tiistai 29. tammikuuta 2013

No joo.

Tämä koulupäivä oli melko leppoisa. Sen kuin kuunteli Sepulturaa ja bossa novaa ja väänsi powerpointia Brasiliasta. Se oli meikästä ihan riittävän aktiivista tekemistä tälle päivälle, kun kuitenkin piti jo vähän ohjata katsetta kohti tulevaisuutta ja huomista Cut To Fitin keikkaa. Ollaan nimittäin taas siinä perinteisessä tilanteessa, että olisi päästävä pisteestä A, Lahti, pisteeseen B, Tampere, ja saatava kuljetettua "perussetti", eli pedaalit, snare, pellit, penkki, kitaranuppi, kitarat ja piuhat ja pedaalit mukana. Autoa ei ole. Ratkaise yhtälö. Nyt olen sitten taas soitellut ympäriinsä, eikä oikein tärppää. Pitää nyt sitten vähän miettiä, että mitähnä vittua tässä tapahtuu. Eipä se ole eka kerta, kun me on lähdetty junalla keikalle, mutta on noissa sen verran raahaamista, että kyllä se vituttamaan käy. Niin jos vielä jotain levyjä ja paitoja meinaa myydä ja saada jotain bensarahaakin, niin niistäkin tulee sitä painolastia lisäksi.

Himassa on pari viime päivää soinut lähinnä Miles Davisin Kind of Blue. En voi käsittää, mikä helvetin asennevamma sitä on muksuna ollut jatsia kohtaan, se tuntuu jotenkin nyt niin kaukaiselta ja sulkeutuneelta ajatusmaailmalta. Mutta se on elämää. Kasvamista ja oppimista. En minä vieläkään jaksa sulattaa jatsia sellaisena, kuin näin sen silloin, soittosuoritusprogena. En vain tiennyt mitä jatsi oikeasti on. Sehän se luultavasti oli. Tällaisia tunnelmia ei löydy hirveän monelta levyltä. Toinen hyvä on Grant Greenin Idle Moments, joka löytyy youtubesta kokonaan. Hieno levy jota on tullut kuunneltua nyt aika monena sunnuntaina samalla, kun on soitellut Yamahan kasarisynan käppäsoundeilla jotain sen mukana. Mutta kyllä se Sepulturakin tänään taas toimi. Hyvä etten paiskonut tietokoneita pitkin seiniä, kyllä siitä niin vahvat tunnelataukset tuli, kun muisteli miten hinkattiin jotain Refuse/Resistiä Ohtosen autotallissa. Niissä hommissa oli meininkiä, ja niistä tämä meidän Cut To Fitkin on alunperin saanut alkunsa. Naapurin pikkutytöt kävi naureskelemassa meille, ja varmasti syystä, kuulostettiin kai aika paskalta, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Se oli tapa purkaa sitä myöhäisteini-iän tuskaa ja ahdistusta, joka nyt muka näyttää niin kaukaiselta, kunnes taas joku läväyttää puun takaa eteen sunnuntain ja kieriskelen lattialla ja kuuntelen Reverend Bizarrea.

Meikää lievästi häiritsee, kun näyttäisi siltä, että näitä henkisiä ulosteita ihmettelevien ihmisten määrä pompsahti suunnilleen päivässä sadalla ylöspäin. Mitähän vittua siinä välissä on tapahtunut. Googlen mainoskoneet ovat tainneet löytää minut, ja myyvät kohta penispumppuja ja tehosekoittimia niille vähille oikeille lukijoille. Eipä sen ole väliä. En kai olisi niin vitun idiootti, että kirjoittaisin joka päivä henkilökohtaisen elämäni vuodatuksen ja pilkkomisen ja sieluni tilapäivityksen internetiin, jos en olisi ajatellut sen seurauksia vaikkapa työnhakua ajatellen. Vai olisinko? Luultavasti. Ainoa syy, miksi minusta on hauska pitää tuota tilastointia päällä, on siksi että on hauska nähdä, miten ihmiset ovat tähän eksyneet google-hauillaan. Niistä voisi joskus kasata levyn, jonka biisilista näyttäisi tällä hetkellä suunnilleen tältä:

"Aleksanteri Suuriko yksikiveksinen?"
"Anekdootti"
"Hintin seikkailut"
"Presidentin vaalimainokset"
"Yksinäisyys ja vitutus"
"Kynttila palaa molemmista päistä"

Aina välillä sielä vilahtelee kaikkea vielä hämärämpää, ja hämmästelen ihmisaivojen kekseliäisyyttä, sekä mietin, että mitähän vittua meikä on siitä aiheesta kirjottanut. No. Ehkäpä tämä tästä taas asettuu tavalliselle tasolle, tällaisina aikoina olen vain aina hieman varpaillani, koska pelkään että se paskamyrsky vihdoin alkaa. Olen saanut kuitenkin aika monta vuotta kirjoittaa, ja ainoa negatiivinen kommentti koko tänä aikana on ollut anonyymin "vaikutat todelliselta idiootilta.", johon puolestani vastasin "Kiitos. Te puolestanne vaikutatte aivan tavalliselta idiootilta." Mutta eihän hän ollut mitenkään päin väärässä. En minä mitenkään hirveän skarppi jätkä aina ole, en palaa näihin enää koskaan sen jälkeen, kun olen painanut julkaisu-nappulaa, ja pidän tätä avoimena kaikille. Niin tyhmä en sentään ole, että olisin lähtenyt huutelemaan tästä julkisesti kenellekään, vaikka tuntuuhan tämä pomppaavan aina silloin tällöin vastaan helvetin absurdeissa yhteyksissä...

3 kommenttia:


  1. Joo Jazzin ydin on jokseenki sen soitin runkkailun ohi pääsemistä. Vähän kuin blues ja Tom Waitsin musa, jossa pyritään siihen fiilikseen kasaamalla biisi yleensä siitä pääriffistä ja soolo-osuudesta ja loppu on sitte soittajien tulkinnan varaisena.

    Joidenkin tyyli on vähän vaikeammin hahmotettavaa ja osaa ei pysty vaan ymmärtämään vaikka haluais.

    Ihtelleni kolminaisuuden muodostaa juurikin tämä Miles Davisin Kind Of Blue
    John Coltranen A Love Supreme sekä
    Charles Mingusin Mingus Ah Uhm

    Coltranella on sitte toi vähän perinteisemmän linjan (esim Giant Steps) lisäks "Om" ja "Acensions" joista oon oppinu ymmärtämään tota "Omia" enemmän. Siinähä levyn alkuun ja loppuun Coltrane resitoi/lukee Tiibetin kuolleiden kirjasta tekstin pätkiä. Acensions vaikuttaa vieläki kakofonialta, jonka sisältä aina sieltä täältä onnistuu löytämään siistejä juttuja. Spirituaalista musiikkia se kuitenkin loppujen lopuks.

    Ainii ja kannattaa jos millään jazzi uppoaa nii testata myös Edward vesalan Satu nimistä levykäistä. Siinä mennään melkee sellaseen ambient-drone maiseen tilaan saksofonilla ja sähköskeballa, missä sitte rummut svengaa miten jazzissa ne svengaa ja kontrabasso murahtelee. Eipä mulla muuta.. :D

    VastaaPoista
  2. Kuulostaa hyvältä, laitanpa sen tuonne tämän blogin myötä kahdeksankilometriseksi kasvaneeseen "suositukset"-listaan, ja jätän kuuntelematta, kunnes joskus viiden vuoden päästä tulen taas keuhkoamaan miten helvetin hyvää kamaa, mutta piti taas olla pässi. :D

    Coltranelta oon tainnu Ascensionsia tai jotain satunnaisbiisejä kuulla joskus, mutta se menee monelta osin meikälle ehkä liian matikaksi noissa omissa hommissaan. Mutta se tjsäääs-hommissa nimenomaan toimii meikälle aina blues-fiilikset, niin kuin oikeastaan kaikessa muussakin musiikissa.

    VastaaPoista
  3. Joo mullaki on noita "suositukset-pitää kuunnella joskus. Kun ehtii."-osasto joita jossai vaiheessa sitte vasta alkaa tykittää. Sitte aina se sama stoori "miksen mä aikasemmin kuunnellu tätä". :D

    VastaaPoista