskaltaa tehdä, paitsi jos sitä tehdään selkeästi vääristä syistä, kuten pillun perässä. Se on aina musiikin hukkakäyttöä ja suorittamista vailla mitään sielua ja yritystä. Tai no yritystä varmaan on, mutta musiikin kanssa sillä ei ole tekemistä. Toki on aina niitä, jotka ajattelevat, että nyt meikä tekee poppilevyn ja tulen vitun rikkaaksi, rahat pois tyhmiltä, mutta tavallisimmin nämä sitten epäonnistuu suolaisesti. Syystä. Miksi tämä tuli nyt mieleeni? Kuuntelin tässä tuota J. Karjalaisen uutta biisiä, ja mietin, että kertosäe kuulostaa enemmän Kentiltä, mikä on melko siistiä. Siinä on tiettyä ruotsalaisuutta. Lisäksi kuulostelin Mariskan uuden levyn (syyskuussa tuli ulos, meni itseltä ihan ohi) biisejä, ja totesin että meikällä taitaa ollu joku erikoispaikka sydämessä niille harvoille naisille, jotka tajuaa musiikista jotain. Lisäksi on Vilin kanssa puhuttu nyt jo pari vuotta, että duunaillaan poppilevy, ja ehkä ensi kesänä saadaan sekin homma vihdoin tulille, kunhan Cut To Fitin vähät kiireet helpottaa.

Olipahan trippi!

Kävelin koulusta kotiin, ja ajattelin harhailla kaupungin kautta, vaikka minulla ei ollut sinn mitään varsinaista asiaa. Taustalla soi Scott Kellyn The Forgiven Ghost In Me, jonka olen pikkuhiljaa valmis nostamaan viime vuoden parhaaksi levyksi. The Field That Surrounds Me soi taustalla ja alan törmätä ihmisiin koko Lahdessa asumiseni ajalta. Ensin vastaan käveli entinen duunikaveri, jota en ollut nähnyt kertaakaan kolmeen vuoteen ja joka moikkasi hyväntuulisesti. Sitten näin naapurin naisen, jonka ajattelin jo varmasti kuolleen, kun ei ole kuulunut mitään satunnaisen seksin ääniä hetkeen. Sitten vastaan alkoi vähän kerrallaan ropista lukioaikaisia luokkakavereita ja puolituttuja, jotka kaikki katsoivat sillä hämmentyneellä "kuuluuko mun moikata tuota?"-ilmeellä, se koulupastori jolle kävin juttelemassa pari kertaa viime kesänä, kaikkia satunnaisia ihmisiä, joita on kulkenut elämän tiellä vastaan, ja joiden olemassoaloa ei välttämättä edes muistanut. Se oli todella hämmentävää. Viimeksi näin vielä entisen tyttöystävänikin, ja mietin että läpileikkaus lahtivuosista on melko täydellinen.

Se sai meikän miettimään tätäkin taloa, ja miten absurdi tämä on. Nyt tänne on muuttanut paljon uusia outoja ihmisiä hyvin lyhyessä ajassa, ja nämä uudet ovat ehkä vähän ärsyttävämpiä, kuin vanhat. On koiria, jotka haukkuu seinien läpi, kaksi epäilyttävästi ilkikurisen näköistä poikaa, jotka epäilemättä elävät leveää räppielämää kapeassa kaksiossa... Mutta silti tänne on tullut kaikista entisistäkin asukkaista huolimatta ärsyttävimmät ihmiset: sisällä tupakoijat. Jos se olisi vain heidän asiansa, minua ei kiinnostaisi yhtään, mutta kun koko vitun rappukäytävä haisee ihan röökille koko vitun ajan. Tässä talossa on kuitenkin asunut ja asuu nistejä ja diilereitä, yhdet vanhemman puoleiset siskokset, entisiä ja nykyisiä moottoripyöräkerholaisia, sekä masentunut blues-kitaristi, jolla on sukupuolitauti ja paha taipumus lähteä päissänsä haulikon kanssa ihmisten ilmoille. Eikä mekään taideta Eetun kanssa normaaleimmasta päästä olla.

Mutta tässä talossa ja näiden seinien sisällä on mukava asua. Nämä psykedeeliset seinät, etenkin tämä minun oranssi huoneeni on talvella ehkä vähän synkkä, mutta samalla tällä kaikella outoudella on rauhoittava vaikutus, mitä kaikki muutkin sanovat. Paitsi että darrassa näiden seinien sisältä on kuulema hirveintä herätä, kun tuo oranssius on niin päälle hyökyvää. No, eiköhän me jossain vaiheessa tämä huone maalata, mutta olen ehkä sitä mieltä, että se pitäisi vain maalata kirkkaammalla ja hyökkäävämmällä oranssilla, nyt kun tuohon on tottunut. Toisaalta olen varma, että nämä tapetit laittanut ja seinät maalannut jätkä on vetänyt vitusti psykedeelejä, se oli ensimmäinen ajatukseni kun tultiin katsomaan tätä tyhjänä. Ensinnäkin tuo tapetti on sellaista, että jo luonnon valo riittää tavallaan polttamaan sen kontrastin silmissä puhki, mikä taas sitten on aiheuttanut psykedeeleissä seinää tuijottaneelle visioita seksistä ja Entombedin Uprisingin levyn kannesta. Minä istun vieressä, ja teen merkintöjä luentolehtiööni...

Hesse ties, miten nää hommat menee:

"Koulumestari näkee luokassaan mieluummin kymmenen selvää aasia kuin yhden neron ja tarkoin katsottuna hän on tietysti oikeassa, sillä eihän hänen tehtävänään ole kouluttaa oppilaitaan kummallisuuksiksi vaan hyviksi latinan ja laskennon taitajiksi ja kunnon kansalaisiksi. Kumpi kuitenkin joutuu kärsimään enemmän toisen taholta, opettaja vai nero, kumpi on enemmän tyranni ja sortaja ja tärvelee ja polkee jalkoihinsa osia toisen sielusta ja elämästä, sitä on mahdotonta tutkia katkeroitumatta ja ajattelematta omaa nuoruuttaan vihan ja häpeän vallassa. Se ei olekaan meidän asiamme ja voimme lohduttautua sillä, että aitojen nerojen haavat miltei aina arpeutuvat hyvin ja heistä tulee ihmisiä, jotka koulusta huolimatta luovat hyvät teoksensa ja joita myöhemmin, heidän kuoltuaan ja saatuaan kulmilleen etäisyyden sädekehän, toiset opettajien sukupolvet ylistävät oppilailleen suurmiehinä ja ylevinä esimerkkeinä. Niin kamppailevat koulussa toisensa jälkeen keskenään laki ja henki, ja yhä uudelleen näemme valtion ja koululaitoksen ankarasti ponnistelevan iskeäkseen hengiltä ja temmatakseen juuriltaan ne muutamat arvokkaat ja syvälliset henget, jotka vuosittain astuvat opin tielle. Ja yhä uudelleen kansamme henkisiä aarteita kartuttavat ennen kaikkea ne, joita koulumestarit vihaavat, joita usein rangaistaan, jotka karkaavat tai erotetaan. Jotkut - ja kuka tietää kuinka monet - kituvat äänettömässä uhmassaan ja sortuvat."

-Hermann Hesse, Muuan Nuoruus-

dii-dy-dii-di-diiiiiiiiii....Huomenta Suomi!

Näin viimeyönä unta, jossa Entombedin L-G Petrov oli jossain 70-luvun leffassa ninjana, se kiers jossain Japanian maalla ja Wolverine Blues soi taustalla, sit tuli vastaan joku mustassa puvussa ja valkosessa pääkallonaamiossa heiluva äijä, ja yhtäkkiä Lars-Göranillaki oli sellanen naamio ja se lens vitun kökön näkösesti jonku temppelin katolta miekka tanassa ninjaa päin, vaikka just oli seissy tukevasti maassa. Hämmentävää kamaa, harmi ku en muista muuta tähän hätään.

Kakku onnistu ihan hyvin, vaikka meinaa vähän painua kasaan keskeltä, mutta eipä se makua pilaa. Ja jos taas olisin välittänyt kakkuni ulkonäöstä, en ehkä olisi tehnyt sitä makaroonilaatikkovuokaan. Tästä taitaa tulla ihan chilli päivä, koulua on puolisen tuntia joskus yhden ja kahden välissä, eikä muutenkaan ole ohjelmassa yhtään mitään. Vieläkin huomaan koko ajan vähän miettiväni sitä yhtä tyttöä, ja huomaan käveleväni hänen asuinkatuaan aina, kun siihen tarjoutuu jokin tekosyy. Hämmentävää. Vituttaa myös, etten tajunnut nimeä kysyä, mutta ehkä tämä tästä menee ohi, niin kuin tuollaisilla aivokemian tilapäishäiriöillä on tapana mennä, kun olo tasoittuu. Saattaahan se olla, että se oli sen verta päissään ettei muistais meikää kuitenkaan. Vaikka ei se nyt niin kauhean humalaiselta vaikuttanut. En tiedä..

Pitää nyt suositella kaikille, kun ei se itsellekään ollut tässä maassa kävellyt vastaan, että jos tykkäätte Simon Peggin ja Nick Frostin leffoista (Hot Fuzz, Shaun of the Dead, Paul) niin kannattaa pällistellä youtubesta tai jostain sellaista sarjaa, kuin Spaced. Se on tehty joskus ysärin loppupuolella vissiin, ihan helvetin hauskaa ajankuvaa, ja vielä parempaa brittikomediaa. Samoin Black Books, jossa on Dylan Moran, joka on jonkunlainen kakkuja rakastava Aldous Huxleyn reinkarnaatio. Vaikkakin on...irlantilainen. Taidan itsekin alkaa katella niitä, ja juoda tässä vähän aamukahveja. Huomenta Suomi!

Olis toi kakku valmis jo.

Mietin tuossa uutta kakkutaikinaa vatkaillessani ja astioita tiskaillessani, että jos joku mun jälkeläisistä alkaa joskus tehdä jotain sukututkimusta, ja marssii ruosteisen ilta-auringon laskiessa ydinsodan, ydintalven ja rosvoroukkojen runteleman erämaan läpi johonkin maailman viimeiseen kirjastoon käyttämään internetiä, niin meikäläisen kohdalla voi pieni hetki vierähtää noin niinkuin materiaalin saatavuuden puolesta.  Se kerkeää varmaan tehdä omia jälkeläisiä, jotka jatkavat työtä isäpapan luhistuessa vanhuuttaan näyttöpäätteen äärelle, ja niille tulee vielä muksuja ennen kuin ne saa meikäläisen elämän näppärästi pakettiin. Olettaen, että evoluutio jonkinlaisen kasvojen mutaation kautta päättää parantaa jälkeläisteni lisääntymismahdollisuuksia hieman tätä sukupolvea paremmiksi. Ainakin uskon, että geeneistä on pidetty sen verta hyvää huolta, että ne kannattaa siirtää eteenpäin. Toisaalta meikäläisen tuurilla joku pullonkaulailmiö pyyhkii meidät pois ja jättää jotain mulkkuja tänne lisääntymään keskenään.

Nyt juuri elämä on ihan jees, vaikkakin nälkä laittaa känkkäränkän vähän äksyilemään veljelle puhelimessa, kun se mieluummin ryyppää kuin tuli kaupan kautta himaan. Jos sitä tässä kakkua odotellessa söisi vaikka vähän leipää ja koittaisi skarpata tämän elämänsä kanssa. Voisi laittaa musiikkia soimaan ja lukea Hermann Hesseä lisää. Olen muuten huomannut, että viimeiseen kahteen päivään on mahtunut ihmeen pitkiä hiljaisia taukoja. Tavallisimmin ne kyllä ovat johtuneet siitä, että vinyylistä loppuu puoli ja kirjoittamisen katkaisu ei ihan onnistu edes siksi lyhyeksi aikaa, että saisi laitettua musiikkia soimaan. Nytkään en vielä ole saanut sitä aikaiseksi. Jos nyt tässä välissä laittaisin vaikka Bringthewarhomen Rejoice!-lätyn. Näin.

Välistä tuntuu, että tuntemani muusikot ovat kaikki liian muusikoita. Ne eivät oikein osaa ajatella musiikkia musiikkina ja kaikkena sinä kauneutena, mitä se on, vaan ne näkevät sen luut ja lihakset, bassolinjat ja rumpufillit ja kitarasoolot. Se on vähän kuin oikeuslääkäri tekemässä ruumiinavausta ja selittämässä mikä tekee mitäkin. Se pilaa fiiliksen kokonaisuudesta. Monesti sen huomaa heidän suhtautumisessaan ääniin, skaaloihin, siihen opetettuun puoleen, joka rajoittaa ajattelua: ei bossa nova-kitaraa hevimetelibiisissä, ei paiskomista ja hakkaamista bluesiin (?!), ei yhden äänen kitarasooloja.. Onneksi monet ovat sentään niin avaramielisiä, että suostuvat kokeilemaan juttuja, jolloin he ehkä saattavat nähdä, että ne jutut toimivatkin, mutta jos mietin, keiden kanssa alkaisin vaikka vääntää jotain kokeellista levyä, en kaikista näistä mahtavista soittajista ja hienoista ihmisistä huolimatta ottaisi sillekään ehkä kuin Vilin ja Eetun. Heiltäkin pitäisin varmaan osan ideoista ja visioista vähän piilossa, vaikka kyllä tässä alkaa luotto ja ymmärrys olla kaikin puolin kohdallaan jo pikkuhiljaa. Voidaan soittaa ihan mitä tahansa. Kaikki, ja etenkin tajunnan, ovet ovat auki..

Huumeista ja vieroittamisesta, vähäisen ymmärrykseni mukaan.

Puhuimme tuossa juuri vankiloista ja nisteistä ja huumeiden käytöstä ja kaikesta ankeasta, vaikeasta ja negatiivisesta. Huumeiden käyttäjille ei löydy lämpöä, koska heille annetaan vain kaikkea ja heitä hyysätään, eikä heiltä odoteta mitään, kun heillä on ollut niin saatanan vaikeaa. Tärskäytin ilmoille näkemykseni siitä, että tästäpä syystä olisi syytä rakentaa yhteiskuntaa, jossa nistit ja ne kieroimmat ja lieroimmatkin ovat vähemmän pahoja ja vastuullisempia, kuin mitä nykyisellään ovat. Vastaus oli pessimistinen, "no minkäs teet kun eivät tajua?" Mielestäni kysymys on aseteltu vähän väärin, sen pitäisi ennemmin kuulua, "no mitäs teemme, kun he eivät halua tajuta?" Miksi joku haluaisi kuulua sellaiseen porukkaan, jossa juuri häneen suhtaudutaan jo lähtökohtaisesti vihamielisesti ja negatiivisesti, luottamusta ei löydy ja sen rakentaminen ennakkoluulojen pohjalta on mahdotonta. Leimautuminen johtaa ulkopuolelle sulkemiseen, ja ulkopuolelle sulkeminen johtaa vastareaktioon, joka tavallisimmin on vihamielisyyttä.

En väitä, että minulla olisi jokin ratkaisu, jolla kaikki maailman nistit saadaan kasvatettua Sokrateiksi tai vähintään edes Nietzscheiksi. Toki monessa tapauksessa kyse on yksinkertaisesti tyhmyydestä, henkisestä laiskuudesta, omasta elämästään ulos ajautumisesta, ryhmäpaineesta, traumojen vääränlaisesta lääkitsemisestä, mistä lie. Mutta suuressa osassa itse näkemistäni ja tuntemistani tapauksista antisosiaalista käyttäytymistä ruokkii lähinnä leimaaminen ja ulos sulkeminen. Mietittiin esimerkiksi rikosrekisteriä, jossa yli viiden vuoden pituinen vankeus näkyy kunnes kuolet tai täytät yhdeksänkymmentä. Tavallisesti nämä ovat niitä törkeämpiä rikoksia, henkirikoksia ja talousrikoksia. Kuinka paljon ihmisellä, joka kantaa vaikkapa sitä henkirikoksen leimaa otsassaan, on mahdollisuuksia tehdä mitään muuta elämänsä aikana? Myönnän suoraan, että henkirikokseen syyllistyneet herättävät itsessänikin rehellistä pelkoa, koska sinulla on tieto, että heillä on kaikki tarvittava kapasiteetti ja kyky päättää sinun elämäsi, ja sitähän kukaan ei tahdo. Vaikka se ei olisi millään tavalla todennäköistäkään, tämä on luonnollinen reaktio. Silti, jos tuollainen stigma kulkee edelläsi jokaikiseen työpaikkaan ja opiskelupaikkaan, voi olla ettei sitä paljoa kiinnosta leikkiä mukana. Se myös tuhoaa kaiken mahdollisuuden oppia antamaan anteeksi, vaikka vankilan idea on se, että sieltä tullessaan ihminen ei olisi rikollinen, vaan olisi sovittanut tekonsa. Jos se menneisyys silti tulee vastaan, ei sovitus mielestäni ole täydellinen. Sen pitäisi ennemmin olla sellainen, että se on vaadittaessa nähtävissä, mutta ei rajoita yksilön valintoja. Mutta nyt harhaudun taas sivuteille.

Palataan takaisin huumeiden käyttäjiin ja yhteiskunnan "pohjakermaan". Suurelta osin huumeiden käyttäjät ovat juuri sellaisia, kuin ihmisten mielikuva on: elämän kouluista sössöttäviä pahanhajuisia ja itsekeskeisiä ihmisraunioita. Rauniot ovat aina joskus olleet rakennuksia, joilla on ollut jokin perusta, katto pitämässä ylimääräisen sateen ulkona ja tukevat seinät pitämässä katon ylhäällä. Jos taloa ei huolleta, talo rapistuu ja katto tulee joskus rytinällä sisään. On eri asia, huomaako sitä kukaan, mutta sen jälkeen vesi saa sataa vapaasti sisälle, ja huonekalut ja rakenteet menevät vähitellen käyttökelvottomiksi. Tässä ankeassa analogiassa siis psyyke on katto. Kun psyyke pysyy mahdollisimman hyvässä kunnossa, ihminen pystyy ottamaan vastaan paljonkin paskaa vaikka joka puolelta. Mutta kun sitä ei hoideta, voi mikä tahansa äkillisempi tapahtuma romuttaa ihmisen, jolloin kaikki paska kasaantuu suoraan mielen ytimeen, ja sen vaikutuksetkin ovat huomattavan paljon suuremmat ja tuhoisammat yksilön kannalta. Perusta taas on koti ja kasvatus, se vanhempien ja kiintymyssuhteiden ja muiden tuollaisten vaikutus. Jos ne eivät ole kunnossa, eivät luultavasti seinätkään jaksa pidellä kattoa pystyssä kovin pitkään. Syyt luhistumiselle voivat olla mitä hyvänsä, kriisi, trauma, pelko, näitä luettelinkin jo ylhäällä.

Huumeiden käyttö tällaisia tilanteita "lääkitsevissä" tapauksissa taas on todellisuuden pakoa, näennäisen mielenrauhan hakemista. Ihminen vain ei välttämättä ymmärrä, että sen pään sisäisen huudon hiljentäminen ei vielä ole todellista mielenrauhaa, vaan lyhytkestoinen turtuminen. Tämä hetkellinen rauha kasvaa joksikin tavoiteltavan arvoiseksi, ehkä siksi ainoaksi kauniiksi asiaksi elämässä, jota kohti pitää tähdätä. Ja siinä huumeet toimivat. Se on niiden suurin ongelma. Ei kukaan käyttäisi huumeita, jos ne eivät toimisi tehtävässään. Tästä syystä en myöskään usko, että huumeiden käyttöä voitaisiin kokonaan karsia pois. Lisäksi kylmä fakta on se, että huumeet ovat globaalisti aseiden jälkeen kovin bisnes, joka pitää huolen siitä, ettei se ongelma tule poistumaan ikinä.

Myönnän, etten ole aivan täysin perillä kaikista tavoista, joilla huumevieroitusta tehdään, mutta ne mitä minä olen nähnyt, ovat tavallisimmin olleet tilapäistä nenänvalkaisua, pieniä laitos-latailujaksoja ja korvaushoitoja, jonka jälkeen hommat jatkuvat enemmän tai vähemmän entisellään. Ne jotka ovat lopettaneet ovat joko vaihtaneet riippuvuuden toiseen, tavallisesti vain tuohon lailliseen vaihtoehtoon, tai lääkärin määräämiin, melkein samoihin aineisiin. Olen saanut tuntea toki myös pari ihmistä, jotka ovat vain päättäneet, että nyt loppuu huumeet kerrasta, ja ne todellakin ovat loppuneet. Näitä ihmisiä minä olen ihaillut, koska se vaatii paitsi helvetin läpi kävelemistä, myös sieltä omin avuin ylös kiipeämistä.  Terapia on käsittääkseni ainakin toivottavasti yleistymässä. Sen pitäisi mielestäni olla ensisijainen hoitomuoto. Sellaista terapiaa, joka samanaikaisesti ohjaisi oman elämän perustaitojen opetteluun, ymmärrykseen ihmisyydestä ja omasta paikasta kaikkien muiden ihmisten keskellä, ymmärrykseen riippuvuuden luonteesta ja omien mielenkiinnon kohteiden uudelleen määrittämisestä sen jälkeen, kun on vähän saatu päätä selvemmäksi siitä usvasta, jossa on vaikea nähdä mitään muuta mielenkiintoista, kuin huumeet. Uskon tämän olevan siinä mielessä sosiaalinen ilmiö, kuin humalankin. Kun ihminen on vähän aikaa eristettynä omasta mukavuusalueestaan ja sen ihmisistä, hän alkaa määrittää uudelleen omia arvojaan, kaivelee niitä syvemmältä ja tutkii itseään uusin silmin. Ongelma on se, ettei tuollaista hiljaisuutta voi tässä sykkivässä yhteiskunnassa mitenkään päin helposti järjestää.

Jotenkin päin ihanteellisena (mutta myös todella utopistisena, tiedän) hoitotapana näkisin yhteisön, jossa ensimmäiset 3 kuukautta keskityttäisiin vieroittumiseen ja oman elämän haltuunottoon, elämän yksinkertaisiin perusasioihin ja rutiineihin, joihin opeteltaisiin hiljalleen. Tämän jälkeen seuraisi kolmen kuukauden yhteisöllisyysjakso, jossa käyttäjät saisivat yhdessä pyörittää omaa pientä yhteisöään oppimillaan taidoilla, käyttäen ilta-ajat keskusteluun ja itseilmaisuun, löytääkseen jotain kanavia omien elämänkokemustensa jäsentämiseksi. Jokaisessa ihmisessa on jokin itseilmaisullinen ulottuvuus, joka täytyy vain löytää. Se on kuitenkin kirjoitettu meidän kulttuuriseen DNAhamme jo valmiiksi. Keskustelussa he saisivat verrata kokemuksiaan, onnistumisiaan, havaintojaan ja näkemyksiään vertaistukiryhmässä, miettiä ja pohtia yhteiskunnan arvoja ja asenteita suhteessa omiinsa ja yrittää löytää keinoja sovittaa niitä yhteen. Vaikka jokaisesta pikkurikollisesta ei käytännöllisen filosofian tai yhteiskuntatieteen maisteria tulisikaan, sattuu vaikkapa 30 kuntoutettavan porukkaan jo väistämättä se yksi introvertti, joka pohtii asiat syvemmin, ja voi ehkä saada muutkin ajattelemaan asioita omalla kohdallaan "syvemmin". Muilta käytännössä opittu tieto on kuitenkin jämähtävämpää sorttia, kuin pelkkä teoreettinen paasaaminen, mikä vaikuttaa myös tulevaisuudessa. Vaikka kuntoutuja palaisikin uudestaan huumeiden pariin, on hänen päähänsä luultavasti jäänyt jotain sellaista, joka laittaa hänet ajattelemaan asiaa, parhaimmillaan valaisemaan muitakin kaltaisiaan. Toki on sitten yksilöstä kiinni, kuinka paljon ryhmän sosiaalinen paine vaikuttaa siihen, miten hanakasti on kavereitaan valistamassa.

Avoimuus on kuitenkin yksi käytännön tekijä, jolla voidaan vaikuttaa tässä maailmassa ja realistisesti ajatellen nykytilanteeseen. Kun huumeiden käyttäjien ongelmat ja kyseenalaiset tavat ainakin siedetään, hekin ovat valmiimpia kuulemaan, mitä sielunvihollisella on sanottavaa. Toki itsekeskeisyys johtaa paljoon pahaan myös muuten, esimerkiksi joillekin voi olla todella vaikea käsittää, ettei yleisellä tasolla annettu huomautus koskenut juuri häntä. Mutta itsekeskeisiä mulkkuja mahtuu tämän aidan molemmille puolille. Luottamuksen rakentaminen voi toki olla vaikeaa, mutta sitä ei tulisi tuhota heti, kun se horjuu. Se tulee horjumaan rankastikin. Vasta kun nähdään, että ei saatana, minä olen ollut tällainen ääliö ja silti tuolta löytyy luottoa minuun, alkaa yksilössä tapahtua mitään muutosta. Monesti on aivan säkästä kiinni, että vaikkapa työnantaja taho on juuri ollut antamassa potkuja, kun työntekijä saapuukin paikalle ja pyytää anteeksi ja sanoo ymmärtävänsä käytöksensä törkeyden. Itsestä lähtevä muutos on aina kestävin, pakottaminen aiheuttaa vastarintaa. Neuvoa saa toki antaa aina, siitä tuskin on haittaa yhdellekään eksyneelle.

Nyt menen ruokkimaan kissani, ennen kuin se päättää syödä minut...

Ahma-blues!

Vitun tietokoneet. Vähän latistaa fiilistä ja hukkaa ajatusta, kun pitää tunti odottaa, että paskaromu lopettaa jumittamisen, ja senkään jälkeen ei varsinaisesti lopeta sitä, vaan minun pitää jo alkaa antaa armonlaukausta otsalohkoon ja käynnistää kone uudestaan. Se mitä aioin taas kertoa ennen vitutusta oli, että kävin tuossa iltakävelyllä ja olen taas ihan tyytyväinen siihen, että olen niin saatanan luupäinen. Kävelin tuolla "puistossa", jossa ei oikeastaan ollut mitään puiston tunnusmerkkejä muutamaa puuta lukuunottamatta, ja katselin Lanun puiston jyrkkään ylämäkeen, miettien että enhän minä sitä nyt enää tänään kiipeä, kun olen juuri juonut kahvit, enkä oikein ole syönytkään ja on vähän heikko olo. Kolme minuuttia myöhemmin huomaan huohottavani puolessa välissä mäkeä ja kuuntelevani Neurosista epäilyttävän kovalla. Taivas oli melkein yhtä kirkas kuin päivällä, oikeastaan omalla hämärän urbaanilla tavallaan se taisi olla kirkkaampikin, kuin päivällä. En koskaan kyllästy katsomaan lumisia oksia taivasta vasten, oli se minkä värinen hyvänsä, tuntuu että valkoisen lumen kontrasti on siihen nähden aina jotenkin silmiin pistävän hieno. Lanun patsaistakin täytyy sanoa, että vasta noin niinkuin Neurosista kuunnellessa tajusi miten siistejä ne ovat, puisia hahmoja kivien päällä, kaksi täysin eri tavalla raskasta materiaalia, molemmat maailman luonnollisimpia asioita keskellä metsää. Jos pitäisi pyörittää turisteja jossain, veisin ne ehkä tuonne. Ilman kamerakännyköitä ja muita harhauttimia. Tai no saisi niillä kännykät olla, että voisivat kuunnella musiikkia. Ja otin minäkin pari kuvaa, kokeillakseni miten hyvin niitä voi lähettää sähköpostiin. Sutuksihan ne menivät, tässä yksi niistä.

Kotiin tullessani sitten satuin tulemaan Eetun kanssa samaan aikaan. Olivat töissä kuulema miettineet millaista kaaosta saisi aikaan, kun tekisi citykaneja, jotka söisivät lihaa. Miettivät suden, karhun ja jäniksen risteyttämistä saadakseen karhun kokoisen jäniksen, joka syö lihaa. Minä puolestaan näin fiksumpana vaihtoehtona tehdä jäniksen kokoisia karhuja, jotka syövät kaikkea; eli siis olin valmis myymään pojille ahmoja, noita maailmankaikkeuden siisteimpiä eläimiä. Tämä ei kuitenkaan palvellut Eetun näkemystä ajatuksen toimivuudesta, ja väittelimme oikeasti varmaan noin viisi minuuttia siitä, kummat ovat parempia, jäniksen kokoiset karhut, vai karhun kokoiset jänikset. Mutta kyllähän cityahmat nyt olisivat maailman pähein asia.

Jotenkin tämä ilta on ollut samaan aikaan mukava ja todella rasittava. Olen saanut taistella koneen kanssa, enkä ole löytänyt yhtään levyä, jota olen tahtonut kuunnella, joten olen sitten kuunnellut vaan Miles Davisin Kind of Blueta ja Kyussin Circus Leaves Townia. Nyt voisin kuitenkin laittaa Peter Dolvingin Bad Bloodin, joka on yksi maailman parhaita levyjä. Jos ette ole sitä kuulleet, menkää Dolvingin Peten bandcampiin. Vaikka biisit ovatkin siellä ihan väärässä järjestyksessä, mikä vähän ärsyttää. Miksi se on mennyt sotkemaan täydelliset järjestykset? Mutta tosiaan, kyseessä on levy, joka toimii luonnollisena linkkinä ensimmäisen levyn folkin ja Bringthewarhomen Rejoice-levyn Radiohead-fiilistelyjen väliin. Se on bändikeskeisempi, siinä on enemmän kaikuja ja efektejä, mutta silti mukavan napakka ote itse biiseistä. Suosittelen kaikille.

Life is mice! anaaaanaananas.

Mikähän helvetti siinäkin on, ettei kirjastossa osaa käydä palauttamassa kirjoja niin, että niitä olisi lähtiessä vähemmän, kuin tullessa? Kai se on jotain perussavolaista etikettiä, että kun nyt kerta tullaan käymään, niin ei sitten lähdetä ihan samalla oven avauksella ulos. Sain palautettua luetut Huxleyt ja japskit, ja tilalle tuli Burroughsin Alaston Lounas, ja Emanuele Severinon Kärsimys Kohtalo Kapitalismi.  Ensimmäisen otin siksi, että olen vältellyt sitä vuosia, ja kun katselin miten Dan koitti taistella sen kanssa Walesissa, päätin yrittää itsekin nyt vihdoin ja viimein. Mietin myös vihdoin ottavani sen Veijo Meren Manillaköyden, mutta en vielä uskaltanut, kun on kuitenkin jo taas vähän turhan monta kirjaa jonossa tässä. Koulua varten pitäisi lukea Erämaan Armoille, jonka katsoin joskus viime kesänä Roopen kanssa leffana, ja tehdä siitä jotain spägää, nyt aloitin taas yhden Hermann Hessen. Pelottaa, että ne loppuvat joskus. Siis että tulee vastaan se viimeinen lukematon Hesse, ja sitten on alettava keksiä jotain muuta. Onneksi tuossa on kyllä vielä Huxleytakin ihan kiitettävästi lukematta. Severino taas on se jätkä, jota aloin lukea silloin, kun tein biisejä Grind/11 -levylle, ja taisin päästä ensimmäisen luennon ensimmäiseen aiheeseen, jossa sanottiin, että "miksi emme satuttaisi jumalaa, joka antaa satuttaa itseään?" Lukeminen jäin siihen, ja tein saman tien kaikki puuttuvat sanat levylle. Ehkä tällä kertaa pääsee vaikka puoleen väliin asti. Tai sitten luin tuon kokonaan, enkä vain muista. Nyt oikeasti alkaa ensimmäistä kertaa elämässään olla siinä vaiheessa, ettei välttämättä muista mitä kaikkea on lukenut. Sitten, jos sisältöä aletaan käydä läpi, se muistuu kyllä mieleen, mutta kirjojen nimet saattavat hävitä, koska niiden kannet ovat pääasiassa niin helvetin yksipuolisia. Jos kirjojen kansitaiteeseen panostettaisiin yhtä paljon, kuin vaikkapa levyjen, se voisi tehdä niistä hintansa väärtejä. Nykyisellään ne maksavat aivan liikaa.

Tämä päivä on ollut yhtä jatkuvaa sekoilua ja häröilyä, tai siis en minä oikeastaan ole tehnyt muuta, kuin piirrellyt ja lukenut ja kuunnellut musiikkia, mutta pään sisällä häröily ja sinkoilu on ollut sellaista luokkaa, että siitä on kovin vaikea tehdä mitään järjellistä koostetta. Minua kiinnostaisi oikeasti päästä kuvauttamaan aivot, kun nyt on alkanut enemmän ja enemmän olla sellaista, että vaikka ei ole migreeniä, niin näkötinnitusta (kuvien kiinni palamista) on ollut melko paljon, ja muutenkin olo on eteenkin koneelle istuessa ja kirjoittaessa melko "irrallinen". Olen monesti kuvaillut sitä tunnetta, että pyörisin vertikaalisti ympäri, tuntisin vähitellen kääntyväni pääalaspäin ja yhtäkkiä aloittavan tämän liikkeen alusta. Eniten kiinnostaisi tietää se, mikä nämä hämmentävät tuntemukset todellisuudessa, aivokemian ja biologian tasolla aiheuttaa, vai onko kyseessä vain se, että kun riittävän monta vuotta "meditoin" saadakseni suunnilleen tämän kaltaisen olotilan, olen "rikkonut" jotain olennaista tuolta pään sisältä. Yksi vaihtoehto on myös orastava skitsofrenia, mutta sitä en usko todennäköiseksi oikein mitenkään päin, koska kaikki nämä "oireet" ovat vain ja ainoastaan fyysisiä, hallusinaatioita ja tuntemuksia, eikä henkisiä. Musiikki vahvistaa vaikutuksia ja tuntemuksia huomattavan paljon, mikä viittaisi niiden kuitenkin ehkä olevan "mielikuvitusta", tai sitten jotain dopamiinitasojen tilapäistä nousua, johon keho ei oikein osaa reagoida fiksusti. En edes tiedä, onko sen äkillinen nousu mahdollinen, ja vaikuttaisiko se noin, mutta ainakin skitsofreniassa se muistaakseni oli hallusinaatioiden pääasiallinen aiheuttaja. Yksi kaveri heitti villinä korttina, että aivoni saattavat tuottaa liikaa DMTtä, ja se sitten aiheuttaisi tällaista. Olisihan se kiva päästä ihan vain luontaisesta uteliaisuudesta istumaan kaikenmaailman aivokuvauksiin, jos siitä vaikka saisi selvyyttä migreeniinkin.

Nyt voisin rauhoittua teellä ja ruisleivällä. Mietin, että voisin ehkä kokeilla ihan ruisleivänkin leipomista jossain vaiheessa, kun olen näköjään tuossakin puolessa niin helvetin hyvä. Siihen hommaan vaan liittyy kaikkea sellaista voodoota, että pitäisi perehtyä siihen kunnolla. Kassellaan.

Erikoista erityisnuorisotyötä jo vuodesta 2005

Katseltiin tänään vähän erityisnuorisotyön historiaa, ja jotenkin huomasin, että monet omat asenteeni ja ajatukseni siitä, miten nuorisotyötä tulisi tehdä vastaavat 1960-luvulla pyörineen Pummiklubin ja sen jälkeisten systeemeiden tapoja. Pummiklubi oli talo, joka perustettiin, jotta tavoitettaisiin jengiytyvät ja huonompi osaiset nuoret, joita tavanomainen nuorisotyö ei tavoittanut. Se sai paljon kritiikkiä siitä, että ihmiset näkivät sen vain sekakäyttäjiä hyysäävänä laitoksena. Konservatiivinen nuorisotoimisto harasi sitä vastaan, vaikka nuorisotyölautakunta näki sen arvon nuorisotyölle, ja kehotti nuorisotoimistoakin skarppailemaan ja ottamaan huomioon nuoria, jotka eivät olleet mukana järjestötoiminnassa. Mutta eihän se voinut tulla kuuloonkaan, sillä mikäs ihminen se sellainen on, joka ei kerhotoiminnassa tahdo olla mukana? Tässäkin taustalla on taas ne minun muitakin kiinnostuksen kohteitani linkittävät asiat. Siinä missä muu maailma veteli jo ihan täysillä happotripeillä, Suomessa alettiin vasta herätä siihen ajatukseen, ettei sinun tarvitse olla kuten vanhempasi.  Pikkuhiljaa The Beatles ja Rokkenroll löysivät tiensä peräpohjolaankin, eikä Suomen 60-luku ole yhtään niin huumeeton, kuin yleisesti annetaan ymmärtää. LSD tuli toki Suomeen vasta 70-luvulla, vaikka eräs satunnaisesti kohtaamani entinen rekkamies, nykyisin nuorten itsemurhalinjaa pitävä mies kertoi minulle, että ensimmäiset hapot tässä maassa vedettiin Helsingissä vuonna 1968, ja suurin osa siitä porukasta on kuollut, kun kaikki eivät vain kestä nähdä sateenkaaren päätä. Tämä mies siis oli itse siinä porukassa, jos ei joku kässännyt.

Monen on vaikea nähdä tuollaisella harmaalla alueella tehtävän nuorisotyön arvoa. Suurimmassa osassa kaikkia paikkoja on nollatoleranssi päihteille, mikä pitää huolen siitä, ettei suurin osa huumeita käyttävistä nuorista eksy sinne selvinpäinkään. Jos suurin osa näistä vielä makaa päivät kotona, ei etsivällä työlläkään ole välttämättä kauhean paljon välineitä heidän tavoittamiseensa, vaikka tätä nyt yritetäänkin kovasti muuttaa. Se vain muuttuu mielestäni hieman väärää kautta, kyyläämisen, valvonnan ja kontrollin tietä, ilman nuoren omaehtoista ja vapaata tahtoa. Jos nuoren asennetta kyetään muuttamaan sitä perinteistä ja hidasta tietä, eli annetaan hänen itse tajuta käyttäytymisensä vaikutus hänen omaan elämäänsä ja nähdä vaihtoehto, johon tavallisesti ei ole niin kauhean pitkä matka, päästään tuloksiin joiden seuraukset kantavat hedelmää koko elämän. Tämä vain on monesti liian hidasta touhua tulosta tahtovilla kunnille ja yksityisille tahoille, ja sitten päädytään luomaan projekteja ja rakennelmia, jotka on kyhätty nopeasti ja heppoisesti, ja niitä potkivat nuoret saavat ne luultavasti nopeasti rikki. Näin kävi myös 60-luvulla. Pummiklubin jengityöhön erikoistunut puoli sai kenkää, kun tulos ei näkynyt, ja hommaa koitettiin pyörittää eri porukalla, joka ei tietysti tajunnut mitään koko touhusta. Pummiklubi meni kiinni, ja nuoret yllättäen muodostivat sitten itselleen "vaihtoehtoista nuorisotoimintaa" ja muuttuivat yleensäkin aggressiivisemmiksi.

Isovanhempani elivät juuri tätä aikaa, vaikkakin maaseudulla ja kaukana pääkaupunkiseudun hulinoista. Heidän elämäänsä lavatanssit ja muut maaseudun tavat kuuluivat olennaisena osana, mutta kyllä papallakin rautalankakitara ja rokki soi. Hän kertoi muiden vanhempien katsovan häntä aina helvetin pahasti, kun hän haki lapsensa koulusta farkut jalassa ja nahkatakki päällä, mikä oli siihen aikaan todella epäsovinnaista Pertunmaan kokoisessa paikassa. Olen anarkisti jo ainakin kolmannessa polvessa siis. Erityisnuorisotyötä, eikä varmaan mitään muutakaan nuorisotyötä, ei Pertunmaalla ollut. Huumeetkin taisivat olla lähinnä Helsingin ongelma tuohon aikaan, myöhemminhän ne tietysti ovat levinneet aika tehokkaasti joka puolelle maata melko tasaisesti.

Sanoisin, että jos en olisi koskaan tehnyt nuorisotyötä tällä harmaalla alueella, en luultavasti tietäisi siitä asiasta niin sanotusti hölökäsen pöläystä. Elämän kokemuksen kautta olen kuitenkin tehnyt jonkinlaista "vertaisvieroitus", tukemis, valistus ja ties mitä muuta työtä melko lailla siitä asti, kun muutin Lahteen ja sain alkaa selitellä kaikille sitä, että en juo. Pertunmaalla se ei ollut kenellekään mikään ongelma, täällä se on vieläkin ensimmäinen asia, jonka kaverini innoissaan ilmoittavat kaikille uusille ihmisille, vaikka se ei minulle niin iso asia olekaan. En myöskään koe mitään pakottavaa tarvetta tuputtaa elämäntapojani kenellekään, mutta olen kyllä valmis keskustelemaan muiden tavoista, mikäli he tahtovat jonkinlaisen ulkopuolisen näkökulman omaan käyttäytymiseensä. Olen aina niin rehellinen, kuin vain pystyn, koska myönnyttely ja valheellinen itsetunnon pönkitys jonkinlaisessa ongelmatilanteessa ei palvele ketään. Olen saanut vain jo tähän lyhyeen ikääni huomata, että huumeiden kohdalla kaikki käytös tuppaa menemään samalla tavalla. Ensin on se iloinen bilevaihe, joka voi kestää vaikka vain päiviä tai joissain tapauksissa vuosiakin, ilman että minkään aineen käytöllä on mitään negatiivista vaikutusta mihinkään. Mutta bileet loppuvat kaikilta joskus. Sitten on joko kohdattava itsensä ja siivottava itsensä sisältä totaalisesti, tai jatkettava tavan ruokkimista. Tämä taas muuttuu pitemmällä tähtäimellä melko maaniseksi toiminnaksi, ja sen huomaaminen ja myöntäminen muuttuu aina vain vaikeammaksi.

Kaverit on naureskelleet, että voisin varmaan pikkuhiljaa kirjoitella jo jonkun psykologian gradun noista päihdekäyttäytymishommista. Myönnän, että minulla on ollut jopa tietynlainen etuoikeus päästä näkemään vähän kaikenlaista ilman, että se on koskaan sitonut minua millään tavalla. Minun ei ole tarvinnut "soluttautua" yhtään mihinkään, minun ei ole tarvinnut antaa periksi periaatteistani tai liittyä minkäänlaisen jengiin. Ala-asteelta asti olen ollut se ulkopuolinen kaveri, joka tulee kaikkien kanssa toimeen, joka pitää silmänsä auki ja jolle ne syntiset tulevat ensimmäisenä avautumaan, vaikka minua ei kiinnostaisi välttämättä kuunnellakaan. En ymmärrä aina, että miksi, mutta kaipa se on vedettävissä persoonallisuuksiin, ja siihen että tietynlaiset ihmiset vain tarjoavat jonkinlaista perusturvallisuutta ja luottoa niille, jotka eivät ole saaneet sitä välttämättä koskaan mistään. Se on oikeastaan se oivallus, joka minua tällekin alalle on ajanut, vaikka en kyllä välttämättä tiedä, saisinko näiden näkemysten ja ajatusten kanssa ainakaan valtion leivissä töitä tehdäkään. Mutta eipä se valtio voi minua estääkään, jos tahdon korjata mahdollisimman monta ihmistä mahdollisimman ehjäksi ja mahdollisimman kärsivällisiksi ja ajatteleviksi olennoiksi.

Operaatio Banaanikakku

Päätin tehdä viimeisillä rahoillani jotain todella outoa ja satunnaista, ja mielestäni onnistuin ihan hyvin: tein banaanikakun. Suurin osa tarpeista löytyi kuitenkin jo himasta, ainakin niistä kalliimmista. Pakkasin Bad Trip-kassin takin taskuun ja käpsin Maskotin S-marketiin (osaltaan törmätäkseni uudestaan siihen tyttöön, jotta voisin uusia levyjen kuulostelukutsun nyt, kun sekin oletettavasti olisi selvinpäin. Tai sitten se on aika kova dokaamaan!) ostamaan loppuja, ja kissoille purkkiruokaa, kun ne alkaa jo vittuuntua natustelemaan raksuja.  Sitten aloin sotkea ja vääntää kaikenlaista pulveria ja jauhoa sekaisin muussatun banaanin kanssa. Kun ei musiikkihommissa ole enää riittävästi haastetta, ja niitä saa tehdä tässä "työkseenkin" jo pikkuhiljaa, niin voi yhtä hyvin alkaa leipoa kakkuja. Ainakin taikina sanoi kauhoja ja kuppeja nuollessa, että onnistuin, mutta voinhan ryssiä sen vielä tuossa uunitusvaiheessa, kun kohta selviän sinne asti projektissa. Mutta ainakin taikina oli jo helvetin hyvää. Nyt kun olisi vielä riittävästi kahvia, niin voi keitellä itselleen iltakahvit ja syödä kakkua. Siistiä. Pitääpä laittaa Jenille ja Danille kuva siitä, tulevat olemaan niin helvetin ylpeitä!

Radiohead on tänään ollut taas kova sana. Varmasti siksi, että kun olen laittanut herätys-ääneksi Karma Policen, ja kuulen sen jonkun kymmenen kertaa aamulla ennen kuin nousen ylös, niin se tietysti saattaa jämähtää päähän aika tehokkaasti. Nyt sitten laitoin The King Of Limbsin soimaan istuessani tähän ja tämän jälkeen voisi ehkä pyöräyttää Ok Computerin ja Kid Ankin läpi. Koittaessani tässä joku yö laittaa Kid Ata kännykkään ja ottaa kuvia ulos sieltä huomasin, että tuo Nokian OMA TM PARASTA LAATUA TIETYSTI-usb piuha on mennyt rikki, kun siinä on alunperinkin nuo päät vitun hölmösti "väärinpäin" toisiinsa nähden, niin että jos tahdot operoida tällaisen laptop-laitteen kanssa, niin sun pitää kääntää sitä piuhaa 180 astetta, eli ei ihme jos siellä johdot menee poikki ajan kanssa. Eli siis en saa kuvia ulos sieltä mitenkään fiksusti. Mutta onneksi on skanneri, jolla voin sentään skannailla päivän aivopieruja pitkiltä luennoilta, kuten tämän hienon kukon:

Mitähän muuta sitä tämän päivän toimintaohjelmaansa sulkee. Iltakävelyfiilistelyjä ja muuta yhtä löysää ja epämääräistä toimintaa. Musiikin fiilistely pihalla vaan on suunnilleen parasta, mitä tähän vuodenaikaan voi tehdä toppavaatteet päällä. Oikeaa ruokaakin voisi ehkä tehdä mieli, mutta se ei välttämättä ole niin kiireinen homma. Jos sitä pärjää tänään vielä ruisleivällä, niin jos sitä vaikka huomenna raapisi pulloista tai muista taas sen verta, että voi tehdä jotain lämmintä. Myönnän, että viimeaikojen rahan käyttö on ollut kaikkea muuta kuin "taloudellista" ja "älykästä", kun olo on ollut lähinnä, että "vittu mun tarttee mun kehoa kuunnella!" Kyllä sen alkaa huomata. Suomalainen kouluruokailu on muuten ihan liian aikaisin. Ei siitä ole mitään apua, koska vaikka on kuinka nälkä, niin kyllä sitä silti mieluummin kituuttaisi vielä sen tunnin, ja söisi vasta joskus kahdentoista ja yhden välissä. Sitten ei tarvitsisi köyhänä välttämättä vääntää toista ruokaa himassa. Mikä olisi aika jees homma näin rahattomana, velattomana ja vapaana. Toisaalta sillä vapaudella on rakentanut itselleen sosiaalisten pakkojen, kuten toimeentulon, rakentamat seinät, mutta kun en muutenkaan ole niin kauhean sosiaalinen otus, eikä muiden mielipide elämän tavastani ole tähänkään mennessä kiinnostanut ns. hevonvittua, niin se on vielä melko väljä häkki.

Itseasiassa tänään tuolla forumin puolella Offspringistä keskustellessamme tajusin, että kyseisen yhtyeen Staring At The Sun on oikeastaan teini-iästä asti ollut meikäläiselle jonkinlainen ohjenuora ja elämän kiintopiste. Kerran tultiin jollain keikkareissulla kotiinpäin aamuyöstä ja pysähdyttiin jollain niistä miljoonista ABC-liikennemyymälöistä, joita tähän maahan on saatu mahtumaan, ja ostin Hesburgerista aterian, joka meinasi saman tien lentää lattialle ihan siksi, että joku radiokanava päätti soittaa tuon biisin keskellä yötä, enkä ollut kuullut sitä ainakaan vuoteen. Silti sen kertosäe soi meikällä päässä vähintään kerta viikkoon, mutta se on niin tasainen väli, että sen on ottanut itsestäänselvyytenä. Aivot ovat siitä jännä romukoppa, että liian lähellä olevat asiat jäävät täysin aktiivisten havaintojen ulkopuolelle, ja sitten joku toinen näkee että "hei, jätkällä on tää Jarmo Myllyksen lätkäkortti vuodelt ysiviis täällä!" ja tajuat vasta sitten että no niinpä onkin, siinähän se on lojunut kaikki nämä vuodet.

Jälkikirjoitus: Operaatio banaanikakku, success!

Ja vielä tuntus olevan asiaa..

Tämä on nyt miljoonas välihuomio tämän vuorokauden aikana, mutta minkä helvetin takia en ole koskaan kuunnellut The Cardigansia? Tämän päivää on soinut For What It's Worth päässä, ja juuri äsken laitoin sen sitten youtubesta, ja tajusin miten hienoja ja toimivia poppibiisejä nuokin on osanneet tehdä. Toisaalta se taitaa olla ruotsalaisilla niin helvetin hyvin verissä, ettei sen pitäisi olla suurikaan ihme. Kyllähän sen kuulee kaikesta, mitä nuo on tuolla saaneet aikaan, että se maa on musiikin tekemisssä ihan omalla levelillään. Vituttaa, kun en muista sitä yhtä folkki-äijää, jota kuunneltiin viime kesänä Ketuntappaja Jessen autossa, kun siirryttiin Oulusta Kokkolaan. Se oli aivan helvetin hienoa mies ja kitara-fiilistelyä, ei edes sellaista perushyvää, vaan siis todellakin sellaista, että siihen jumahti, eikä tehnyt mieli tehdä mitään muuta, kuin kuunnella sitä levyä.

Minulle on käymässä perinteiset sunnuntait, eli alan herätä ja piristyä tässä vaiheessa iltaa, kun pitäisi alkaa jo suunnitella nukkumaan menoa. Tässä kitaraa soitellessa muistui mieleen myös eilisiltaiset jamittelut Raxilla, yhden kaverin kaverin kanssa soiteltiin biisejä, joita en ollut koskaan ennen kuullutkaan, aika nopeasti löytyi yhteinen sävel. Soitin bassoa, ja entinen basisti, tuleva muay thain universumin mestari Harskanaattori ihmetteli juurikin sitä miten nopeasti löysin sellaisia luonnollisen kuuloisia hommia vieraisiin biiseihin. Totesin siihen, että se on varmaan seurausta siitä, että on soittanut paljon eri soittimia eri ihmisten kanssa, ja tavallaan oppinut ymmärtämään sitä tilannetajua ja musiikin kieltä vähän eri kantilta, kuin monet samojen naamojen kanssa koko elämänsä jauhaneet. Itselleni on kuitenkin soittaessa aina niin tärkeää kuunnella sitä, mitä muut soittavat, ja täyttää sitä tilaa sen soiton ympärillä, ja tukea toista. Tästä syystä katson myös, että minulla on nuorisotyössä jotain annettavaa näiden soittohommien kanssa. Musiikki on se tapa, jolla koen saavani jonkin rehellisen ja luonnollisen yhteyden kehen tahansa ihmiseen, kun taas muuten minun on melko vaikea kiinnostua tai löytää mitään yhteistä ihmisten kanssa. Myös se, ettei ole oikeastaan minkäänlaista häpeän tunnetta, auttaa siinä että ottaa vaan jonkun soittimen, jota ei ole nähnytkään koksaan ennen, ja alkaa soittaa sillä jotain. Kyllä sieltä aina jotain mielenkiintoisia ääniä löytyy.

Vieläkin sitä huomaa miettivänsä, että kukahan se viimeöinen tyttö oikein oli, yksi sen kaveri näytti tutulta, mutta en osaa yhdistää sitäkään yhtään mihinkään. Ehkä siihen törmää vielä joskus. Tai sitten ei, ja elämä heittelee taas jonnekin täysin päinvastaiseen suuntaan. Mistäpä sitä oikein tietää.  Tätä on elämä.

Puhdas sielu, puhtaassa ruumiissa, puhtaassa kodissa.

Laitoin Miles Davisin soimaan ja aloin siivota ja puhdistaa tätä asuntoa jollain mielipuolisella ja neuroottisella raivolla. Minähän vuonna täällä on viimeksi mopattukaan? En tiedä, varmaan kolme-neljä vuotta sitten. Nytpä ei tarvitse sitäkään pariin vuoteen miettiä, senkun hinkkailee läikkyneitä juomia lattiasta niin se on sillä selvä. Olo parani siitä kuitenkin vain vähän, joten vielä tiskasinkin. Sekään ei auttanut. Tein pitkän trippailusoittolistan ja laitoin sen soimaan, kävelin ympäri kaupunkia ja haahuilin vaan jonkun tunnin verran pitkin poikin tuolla. Ei auttanut vieläkään. Laitoin äsken King Crimsonin soimaan vinyyliltä. Päästään Epitaphiin asti, ja alkaa tuntua jo melko vahvasti jossain tuolla sisuksissa. Tuon yhden biisin väristykset tuntuvat vain menevän niin täydellisesti yksiin omieni kanssa, etten voi muuta kuin istua hiljaa ja tuijottaa kattoa, joka näyttää itsessään kyllä mielenkiintoiselta ja "liikkuvalta" paikallaan olevaksi valkoiseksi katoksi. Silti se on yhden tekevää, en minä ajatuksiltani ja mielikuviltani ja muistoiltani sitä kattoa näe. En ihmettelisi, vaikka joskus selviäisi, että musiikin värähtely vaikuttaa ihmiseen jollain kvanttitasollakin, se tuntuisi vain todella loogiselta, ja selittäisi kai vähän sitä "kahdessa paikassa yhtäaikaa oloa", vaikkakaan muutokset eivät ole riittäviä siirtämään ketään fyysisesti mihinkään, niin tajunta kyllä hyppää jonnekin ihan muualle.

Omalta osaltaan ahdistusta varmasti lisää se, että lisäsin itseni feciesbookiin. Tein kuitenkin sen päätöksen, etten kerro niille paskiaisille mitään, enkä lisää ketään itse, enkä ole oikealla nimellänikään. Alkoi vituttaa jo ennen kuin sai sitä profiilia luotua, ja meinasin räjäyttää koko internetin. Ainoa oikea syy, miksi sinne liityin, oli noiden musiikkihommien hoitaminen. Olen vähän kyllästynyt siihen, etten Eetulta saa kuulla mistään mitään, ja sitten se aina välillä sanoo jotain "ai nii, yks turkkilaisbändi kysy kolme kuukautta sitte, että onnistuisko Suomen kiertue ens viikolle." Onhan se vähän vaikea järjestää mitään vitun kiertueita kenellekään, kun ei tiedä niistä yhtään mitään. Saa nyt nähdä kauanko jaksan tuota, ennen kuin häviän. Oma veikkaukseni on alle viikko. Koen kyllä kääntäneeni takkini ja puukottaneeni itseäni selkään, mutta fuck it, that's life. En noiden bändihommien lisäksi näe tuolle yhtään mitään tilausta elämässäni, mutta annetaan sille nyt mahdollisuus. Prove me wrong.

Kohta voisin ruokkia tuon kiehnäävän ja kurisevan kissani, sille ei vaan oikein meinaa kelvata mikään. Helvetin nirso. Eläimistä tuli mieleen, että viimeaikoina tähän taloon on muuttanut poikkeuksellista enemmän koirallisia ihmisiä. Nämä koirat nyt ovat sitten päättäneet, että on helvetin kiva kommunikoida kerrostalon läpi, ja haukkuvat toisilleen vähän satunnaisin kellonajoin. Sitä on tietysti todella hauska kuunnella. Loppuisi tämä vitun sunnuntai jo kohta... Varmasti tulee jotkut helvetin sammakkoeläimet taas ensi yönä.

Taas yksi tavallinen sunnuntai. Johan nämä on olleet liian helppoja

Viimeyö jatkuikin sitten pitkälle tämän aamun puolelle. Eetu ja Vili tulivat kuuntelemaan levyjä ja puoli sammumaan sohvalle, soitin kavereille joiden piti tulla myös. He olivat toisella kaverilla ja laittoivat kuulema saunan juuri päälle. Lähdimme Vilin kanssa käpsimään sinne välittömästi. Siellä meni sitten saunoessa ja hengaillessa puoli kahdeksaan ja tulin kotiin nukkumaan.

Näin hyvin merkillistä unta, joka sitoi vähän monenlaisia hommia yhteen. Tavallaan olin kai muka kotonani, tavallaan jonkunlaisessa nuorisotalossa töissä. Sinne tuli joku tyttö veljensä kanssa pitämään jotain parin päivän projektia, vaikea arvata mistä kohtaa eilispäivää tämä oikein oli uneeni ja alitajuntaani pompannut. Emme kuitenkaan olleet juuri tekemisissä keskenämme koko unen aikana, yritin vain jutella kahdesti ja toisella kerralla ihan lopussa sain selville, että hän on Juvalta ja kerroin siellä asuvista serkuistani ja juteltiin savolaisista ja sellaisista yleisistä jutuista. Tässä näkee mielestäni aina alitajunnan voiman, miten se pystyy luomaan sinun pääsi sisään täysin sinusta irrallisia ihmisiä, jotka niin monilta piirteiltään ja ominaisuuksiltaan ovat sinusta irtonaisia, joilla on omat halunsa, motiivinsa ja tavoitteensa, mutta joita et ole koskaan nähnyt olevan olemassa tässä maailmassa. Edes niinkuin fyysisten piirteittensä puolesta. Unessa oli muutakin outoa, joku oli jättänyt parvekkeen oven raolleen ja pikku kissa istui parvekkeen kaiteella. Ulkona satoi, ja yhtäkkiä sisälläkin katto valutti vettä joka puolelta, lamput valuivat ja yritin peitellä lattioita pyyhkeillä ja kuivata kattoa. Tämä taas uskoakseni on heijastuma yhdesta ainoasta hetkestä, kun saunan jälkeen kuivasin itseäni ja näin miten hiukseni tiputtavat vettä jatkuvana virtana alas. Se luultavasti jäi tuohon valumiseksi. Sitten aloin siivota kämppää, ja yhtäkkiä huomasin imuroivani kuitenkin Aunettaa, sitä taloa, jossa Pertunmaalla asuin viimeisenä. Se oli taas vähän hämmentävää, mutta kaipa se on minulle jokin alitajunnan ja sulkeutuneisuuden symboli, koska siellä vietetty aika oli monelta osin niin vaikeaa, ja osaltaan ehkä auttoi luomaan näitä "ongelmia". Toisaalta se oli myös alitajunnan muistutus siitä, että se on taas sunnuntai, sinun on herättävä huomenna kahdeksaan ja nukuit neljään. Onko fiksu olo? Mitä?!

Seuraavana ohjelmassa siis ruumiin rankaisua, siivousta, ehkä kallon ajelua ja suihku, kun heräsinkin niin hikisenä, ettei eilisestä saunasta ollut mitään hyötyä. Tai tämän aamuisesta. Mistä lie. Ollaan pari päivää Vilin ja Eetun kanssa fiilistelty Everlastin ekalta levyltä löytyvää biisiä, joka kiteyttää koko tämän päivän.
Everyboooody....fuck em! Ahdistaa niin helvetin paljon, tämä tuntuu siltä kuin sisälle olisi teipattu miljoona tuhatjalkaista selät vastakkain, ja niiden jalat sutisi nahkaa sisältäpäin..
imurointi