keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Tästä se taas lähtee.

Sain tänään jollain pitkäpiimäisellä insinööriluennolla elämäni ainoan loistavan liikeidean. Ostan yhden vanhan lankapuhelimen, perustan toiminimen, laitan töpselin seinään ja odotan, että joku soittaa väärään numeroon. Kun tämä ihminen sattuu soittamaan, kysyn mikä on juuri tällä hetkellä hänen suurin ongelmansa, ja ratkaisen sen. Viidakkorumpu soi, ja "?" tapahtuu, ja lopussa mulla on vitusti rahaa. Tässä tapauksessa tuo varsinainen idea siis oli perustaa yhden miehen auttava puhelin. Ei mitään kasvotonta miljoonan linjan palvelua, jos linja on varattu, niin jonotat niin kauan, että se joka soitti ensin saa ongelmaansa ratkaisun. Ihan sama mikä ongelma, missä on lähin vessa, miten tehdään sarjakytkentä, mikä on kitaran matalimman kielen ääni jos kitara on viritetty droppi Chen, mitä painaa kolme norsua ja avoauto, kuinka pukeutua naapurin pihavajan avajaisiin, ihan sama. Ratkaisen kaikki ongelmat, jos keksitte numeron. Toki tiedostan, että tässä ideassa on sudenkuoppia. Esimerkiksi se, että alullepano vaatii pääomaa, ainakin yhden lankapuhelimen ja kai jonkinlaisen erikoisliittymäsopimuksen verran, ja meikällä on niin paljon rahaa, että sain luokkakaverille tehdä vekseliä euron aamukahvista. Myös periaate yhden palvelun luukusta ehkä kääntyy pitemmässä juoksussa itseään vastaan, kun vallitseva trendi on lähinnä päinvastainen.

Ei mulla mitään oikeaa asiaa tainnut olla, saatiin kikkailtua auto, ja sopivasti tuli taas lumimyrsky, ja meikä saa ajella kitkarenkailla sitä vittumaista pikkutietä Tampereelle. Se on oikeasti heittämällä Suomen paskin maantiepätkä, olen nähnyt niistä suhteellisen suuren osan ihmiseksi, joka ei omista autoa. Mutta ehkä se nyt on sitten vain taisteltava läpi ja selviydyttävä. Eikä sitä taas oikein ole tullut syötyäkään, sitten ennen keikkaa tankkaa itsensä täyteen heti kun näkee ruokaa, ja sitten meinaa tulla puklu. Mutta kannattaa raahautua paikalle tuonne Varjobaariin, koska maailma ei välttämättä ole olemassa enää huomenna. Voisi se loppua muutenkin, mutta ennen kaikkea siksi, että meillä on vakaa aikomus soittaa kolme uutta biisiä, joista viimeinen on... aivan saatanan kova. Sen kuvaamiseen ei riitä mielikuva vuorista rakennetuista norsuista vetämässä supermassiivisia mustia aukkoja ketjujen perässä pitkin poikin universumin suurinta kivipeltoa muuten täydellisessä tyhjyydessä, se on vielä raskaampi. Paljon raskaampi!

Odotukset kaikelle tälle sekoilulle alkavat pikkuhiljaa nousta itselle melko koviksi. Huominen on onneksi myös etäpäivä, joten voin kaikessa rauhassa ajella auton takaisin omistajalleen ja kävellä pari kilometriä kotiin. Jääpähän sellaista fiilistelyrakoa siihen yökävelyyn. Tämä päivä vaikuttaa nyt jo ihan hyvältä päivältä. Pittääpä tankata autolla ajelu-levyt ja navigaattorikännykkä matkaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti