torstai 31. tammikuuta 2013

"Kuinka saisin rikkikookospähkinän?"

Nämä keikkadarrat ovat maailman mystisimpiä olotiloja. Heräsin ensimmäistä kertaa kymmeneltä ja havaitsin heti, että päähäni saattuu aivan vitusti. Ajattelin, että jos nukun vielä tunnin, se menee ohi. Heräsin yhdeltä, kun Eetu lähti töihin ja löi oven kiinni perässään, eikä kipu hävinnyt minnekään. Otin Miranaxin, migreenilääkkeen joka on oikeasti tarkoitettu naisten menkkakipuihin. Täytyy sanoa, että on aika helvetin kova migreenikipu, kun tunnen sen vieläkin sellaisena epämääräisenä, usvaisena väsymyksenä jossain tuolla tajunnan takalaittoman rajoilla. Oikea silmäni oli punainen katsoessani peiliin, ja olin aivan varma, että minulla on aivoverenvuotoa ja kuolen yksin ja kenenkään kaipaamatta vessan lattialle ennen kuin kerkän edes juoda lasin vettä. Joku aika sitten käytin vakavissani viisi minuuttia sen miettimisen, miten M. A Numminen voisi saada rikkikookospähkinän, ja päädyin lopultakin siihen tulokseen, etten tiedä kemiasta tarpeeksi tällaisten pohtimiseen. Laitoin jazzia soimaan ja kaikki muuttui heti Film Noiriksi. Velloin omassa kurjuudessani ja selostin tekemisiäni päässäni englanniksi. Tein pari kouluhommaa, joihin oli vaikea muodostaa edes kahta kokonaista lausetta kolmen minuutin sisään, ja päätin, että tarvitsen raitista ilmaa. Otin bändikassasta hiluja ja lähdin ostamaan ruisleipää ja voita. Maailmassa ei taida olla mitään niin hyvää, kuin tuore ruisleipä. Nimimerkillä Maalla Kasvanut. Saattaa olla, että syön tämän kaiken ennen kuin Eetu pääsee töistä. Vituttaa muuten, että ilmeisesti joku tässä talossa ei osaa kävellä parvekkeelle tupakalle, kun rappukäytävä haisee ihan vitusti röökille.

Tuntuu siltä, etten jaksa pitää päätä ylhäällä ollenkaan. Kävin suihkussa ennen nukkumaan menoa, ja hiukset painaa ihan saatanasti. Karkea arvio on ehkä vähän vajaa kilo. Tai vähän päälle. Siinä kilon hujakoilla. Se on kuitenkin aika hyvä paino hiuksille. Ja varmasti osaltaan vaikuttaa tähän päänsärkyynkin. Tämän takia en pese niitä kauhean usein. Punkkareilla on tapan itkeä, että ne kuuluisi leikata pois. Se on meikästä melko jännää. Onhan se melko punk valittaa bändin ulkonäöstä. Ei sitäkään kyllä ole tapahtunut ihan hetkeen enää, ainakaan minun korviini ei ole kantautunut, mutta arvatkaa repesinkö nauruun, kun ensimmäisen kerran kuulin, että meillä on "muuten hyvä bändi, mutta soittajilla on liian pitkät tukat." Mietin, että tätähän se punk taitaa todellakin olla tällä vuosituhannella. Eikä vain meillä, eilen Lurkin keikasta joku oli valittanut, kun kaikilla oli valkoiset paidat keikalla. Tuleehan noista vähän sellainen "MITÄ VITTUA!?" fiilis, kun noita kävelee vastaan. Sitä paitsi meillä oli kaikilla mustat paidat. Ajatelkoon sitä vaikka draaman kaaren rakentamisena, ensin me tultiin murskaamaan kaikki vartissa, ja sitten sieltä raunioista kasvaa jotain uutta ja puhdasta. There. Problem fucking solved.

Onhan tämä aina vähän tällaista. Soittaminen on kivaa, ja ihmisille soittaminen on eksponentiaalisesti kivempaa, mutta aina välistä paikalle tuntuu eksyvän sellaisia ihmisiä, joita kiinnostaa enempi skenettää, kuin nauttia musiikista. Se on meikästä merkillinen maailmankuva, mutta kaipa sitäkin kohtaan on löydyttävä ymmärrystä, ehkä se on samanlaista sosiaalisen hyväksynnän hakemista, kuin mikä tahansa muukin roolileikki, tuossa kontekstina vaan sattuu olemaan musiikki, josta toiset yrittävät tosissaan nauttia. Suurin osa paikalla olevista ihmisistä on kuitenkin aina siellä oikeista sysitä, eli juomassa kaljaa ja toivomassa, että me lopetettaisiin soitto mahdollisimman aikaisin, että kuulee taas jutella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti