lauantai 26. tammikuuta 2013

"Maailma pieni paikka on..."

Maailma näyttää taas omalta osaltaan mielenkiintoisuutensa. Tylsyyspäissäni tutustuin grunge-foorumin kautta kanadalaiseen Melissaan (ei ollut Auf Der Maur.......... :(  ), ja pienestä hippifiiliksestä huolimatta hän tuntui jollakin oudolla tavalla kiinnostavalta tyypiltä. Ei missään ihmeellisen merkityksellisessä tai tiedätte-kyllä-missä-mielessä, vaan puhtaasti ihmisenä. Koska hän ei säikähtänyt edes sitä, että sanoin auroja ja muuta hippipaskaa ärsyttäväksi hippipaskaksi, pyysin häntä tekemään sen saman Myers-Briggsin persoonallisuutta määrittävän testin, jonka tein itsekin. Eikä tulos juuri yllättänyt, ja sitten ei enää yllättänyt sekään, miksi jaksoin keskustella hänen kanssaan, vaikka maailmankatsomuksemme melko suuresti poikkesivatkin toisistaan. Tulos oli siis INFP, joka on vielä kymmenenkin eri mielentiloissa tehdyn testin jälkeen minunkin persoonallisuuttani kuvaava kirjainyhdistelmä. Mietin, ohjauduinko hänen luokseen alunperinkin siksi, että jostai rivien välistä oli aistittavissa sellainen myötätuntoinen älykkyys, joka ei ole tuomitsemassa kaikkia eri mieltä olevia, vai oliko kyseessä taas yksi vahinko ja sattuma. En tiedä, eikä sen kai ole niin väliksikään. Sainpa taas yhden uuden tutun, jota ei ilman internetiä olisi. Uskon, että internet on tehnyt kaltaisilleni ihmisille mahdolliseksi muodostaa ylipäätään minkäänlaisia terveitä ihmiskontakteja. Sisäänpäin kääntyneet ihmiset eivät välttämättä koskaan saisi tietää, että maailmassa on täsmälleen samanlaisia ihmisiä, ellei internet tarjoaisi ikkunaa joka puolelle maapalloa. Ja jos en tietäisi, että maailmasta löytyy samanlaisia ihmisiä, voisin kuvitella tämän kaikkeuden tuntuvan helvetin paljon raskaammalta.

Mietin tuossa piirtämistäni, kun tuo sanoi, että hienoa että olen löytänyt oman tapani "paeta". Selitin, että kyse ei oikeastaan ole mitenkään päin paosta. Sitä kautta tajusin oikeastaan myös yhden keskeisen elementin siitä puolesta, jota en ole ymmärtänyt ehkä aiemmin. Kaikki ovat kyselleet aina siitä, miksi piirrän ahdistavia ja negatiivisia kuvia, kun en vaikuta kauhean masentuneelta. Olen ajatellut, että ehkä masentuneena piirtäisin iloisia kuvia, mutta muistaessani viime kevään oman raskaan aikani ymmärsin, ettei se ole totta. Sen sijaan tajusin yhden keskeisen asian, joka on ollut niin lähellä, ettei se ole tullut edes mieleeni. Kuunteleminen. Se, että olen aina kuunnellut kaikkien muiden pahaa oloa, paskoja kokemuksia, rikoksia ja syntejä ja mitä kaikkea ihminen voikin omalla tunnollaan kantaa. Olen ollut aina hiljaa kaikkien tekemisistä, eikä se ole koskaan painanut minua.

Osaan kuunnella, osaan samaistua, mutta minulla ei koskaan ole ollut varsinaista kiinnostusta muiden ihmisten asioihin. Minulla ei ole tarvetta puhua niistä kenenkään kanssa, koska ne eivät kuulu minulle, enkä patista ketään puhumaan omista asioistaan. Joku kysyi joskus, saanko siitä jonkinlaista henkistä tyydytystä vaikka siksi että tiedän enemmän kuin muut. En saa. Se ei merkitse minulle juuri muuta, kuin sitä että voin olla pienellä vaivalla suureksi avuksi muille ihmisille, eikä se ole minulta pois tai kuormita minua juurikaan. Jos jotain tuollaista puolta miettimällä miettii, niin niistä tarinoista saa korkeintaan niitä nimettömiä esimerkkejä, kun jokin ihmispsyykeen koukero pitää tehdä muille ihmisille konkreettiseksi todellisuudeksi. En murehdi muiden ihmisten asioita, koska ymmärrän nyt vuotavani ne asiat piirrustuksiin. Se ahdistus ja tuska, jota muut ihmiset niissä kuvissa näkevät, on ympärilläni olevien ihmisten tuskaa ja ahdistusta. Minä poistan sen itsestäni, siirrän sen konkreettisesti jonkun toisen kasvoille. Juuri pari kuukautta sitten minusta oli hämmentävää saada palautetta, että "näistä kuvista huokuu pahoinvointi", ja olin juuri palannut Walesista ja minulla oli ihan kivaa. Tajusin, että se oli nimenomaan Jenin elämäntilanteen kuvaa. Se oli sitä aallokkoa, jota se perhe joutuu käymään läpi, ja minulle se on vain tajunnanvirtaa. Itse kuvista ei voi päätellä mitään. Ne eivät kerro, mitä kukakin on tehnyt, ne kertovat, mitä kukakin on tuntenut niin tehdessään.

5 kommenttia:

  1. zazu?
    http://www.youtube.com/watch?v=rvosQL0KRew

    joo sain joskus tuosta jungista myös tuon infp:n kun tein sen sun perässä, kai siinä jotain perää on kun olen kohta 4 vuotta käyny lukemassa sun juttuja...

    VastaaPoista
  2. Joo, siitä tuon otin kun soi päässä :)

    Ja tuntuu, että kaikki meikän vähät lukijat on INFPejä tai sukulaisia. Toisaalta en tiedä onko sukulaisetkin lopulta INFPejä, ehkä se on periytyvää. En tiedä onko sitä tutkittu, ehkä pitäisi.

    VastaaPoista
  3. haha!:)

    hmm on se hyvinkin mahdollista! ainakin temperamentti on kai jokseenkin periytyvää...?

    VastaaPoista
  4. Mutta siitäkin olen miettinyt, että kuinka pitkälle lapsi vaan matkii lempivanhempaansa siinä kriittisessä vaiheessa, kun temperamentti alkaa hahmottua kaiken sen itkemisen ja paskantamisen seasta. Se noista tekeekin vaikeaa, kun niiden tutkiminen muuten kuin subjektiivisesti on lähes mahdotonta.

    VastaaPoista
  5. totta tuokin... hmm tiedämmekö vain sen mitä emme tiedä...

    VastaaPoista