Väsymys painaa..

Tuli mieleen viime yöstä, että autossa pitäisi olla sellainen Anteeksi-nappula. Töötti ei kuitenkaan aja ihan samaa asiaa, koska ihmiset ovat ehdollistuneet siihen, että sen universaali merkitys on "HAISTA VITTU!". Tarvittaisiin jokin sellainen potikka, jota painaessa osoitetaan, ettei äskeinen törttöily ollut tarkoitettu, ja olen pahoillani aiheuttamastani teosta, oli se sitten mikä tahansa. Eivätpä ole autovalmistajat tätä kelailleet. Eihän liikenteessä sellaista tarvita, siellä on vaan voittajia. Itse ainakin sekoilen vielä sen verran paljon, että sille olisi käyttöä. En sentään mitään kriittisiä tilanteita ole vielä aiheuttanut, mutta välillä tuolla meinaa olla kaistat hukassa kylissä, missä ei ole niin paljon ajellut autoa, ja muuta vastaavaa. Tämä tuli mieleen, kun eilen lähtiessä ajattelin, että ei täällä enää ketään liiku, eikä peileissä näkynyt ketään, ja jätin katsomatta olan yli sen ainoan kerran koko reissun aikana, ja juuri silloin siellä olikin joku. Tuli heti paha mieli ja huono omatunto. Vitun idiootti. Mutta kylläpä niitäkin sattuu ihan kaikille, suurin osa ei vain opi niistä.

Nyt otin tuon Lurkin tarkempaankin kuunteluun, ja sehän on aivan saatanan hyvä bändi. Kuten jo sanoin, juuri sopivassa suhteessa sitä Entombedia ja julmuutta, kirskumista ja metelöintiä, eikä sellaisia täysin mitäänsanomattomia, muka suomalaisia mutta silti oikeastaan vain todella amerikkalaisia itkeskelymelodioita. En oikein tajua, miten sellaiset turhat melodiat ovatkin uineet suomalaiseen musiikkiin niin keskeiseen osaan. Varmaan jonkun Amorphiksen mukana. Sellaisia melodioita, jotka eivät oikeastaan sano mitään tai välitä mitään. Sitten taas on sellaisia tyyppejä, kuin se Warningin jätkä, joka laittaa Watching From A Distancella aikuisen miehen itkemään sen kummemmin yrittämättä. Se äijä vaan valuu tuollaisia oikeasti syvältä riipaisevia juttuja, ja ne toimii oikeastaan paljon paremmin akustisenakin, kuin kaikkien noiden särökitaroiden takana. Jos ei ole tuttua kamaa, niin tutustukaapa tuohon Warningiin ja 40 Watt Suniin. Molemmat on aivan helvetin hienoja bändejä, vaikka kummankin kitarasoundit kuulostaa meikästä vähän siltä, kuin joku piirtäisi tinneritussilla huopamattoon. Mutta siinä sen näkeekin, että kun tekee riittävän hyviä biisejä, soundeilla ei ole mitään väliä. Se on sisältö, joka ajaa muodon ohi. Se olennainen ydin.

Tämä koko päivä on tuntunut yhdeltä pitkältä sunnuntailta, ja on melko ilo huomata, että se on kohta ohi. Vaikka jokainen päivä on lahja, niin nämä on vähän tällaisia päivien pehmeitä paketteja, jotka eivät ole mummon kutomia villasukkia. Kyllä maailma silti ihan siisti paikka on. Voisin vaikka piirtää loppuillan, jos sieltä tajunnan takaa valuisi taas jotain meikäläisenkin yllättävää. Hukkasin vain sen tärkeimmän piirtotussin, eli "kolmosen", eikä minulla ole varaa ostaa uutta, joten pitää etsiä se ensin, tai kaivella roskiksista jotain vanhoja ja kuivia ja kiroilla, kuinka ne eivät toimi. Vittu, että tuo Warningikin vaan kourii taas sisuksia. Näillä eväillä jatketaan. Huomenna vielä koulua, ja sitten alkaa viikonloppu. Mitähän siitäkin taas tulee.

"Kuinka saisin rikkikookospähkinän?"

Nämä keikkadarrat ovat maailman mystisimpiä olotiloja. Heräsin ensimmäistä kertaa kymmeneltä ja havaitsin heti, että päähäni saattuu aivan vitusti. Ajattelin, että jos nukun vielä tunnin, se menee ohi. Heräsin yhdeltä, kun Eetu lähti töihin ja löi oven kiinni perässään, eikä kipu hävinnyt minnekään. Otin Miranaxin, migreenilääkkeen joka on oikeasti tarkoitettu naisten menkkakipuihin. Täytyy sanoa, että on aika helvetin kova migreenikipu, kun tunnen sen vieläkin sellaisena epämääräisenä, usvaisena väsymyksenä jossain tuolla tajunnan takalaittoman rajoilla. Oikea silmäni oli punainen katsoessani peiliin, ja olin aivan varma, että minulla on aivoverenvuotoa ja kuolen yksin ja kenenkään kaipaamatta vessan lattialle ennen kuin kerkän edes juoda lasin vettä. Joku aika sitten käytin vakavissani viisi minuuttia sen miettimisen, miten M. A Numminen voisi saada rikkikookospähkinän, ja päädyin lopultakin siihen tulokseen, etten tiedä kemiasta tarpeeksi tällaisten pohtimiseen. Laitoin jazzia soimaan ja kaikki muuttui heti Film Noiriksi. Velloin omassa kurjuudessani ja selostin tekemisiäni päässäni englanniksi. Tein pari kouluhommaa, joihin oli vaikea muodostaa edes kahta kokonaista lausetta kolmen minuutin sisään, ja päätin, että tarvitsen raitista ilmaa. Otin bändikassasta hiluja ja lähdin ostamaan ruisleipää ja voita. Maailmassa ei taida olla mitään niin hyvää, kuin tuore ruisleipä. Nimimerkillä Maalla Kasvanut. Saattaa olla, että syön tämän kaiken ennen kuin Eetu pääsee töistä. Vituttaa muuten, että ilmeisesti joku tässä talossa ei osaa kävellä parvekkeelle tupakalle, kun rappukäytävä haisee ihan vitusti röökille.

Tuntuu siltä, etten jaksa pitää päätä ylhäällä ollenkaan. Kävin suihkussa ennen nukkumaan menoa, ja hiukset painaa ihan saatanasti. Karkea arvio on ehkä vähän vajaa kilo. Tai vähän päälle. Siinä kilon hujakoilla. Se on kuitenkin aika hyvä paino hiuksille. Ja varmasti osaltaan vaikuttaa tähän päänsärkyynkin. Tämän takia en pese niitä kauhean usein. Punkkareilla on tapan itkeä, että ne kuuluisi leikata pois. Se on meikästä melko jännää. Onhan se melko punk valittaa bändin ulkonäöstä. Ei sitäkään kyllä ole tapahtunut ihan hetkeen enää, ainakaan minun korviini ei ole kantautunut, mutta arvatkaa repesinkö nauruun, kun ensimmäisen kerran kuulin, että meillä on "muuten hyvä bändi, mutta soittajilla on liian pitkät tukat." Mietin, että tätähän se punk taitaa todellakin olla tällä vuosituhannella. Eikä vain meillä, eilen Lurkin keikasta joku oli valittanut, kun kaikilla oli valkoiset paidat keikalla. Tuleehan noista vähän sellainen "MITÄ VITTUA!?" fiilis, kun noita kävelee vastaan. Sitä paitsi meillä oli kaikilla mustat paidat. Ajatelkoon sitä vaikka draaman kaaren rakentamisena, ensin me tultiin murskaamaan kaikki vartissa, ja sitten sieltä raunioista kasvaa jotain uutta ja puhdasta. There. Problem fucking solved.

Onhan tämä aina vähän tällaista. Soittaminen on kivaa, ja ihmisille soittaminen on eksponentiaalisesti kivempaa, mutta aina välistä paikalle tuntuu eksyvän sellaisia ihmisiä, joita kiinnostaa enempi skenettää, kuin nauttia musiikista. Se on meikästä merkillinen maailmankuva, mutta kaipa sitäkin kohtaan on löydyttävä ymmärrystä, ehkä se on samanlaista sosiaalisen hyväksynnän hakemista, kuin mikä tahansa muukin roolileikki, tuossa kontekstina vaan sattuu olemaan musiikki, josta toiset yrittävät tosissaan nauttia. Suurin osa paikalla olevista ihmisistä on kuitenkin aina siellä oikeista sysitä, eli juomassa kaljaa ja toivomassa, että me lopetettaisiin soitto mahdollisimman aikaisin, että kuulee taas jutella.

Hyvä keikka oli!

Tämä ilta oli kaikin puolin mukava. Ohtonen ja Marie tulivat käymään nopeasti ennen lähtöä Ranskaan ja siitä Kiinaan, lupasin käydä pällistelemässä jossain vaiheessa vuotta, jos rahat muka riittää kiinalaiseen viisumiinkaan. Sitten saatiin auto, haettiin romut ja ajeltiin hitaasti Tampereelle. Lunta tuli vaakatasossa, ja tuntuu, että aina kun mun pitää ajaa autoa, on äärimmäisen paska keli. Niin nytkin. Päästiin ajallaan kuitenkin paikalle, käteltiin Lurkit läpi ja mentiinkin suoraan syömään. Soittohommien hyviä puolia on se, että välillä ne pitävät hengissä ja tarjoavat elannon. Tänään oli tarjolla possufileitä, kermaperunoita ja salaattia, oli keikkaruoaksi aika luksus meno. Yleensä se on jotain hippipataa ja nachoja, ihan vitun hyvin menee alas sekin. Kaikki ruoka on aina hyvää. Paitsi kerran Mikkelissä oli vain vierekkäin kaksi samanlaista kymmenen litran pönttöä. Toisessa oli kiljua ja toisessa hernekeittoa. Ainoa ero oli se, että toisessa pöntössä killui pari hernettä pinnalla, siinä piti olla tarkkana miettiessä että tahtooko syödä. En tainnut syödä sillä reissulla.

Oma keikka meni hyvin, oli aivan saatanan kivaa ja biisitkin kulki ihan kivasti. Soitettiin myös kolme uutta biisiä, laitan huomenna varmaan videota youtubeen. Ei ihan koko keikka, mutta melkein kuitenkin. Sen jälkeen en taas pitkään aikaan osannut tai pystynyt mihinkään muuhun, kuin makaamaan paikallani ja haravoimaan kaiken mahdollisen hapen ilmasta verenkiertooni. Lurk oli meistä kaikista aivan helvetin hyvä. Siinä oli keskiverto Suomi-doomia enemmän Entombedia ja julmuutta, vähemmän sellaista yhden tekevää nynnyilyä. Pari kertaa siinä pääsi ihan trippailemaankin, kun jäi vain jumittamaan ääniä. Pitääpä hoitaa niille Torveen keikka, mielellään soittelee uudestaankin noiden kanssa. Käykää katsomassa, jos mahdollisuus tulee.

Meidän piti sitten vähitellen lähteä ajelemaan himaan päin, heitettiin ensin SFD-Roope himaansa ja sitten lähdettiin eeppiselle matkalle kohti kotia. Kotiinpaluu-retkissä on meikästä ihan oma fiiliksensä. Se on sellainen lämmin ja hyvä voiton tunne, kun kaikki on taas mennyt nappiin, ja kohta pääsee kotiin nukkumaan. Siltikään, en ole kai koskaan ajanut noin väsyneenä. Tajusin, etten ole juonut kahvia muuten, kuin sen yhden kupin aamulla, ja nyt olisi ollut todellakin tarvetta sille. Meinasi ajatus karata touhusta koko ajan, pidettiin röökitauko, joka helpotti paljon, mutta siltikin ymmärrän, ettei tuo ollut kauhean turvallista ajoa. Mutta ollaanpa ehjinä, kotona, valmiina ryömimään suihkun kautta nukkumaan. Korvat soi ihan saatanan kovalla, saa nähdä kauan menee ennen kuin tottuu siihen niin paljon, että nukahtaa. Mutta tämä ilta oli kaikin

Tästä se taas lähtee.

Sain tänään jollain pitkäpiimäisellä insinööriluennolla elämäni ainoan loistavan liikeidean. Ostan yhden vanhan lankapuhelimen, perustan toiminimen, laitan töpselin seinään ja odotan, että joku soittaa väärään numeroon. Kun tämä ihminen sattuu soittamaan, kysyn mikä on juuri tällä hetkellä hänen suurin ongelmansa, ja ratkaisen sen. Viidakkorumpu soi, ja "?" tapahtuu, ja lopussa mulla on vitusti rahaa. Tässä tapauksessa tuo varsinainen idea siis oli perustaa yhden miehen auttava puhelin. Ei mitään kasvotonta miljoonan linjan palvelua, jos linja on varattu, niin jonotat niin kauan, että se joka soitti ensin saa ongelmaansa ratkaisun. Ihan sama mikä ongelma, missä on lähin vessa, miten tehdään sarjakytkentä, mikä on kitaran matalimman kielen ääni jos kitara on viritetty droppi Chen, mitä painaa kolme norsua ja avoauto, kuinka pukeutua naapurin pihavajan avajaisiin, ihan sama. Ratkaisen kaikki ongelmat, jos keksitte numeron. Toki tiedostan, että tässä ideassa on sudenkuoppia. Esimerkiksi se, että alullepano vaatii pääomaa, ainakin yhden lankapuhelimen ja kai jonkinlaisen erikoisliittymäsopimuksen verran, ja meikällä on niin paljon rahaa, että sain luokkakaverille tehdä vekseliä euron aamukahvista. Myös periaate yhden palvelun luukusta ehkä kääntyy pitemmässä juoksussa itseään vastaan, kun vallitseva trendi on lähinnä päinvastainen.

Ei mulla mitään oikeaa asiaa tainnut olla, saatiin kikkailtua auto, ja sopivasti tuli taas lumimyrsky, ja meikä saa ajella kitkarenkailla sitä vittumaista pikkutietä Tampereelle. Se on oikeasti heittämällä Suomen paskin maantiepätkä, olen nähnyt niistä suhteellisen suuren osan ihmiseksi, joka ei omista autoa. Mutta ehkä se nyt on sitten vain taisteltava läpi ja selviydyttävä. Eikä sitä taas oikein ole tullut syötyäkään, sitten ennen keikkaa tankkaa itsensä täyteen heti kun näkee ruokaa, ja sitten meinaa tulla puklu. Mutta kannattaa raahautua paikalle tuonne Varjobaariin, koska maailma ei välttämättä ole olemassa enää huomenna. Voisi se loppua muutenkin, mutta ennen kaikkea siksi, että meillä on vakaa aikomus soittaa kolme uutta biisiä, joista viimeinen on... aivan saatanan kova. Sen kuvaamiseen ei riitä mielikuva vuorista rakennetuista norsuista vetämässä supermassiivisia mustia aukkoja ketjujen perässä pitkin poikin universumin suurinta kivipeltoa muuten täydellisessä tyhjyydessä, se on vielä raskaampi. Paljon raskaampi!

Odotukset kaikelle tälle sekoilulle alkavat pikkuhiljaa nousta itselle melko koviksi. Huominen on onneksi myös etäpäivä, joten voin kaikessa rauhassa ajella auton takaisin omistajalleen ja kävellä pari kilometriä kotiin. Jääpähän sellaista fiilistelyrakoa siihen yökävelyyn. Tämä päivä vaikuttaa nyt jo ihan hyvältä päivältä. Pittääpä tankata autolla ajelu-levyt ja navigaattorikännykkä matkaan.

No joo.

Tämä koulupäivä oli melko leppoisa. Sen kuin kuunteli Sepulturaa ja bossa novaa ja väänsi powerpointia Brasiliasta. Se oli meikästä ihan riittävän aktiivista tekemistä tälle päivälle, kun kuitenkin piti jo vähän ohjata katsetta kohti tulevaisuutta ja huomista Cut To Fitin keikkaa. Ollaan nimittäin taas siinä perinteisessä tilanteessa, että olisi päästävä pisteestä A, Lahti, pisteeseen B, Tampere, ja saatava kuljetettua "perussetti", eli pedaalit, snare, pellit, penkki, kitaranuppi, kitarat ja piuhat ja pedaalit mukana. Autoa ei ole. Ratkaise yhtälö. Nyt olen sitten taas soitellut ympäriinsä, eikä oikein tärppää. Pitää nyt sitten vähän miettiä, että mitähnä vittua tässä tapahtuu. Eipä se ole eka kerta, kun me on lähdetty junalla keikalle, mutta on noissa sen verran raahaamista, että kyllä se vituttamaan käy. Niin jos vielä jotain levyjä ja paitoja meinaa myydä ja saada jotain bensarahaakin, niin niistäkin tulee sitä painolastia lisäksi.

Himassa on pari viime päivää soinut lähinnä Miles Davisin Kind of Blue. En voi käsittää, mikä helvetin asennevamma sitä on muksuna ollut jatsia kohtaan, se tuntuu jotenkin nyt niin kaukaiselta ja sulkeutuneelta ajatusmaailmalta. Mutta se on elämää. Kasvamista ja oppimista. En minä vieläkään jaksa sulattaa jatsia sellaisena, kuin näin sen silloin, soittosuoritusprogena. En vain tiennyt mitä jatsi oikeasti on. Sehän se luultavasti oli. Tällaisia tunnelmia ei löydy hirveän monelta levyltä. Toinen hyvä on Grant Greenin Idle Moments, joka löytyy youtubesta kokonaan. Hieno levy jota on tullut kuunneltua nyt aika monena sunnuntaina samalla, kun on soitellut Yamahan kasarisynan käppäsoundeilla jotain sen mukana. Mutta kyllä se Sepulturakin tänään taas toimi. Hyvä etten paiskonut tietokoneita pitkin seiniä, kyllä siitä niin vahvat tunnelataukset tuli, kun muisteli miten hinkattiin jotain Refuse/Resistiä Ohtosen autotallissa. Niissä hommissa oli meininkiä, ja niistä tämä meidän Cut To Fitkin on alunperin saanut alkunsa. Naapurin pikkutytöt kävi naureskelemassa meille, ja varmasti syystä, kuulostettiin kai aika paskalta, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Se oli tapa purkaa sitä myöhäisteini-iän tuskaa ja ahdistusta, joka nyt muka näyttää niin kaukaiselta, kunnes taas joku läväyttää puun takaa eteen sunnuntain ja kieriskelen lattialla ja kuuntelen Reverend Bizarrea.

Meikää lievästi häiritsee, kun näyttäisi siltä, että näitä henkisiä ulosteita ihmettelevien ihmisten määrä pompsahti suunnilleen päivässä sadalla ylöspäin. Mitähän vittua siinä välissä on tapahtunut. Googlen mainoskoneet ovat tainneet löytää minut, ja myyvät kohta penispumppuja ja tehosekoittimia niille vähille oikeille lukijoille. Eipä sen ole väliä. En kai olisi niin vitun idiootti, että kirjoittaisin joka päivä henkilökohtaisen elämäni vuodatuksen ja pilkkomisen ja sieluni tilapäivityksen internetiin, jos en olisi ajatellut sen seurauksia vaikkapa työnhakua ajatellen. Vai olisinko? Luultavasti. Ainoa syy, miksi minusta on hauska pitää tuota tilastointia päällä, on siksi että on hauska nähdä, miten ihmiset ovat tähän eksyneet google-hauillaan. Niistä voisi joskus kasata levyn, jonka biisilista näyttäisi tällä hetkellä suunnilleen tältä:

"Aleksanteri Suuriko yksikiveksinen?"
"Anekdootti"
"Hintin seikkailut"
"Presidentin vaalimainokset"
"Yksinäisyys ja vitutus"
"Kynttila palaa molemmista päistä"

Aina välillä sielä vilahtelee kaikkea vielä hämärämpää, ja hämmästelen ihmisaivojen kekseliäisyyttä, sekä mietin, että mitähän vittua meikä on siitä aiheesta kirjottanut. No. Ehkäpä tämä tästä taas asettuu tavalliselle tasolle, tällaisina aikoina olen vain aina hieman varpaillani, koska pelkään että se paskamyrsky vihdoin alkaa. Olen saanut kuitenkin aika monta vuotta kirjoittaa, ja ainoa negatiivinen kommentti koko tänä aikana on ollut anonyymin "vaikutat todelliselta idiootilta.", johon puolestani vastasin "Kiitos. Te puolestanne vaikutatte aivan tavalliselta idiootilta." Mutta eihän hän ollut mitenkään päin väärässä. En minä mitenkään hirveän skarppi jätkä aina ole, en palaa näihin enää koskaan sen jälkeen, kun olen painanut julkaisu-nappulaa, ja pidän tätä avoimena kaikille. Niin tyhmä en sentään ole, että olisin lähtenyt huutelemaan tästä julkisesti kenellekään, vaikka tuntuuhan tämä pomppaavan aina silloin tällöin vastaan helvetin absurdeissa yhteyksissä...

Vähän erilainen bändiryhmäytys ilta.

Oli taas ihan mukava ilta. Istuskeltiin Eetun ja Vilin kanssa ja teetätin niilläkin Myers-Briggs-testiä, mikä oli helvetin mielenkiintoista. Ensinnäkin siksi, että kaikkien tulokset ovat erilaisia, olin jo melkein varma, että tuo syöttää ihan järestään INFPiä vaikka siihen työntäisi mitä, mutta eipä näköjään työnnäkään. Eetu on ESTP, mikä nyt ei varsinaisesti yllättänyt. Se on ollut meistä kahdesta se käytännön vääntäjä, momenttivoima ja Tetris-mestari, joka pakkaa auton keikalle lähtiessä. Vasta viime aikoina tiettyjen psykedeelisten kokemusten jälkeen se on alkanut ristetä myös syvemmän ajattelun puolelle, mikä on ollut meikästä vain helvetin hienoa. Ja on meikäkin sitten vastavuoroisesti alkanut pelata Tetristä. Kännykällä. Kimpassa tämä elämä on kuitenkin pelittänyt aina täydellisesti, kun tekemiset on melko hyvin täydentäneet toisiaan, eikä juuri kilpailla samoista jutuista, kun molempien intressit on aina olleet vähän eri puolissa, vaikka samoissa asioissa.

Vili puolestaan naputteli ENFPin, mikä oli aivan yhtä tarkkaa kamaa, kun lueskeltiin tuota kuvausta läpi. Se on vitun hämmentävä fiilis, kun luet jotain sellaista, joka on käytännössä ollut koko sun elämäsi tähän hetkeen asti, ja se onkin vain yksi tämän tyyppinen persoonallisuus, joka on ohjannut tiellä eteenpäin. Mutta Vilistä täytyy sanoa, että se on aidosti inspiroivimpia ihmisiä, joita tiedän olevan olemassa. Se osaa soittaa kaikkea ja miten päin vaan, se oppii helvetin nopeasti ja osaa suhtautua musiikkiin juuri oikeanlaisella intohimolla ja vakavuudella. Sen kanssa soittaminen on aina helvetin siistiä. Aluksi ihmetytti se, että tuo mies on kuitenkin paperilta luettavissa ekstrovertiksi, koska se tarvitsee aikaa yksin melkein yhtä paljon, kuin minäkin. Mutta olihan se siellä sitten selvitetty, ja ymmärsin miksi me tullaan niin helvetin hyvin toimeen keskenämme. Ehkä se heiluu jossain ENFPin ja INFPin rajamaastossa, eihän mikään persoonallisuustesti ole mitään muuta kuin karkea suuntaviiva sille mitä nämä ihmiset voisivat tehdä ja tuntea. Vili on se puuttuva linkki minun ja Eetun välissä. Riittävästi kumpaakin, minkä lisäksi se osaa kaivaa meistä ne itsellemme vieraat ja vastakkaiset ääripäät huomaamatta sitä itse. Mutta uskon tämän olevan yksi syy siihen, miksi tämä bändi on alusta asti tuntunut niin helvetin täydelliseltä, maailman parhaalta bändiltä olla. Meillä on vaan sattunut palikat kohdalleen.

En tiedä, kuinka yleinen ja tavallinen "bondaustapa" bändeille on istua keskustelemassa isovanhemmista ja täyttelemässä psykologisia persoonallisuustestejä, mutta ei tämä ihan tavallinen bändi ole muutenkaan. Tiedän, koska olen soittanut myös ihan tavallisissa bändeissä, ja ne on tuntuneet ihan tavallisilta bändeiltä. Mietittiin, että maailmassa olisi helvetisti vähemmän väärinymmärryksiä ja henkistä pahoinvointia, jos työpaikalla otettaisiin yleiseen käyttöön tuo testi, ja annettaisiin ihmisille heille soveltuvia hommia, eikä pakotettaisi kaikkia työskentelemään samalla hihnalla samassa tehtaassa. Jos myyntiin taipuvaiset ja siitä nauttivat ihmiset hoitaisivat myynnin ja jatkuvasta rutiinista pitävät tekisivät töitä linjalla, tuottavuus luultavasti lähtisi nousuun, ja voitaisiin ainakin pääasiallisesti unohtaa jatkuva huoli työyhteisöjen hyvinvoinnista. Mutta ongelma tulekin siinä, että hihnalla tarvitaan enemmän väkeä, kuin mitä sinne soveltuvia tyyppejä työhön hakeutuisi. Siksi siitä tulee epäinhimmillistä raatamista. Mutta pitäkääpä tunkkinne, meikä syö ruisleipää ja kattoo Famliy Guyn.

Monikulttuurisen nuorisotyön perusta minun kohdallani.

Kaiken pohjalla lepää minun oman maailmankatsomukseni perusta, se kaikki mitä ajattelen ihmisyydestä ja olemassaolosta. Koska koen ihmiselämän olevan omalla kohdallani äärettömän hieno ja merkittävä sattuma äärettömässä tyhjyydessä, ymmärrän myös kaikkien muiden ihmisten elämän olevan heille yhtä merkittäviä. Jo se yksin tekee selväksi sen, että pidän kaikkia tämän käsittäviä ihmisiä suuressa arvossa, ja tunnen myötätuntoa niitäkin kohtaan, jotka eivät tahdo herätä ymmärtämään oman olemassaolonsa täyttä arvoa. Vaikka he eivät tahtoisi sitä nähdä, se on kiistämätön, eikä sitä voi ottaa keneltäkään pois. Se on kaiken inhimmillisen elämän oikeutus.

                             En sano maailmankatsomukseni olevan humanistinen. Luulin pitkään, että se olisi pudonnut sukkana siitä luukusta sisään, kunnes ymmärsin humanismin olevan lopultakin vain jäänne kristillisestä perinteestä. Siinä toki nähdään ihmiselämän arvo, mutta se nähdään ylittämättömänä, jumalalta tulleena oikeutuksena. Se on kuitenkin melko ylimielinen tapa katsoa maailmaa, asettaa kuolevainen ihminen suoralta kädeltä luonnon ja kaiken muun yläpuolelle.  Tässä kohtaa näkemykseni poikkeaa humanistisesta katsomuksesta. Näen ihmisen olevan erottamaton osa luontoa, en sen hallitsija. Mitä teemme ympäristöllemme, sen teemme myös tuhat kertaisena itsellemme. Jos kohtelemme sitä hyvin, se kukoistaa ja pitää meitä hengissä, mutta jos päätämme vaikuttaa siihen tuhoavasti, se tulee tuhoamaan meidät. Motörheadin Lemmy sanoi eräässä haastattelussa, että ihmiset hätäilevät maapallon puolesta turhaan. Se on kuitenkin tehty tulivuorista ja valtameristä, ja me olemme sen rinnalla aika voimattomia.

                             Ihmisen tulisi aina pohdiskella nöyränä omaa asemaansa tässä mittakaavassa, jossa me todellisuudessa olemme. Olipa kyse perheestämme, kaupungistamme, maastamme, maanosastamme, maapallosta, linnunradasta tai maailmankaikkeudesta, aina löytyy isompi perspektiivi ihmeteltäväksi. Ihminen on hieno olento kaikessa maallisessa turhamaisuudessaan, mutta ei lähtökohtaisesti maailmankaikkeuden napa.

                             Tällaisia näkemyksiä on jo vuosisatoja ymmärretty väärin nihilisminä ja änkyröiden saksalaisfilosofien hössötyksenä. Mutta Nietzsche ja Schopenhauer ovat mielestäni ehkä historian väärin luetuimmat filosofit. Minun näkövinkkelistäni on kuitenkin aina näyttänyt ennemmin siltä, että he yrittäisivät herätellä ihmisiä ymmärtämään oman elämänsä arvon, kasvamaan yli rakkaudesta omaan itseensä tullakseen siksi ”yli-ihmiseksi”, joka tänä päivänä on Suomenkin valtion ihannekansalainen, jollaisia meidän tulisi työssämme saada aikaan.

                             Olen kaikessa toiminnassani aina pyrkinyt rehellisyyteen ja ymmärrykseen, jonka voin oman kokemukseni pohjalta varmistaa totuudeksi omalta kohdaltani. En koskaan tahdo puhua muiden suulla, koska se mitä ilmeisimmin on ihmisen oman sanan vapauden aliarviointia ja rajoittamista. Jokaiselle tulisi varmistaa kyky ja mahdollisuus ilmaista itse itseään niin, että kenenkään muun ei tarvitse päättää ja pureskella asioita valmiiksi heidän puolestaan.  Palaan tähän vielä.

                             Yksi minua suvaitsevammaksi kasvattaneista tekijöistä on varmasti ollut koko elämäni aikana vallalla ollut into ja kiinnostus uskontoja kohtaan. Olen sitä mieltä, että lapsille tulisi mahdollisimman nuoresta esittää ja kertoa kaikkien maailman uskontojen tarinoita, koska ne kasvattavat ymmärtämään niiden välisiä samankaltaisuuksia, ne näyttävät, että ihmiskunnalla on jokapuolella ollut aina samanlaisia tapoja ja perinteitä toisistaan riippumattomissa olosuhteissa, ja että siinä suhteessa me olemme kaikki samassa veneessä tällä maapallolla. He myös oppivat näkemään tarinoiden läpi niiden symbolisiin ja kontekstuaalisiin sisältöihin, he oppivat ymmärtämään asiayhteyksiä ja kulttuurien vaikutusta ihmisten väliseen vuorovaikutukseen, esimerkiksi idän yhteisölliset uskonnot versus lännen yksilökeskeisempi lähestymistapa. Parhaassa tapauksessa he oppivat tasapainottelemaan näiden kahden puolen välillä sulavasti, rakentaen omaa maailmankatsomustaan ottaen keskeisimmät ja itselleen sopivimmat ominaisuudet molemmista maailmoista.

                             Myös oma erilaisuuteni niin kutsutusta valtaväestöstä on varmasti omiaan lisäämään ymmärrystäni erilaisista lähtökohdista tulevia ihmisiä kohtaan. Olen siitä harvinainen laman lapsi, etten ole vaipunut voivottelemaan omaa menneisyyttäni ja lääkitsemään itseäni sillä perinteisimmällä suomalaisella lääkkeellä. Tämä erilaisuus on toki omien valintojen seurausta, mutta se on aina ollut luonnollista ja sisäsyntyistä. En ole koskaan tahtonut olla erilainen, ennemmin toivoisin monien muille vahingollisten ihmisten olevan vähän enemmän kaltaisiani, mutta ymmärrän, etteivät muiden valinnat ole minun valintojani.

                             Kaiken tämän, ennen kaikkea noiden uskontojen myötä, minulle on kehittynyt todella vahva kontekstin taju. Sellainen, joka auttaa hahmottamaan kokonaiskuvan ja näkemään harhauttavien pienten yksityiskohtien läpi. En välillä ymmärräkään miten helposti monet ihmiset harhautuvat keskeisestä ja olennaisesta asiasta tappelemaan pikkuasioista, etenkin jotain toimintaa suunnitellessaan. Toisaalta musiikkitouhut ovat ehkä opettaneet myös sen, ettei minuuttiaikatauluista kannata edes yrittää pitää kiinni, kunhan tietää mihin aikaan pitää aloittaa, ja missä järjestyksessä soitetaan, niin loppu hoituu kyllä itsestään.

                             Katson olevani hyvin monessa suhteessa anarkisti. En se sellainen anarkisti, joka pyrkii rikkomaan kaiken vailla sen kummempaa syytä, vaan sellainen, joka pyrkii kyseenalaistamaan ja rikkomaan itseään, rakentaakseen minänsä ja omat toimintatapansa  uudelleen. Se on raskasta ja työlästä prosessointia, mutta tämänkin alan, ja kaiken tiedostavan tekemisen peruselementtejä. Jos et voi perustella tekemisiäsi itsellesi, et voi luultavasti perustella niitä muillekaan.  Tämä edellyttää myös kykyä tehdä kompromissia, joustavuutta ja mukautuvuutta. Tämä onkin niitä asioita, joista sain näissä töissä erityistä kiitosta. Olen kiinnostunut lähes kaikesta tässä maailmassa, aseita, autoja ja urheilua lukuunottamatta, mikä on tehnyt tällaisen työn osaltaan todella helpoksi.

                             Toimin myös melko pitkälti intuitiivisesti, kun saan jonkin suunnitelman kaaren valmiiksi. Etenkin monikultuurisessa työssä minulle on melko tärkeää tuntea ne ihmiset, joiden kanssa työskentelen, koska se helpottaa tekemistä, jonka tulisi kuitenkin perustua molemminpuoleiselle kunnioitukselle. En usko, että tätä voi ilman aitoa vuorovaikutusta olla olemassakaan, ja aito vuorovaikutus puolestaan edellyttää keskustelua ja ymmärrystä, sekä ymmärretyksi tulemista.

                             Tästä syystä näen monesti nykyään tehtävän monikulttuurisuustyön ongelmallisena. Se on jo lähtökohtaisesti ongelmakeskeistä, mikä tekee siitä lyhytnäköistä ja vaikeasti käsitettävää. Tässä tullaan siihen valmiiksi pureskeluun, jos maahan tullut ihminen saa käteensä valmiita malleja ja systeemeitä, joiden mukaan hänen kotoutumisensa tulisi toteutua, hän saattaa tuntea äänensä täysin vaiennetuksi. Mitä jos hän ei tunne minkään KELAn raksiruuduista vastaavan tilannettaan juuri mitenkään, mutta ei osaa kieltä riittävästi perustellakseen tilannettaan?                             

                             Samoin vaikeana näen työpaikkojen kiintiöajattelun. Se kääntyy nopeasti negatiiviseksi kiintiöajatteluksi, että kun meillä nyt on täällä kaksi mustaa jätkää pyörimässä työpaikalla, kuten kiintiössä sanotaan, ei niitä tarvitse palkata yhtään lisää. Se myös lyö ehkä kiilaa kantaväestön ja maahanmuuttajan väliin, jos työpaikalla katsotaan olevan tasan kiintiön mukainen määrä tietynmaalaisia, jotka ovat päässeet töihin vain passinsa perusteella.  Toki maahanmuuttajalle pitää töitä saada siinä missä työttömälle suomalaisellekin, mutta hänet tulisi myös perehdyttää työhön niin, että hän tietää mitä tekee. Muuten se on sama asia, kuin afrikan lähetystyön seksivalistus: viedään paikalle miljoonia kondomeita, mutta ei kerrota mitä niillä pitäisi tehdä, ja sitten niissä lähinnä kannetaan vettä.

                             Myös tuloskeskeisyys hoputtaa ihmisiä sellaiseen lyhytnäköisyyteen, että välillä aivan hirvittää. Järjestetään hienoja hankkeita, jotka pyörivät vuoden tai kaksi ja loppuvat juuri, kun todellinen työ voisi vasta oikeastaan alkaa, kun ensin on rakennettu perusteita ja toimintaperiaatteita  muutamien eri ryhmien kanssa. Tämä on yksi aikamme suurimpia vaivoja. Lyhytnäköisyys ja pelko. Passiivinen vastarinta on aina hidasta toimintaa. Tyhmyyttä, rasismia ja väkivaltaa ei voida hävittää tyhmällä ja rasistisella väkivallalla, vaan täytyy osoittaa pitkäjänteisyyttä, ymmärrystä ja lähes pohjatonta myötätuntoa ja kärsivällisyyttä niitä ihmisiä kohtaan, jotka tuntuisivat vähiten sitä ansaitsevan.  Tiedän kokemuksesta, ettei mikään ole niin vaikuttavaa, kuin ihmisen esimerkki. Sen vaikutus on hidas, mutta pysyvä. Niistä ihmisistä, jotka ovat vaikuttaneet minuun ja ajatteluuni, minun omaan vaikutukseeni muihin ihmisiin. Se on kaikki yhtä ketjua, jolle ei voida sanoa alullepanijaa. Se on ollut ihmisissä aina. Se on osa meidän luonnollista kasvuamme, ja se on kaikkien uskontojen sankaritarujen keskeinen sisältö: Kasvaa omaksi itsekseen, tulla pelkän kädellisen sijasta ihmiseksi. Nähdä oma alastomuutensa ja tiedostaa itsensä. Ei käärme ollut petollinen saatanan lähettiläs, se oli Raamatun ensimmäinen todellinen opettaja ja pedagogi.

                             Koulussa esittelemääni työhön olin valinnut lukuisten ”monikulttuurisen työn dogmien” sijasta itselleni muistukseksi vain yhden lauseen: ”Mikään ei muutu, jos et sinä puutu, pidä meteliä.” Löysin sen rasismin vastaisesta mainoksesta, mutta jätin loppupätkän pois, koska mielestäni se oli täydellinen tuollaisena. Mitä enemmän kiinnität ihmisten huomiota niihin epäkohtiin, joita ympärillämme on, sitä nopeammin ne häviävät. Sillä muutos lähtee aina yksilöstä itsestään. Jokainen yksilö on esikuva ja esimerkki jollekin muulle, ja kun yksilö tekee jotain näennäisen merkityksetöntä, se on pitkällä tähtäimellä vaikuttavaa toimintaa. On eri asia, missä ja miten se näkyy konkreettisessa maailmassa, mikä on tällaisen työn haaste, jos sitä tahdotaan tehdä tulostavoitteelisesti.

                             Mielestäni monien monikulttuurista työtä koskevien ongelmien pohjalla voi olla ihan vain se, että tuollaista työtä ajatellaan liian vaikeasti ja stereotypisesti liian vaikeana ja stereotypisena. Kokemukseni mukaan kulttuurien yhteen kolahtelut ovat aina olleet hauskimmasta päästä työjuttuja, mistä syystä etenkin eurooppalainen vapaaehtoistoiminta saa minulta pelkästään vihreää valoa.

                             Kaikenlainen suvaitsevaisuuskasvatuskin taitaa tämän näköiseltä kaverilta käydä aika luonnostaan.  Käytettiin  Ystrad Mynachin collegessakin meikää esimerkkinä ennakkoluuloista puhuttaessa.  Caroline kertoi, että kun ensi kertaa astuin ovesta sisään, hän mietti voiko minua oikeasti tuoda sinne puhumaan nuorille, että uskaltaisiko kukaan avata suutaan, mutta se käsitys hävisi heti kun pääsin töihin. Mutta minulle ne olivatkin mukavia hommia.  Ja nuoret olivat innoissaan ja kyselivät kaikesta ja ihmettelivät meikän hiuksia ja muuta. Aina sai tosin selittää, että suomalaiset puhuu suomea, eikä englantia.

                             Myös musiikkihommien kautta olen päässyt tutustumaan moniin hienoihin ihmisiin ympäri maailmaa, joiden olemassaolosta en muuten tietäisi mitään. Tuntuu, että omalta osaltaan kaikki elämäni osa-alueet lapsuuden romanikavereista näihin juttuihin on ohjannut minua tämän kaltaisten asioiden pariin, yritykseen auttaa ihmisiä tulemaan paremmin toimeen keskenään.

                             Huumori on myös äärettömän tärkeä työväline. En tiedä, onko se vain jokin minun mieleni harha, mutta nähdäkseni ei saa olla mitään sellaista asiaa, josta ei voisi vääntää vitsiä. Pitää vain olla tarkkana sen kanssa, kuinka hyvin tuntee keskustelukumppaninsa, ja mikä yleisestikään on soveliasta hänen persoonaansa vasten, mutta pyrin aina neuvomaan kaikille, että tämä on vain elämää, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti. Ainoa vakavasti otettava asia on musiikki, ja kaikki muu on kuitenkin enemmän tai vähemmän hanurista. Itseään ei saa koskaan ottaa liian vakavasti, koska silloin kasvaa väistämättä kieroon ja alkaa vihata muissa kaikkea sitä, mitä ei kestä itsessään. Mitä enemmän osaa nauraa itselleen, sitä enemmän muutkin uskaltavat nauraa sinulle, ja sitä hauskempaa teillä kaikilla on.

Tässäpä taas vähän ihmeteltävää.

Tänä päivänä olen kerennyt jo herätä yhdentoista pintaan, käydä kolmen tunnin treeneissä Mustan Ristin kanssa tekemässä ja hinkkaamassa uusia biisejä, sitten tulin himaan ja paikkasin keikkahousut taas sellaiseen kuntoon, että niistä ei tuule ja sada läpi aurinkoisella kelillä, kuten oikeastaan enemmän ja vähemmän koko viimekesän. Tai siis enhän minä nyt mitään oikeasti jaksanut paikata, laitoin pari vanhasta hupparista leikattua kaistaletta peittämään isoimmat reijät. Mutta voihan sitä projektia jatkaa tässä illan mittaan vielä, kuka tietää mihin sitä intoutuu kun jaksaa irtautua tietokoneesta. Pitäisi kyllä, koska yksi hölmö kouluaskarteluhomma pitäisi saada tehtyä. Piece of kakku. Ei pitäisi olla mitään ihmeellisen vaikeaa. Kissa on vaan nukkunut tehtävälappujen päällä koko päivän, niin en ole saanut tehtyä. Tehtiin myös tortilloja ja nyt tässä Cut To Fitin voimin (eli siis suomeksi Vili tuli kylään.) istutaan iltaa ja pelaillaan. Nämä illat on kanssa sellaisia, mitkä on meikälle aika helvetin tärkeitä. Ei tarvitse sanoa tai tehdä mitään. Kunhan lojutaan sunnuntai-vitutuksessa ympäri kämppää ja kuunnellaan musiikkia, koitetaan tehdä tästä kaikesta vähän helpompaa. Ja se toimii.

Muistin juuri, että minun piti jakaa taas vähän juttuja. Nämä sunnuntait taitaa olla tällaisia pitemmälle katsomisenkin päiviä, tuntuu ainakin melko vahvasti siltä. Tässä on siis pappani ja mummoni hääkuva, isopapan ja isomummon kuva, sekä vielä isopapan vanhemmista napattu helvetin kuumottava kuva. Kuinka vitun siistiä? Kuinka monella on näin pitkälle kuvat sukulaisistaan olemassa? Ei ihan joka jätkällä. Tuo alin kuva on sellainen, joka vieläkin aiheuttaa hilpeyttä ja väristyksiä, se pelotti meikää muksuna ihan hulluna. Näyttää siltä, kuin he olisivat juuri tulleet neljäkymmentä vuotta kestävistä peltotöistään syömään päreen valossa yhtä ruisleivän palaa ja joku tuli kysymään saako ottaa kuvan, ja he ovat aivan varmoja että tuo vekotin vie heidän sielunsa. Mutta vakavasti puhuen, meikästä on vaan helvetin hienoa, että nämä kuvat ovat olemassa. Tytin ja Samulin kuva on ollut minulla kehyksissä hyllyn päällä, luulin että tuo vanhin kuva on hukassa, mutta olinkin laittanut kuolinilmoitukset vain sen päälle. Kiitos menneisyyden Jere, ymmärryksestä ja älykkyydestäsi.

Liikkeelle! Päässä edes jos ei muuten.

Piti oikein kuunnella pariin kertaan, kun oli sen verta elävät muistikuvat taas viime keväältä. Tämä biisi tuo meikälle Lahden kevään ja kesän yöt, ne kun kaikki muut nukkuu jo, ja mä pyörin yksinäni tuolla aamu kuuden ja seitsemän välillä, on vähän viileä varjossa, mutta auringossa on jo todella lämmin, lokit ja naakat tappelee baarista kotiin ryömineiden ihmisten ruoan jämistä ja oksennuksista, joku on sammunut kadulle ja lakaisukoneen meteli ja piipitys tuntuu korvia huumaavalta aina sillon kun se sattuu kohdalle. Kaikki äänet tuntuu niin eläviltä ja värit valtavilta, se on väsymyksestä muuntuneen tajunnan tilan kauneutta, sitä kun nämä tajunnan suodattimet, jotka kohdistuvat näkyihin ja ääniin, eivät jaksa tehdä tehtäviään kunnolla, ja maailma pääsee livahtamaan raakana sisään. Sellaisena, kuin se todellisuudessa on, sen sijaan millaisena me sen suostumme näkemään kyetäksemme toimimaan siinä paremmin.  Yritin etsiä tähän vanhoja fiilis-kuvia, enkä löytänyt mitään sellaista, mitä en olisi ehkä käyttänyt jo aiemmin, mutta sen sijaan löysin Trutnovin.

 Tuolle nimenomaiselle mäelle meikä tahtoo ensi kesänä taas ihmettelemään auringonlaskua ja Puolan rajaa, se oli jonkun sotaäijjän muistomerkki ja sieltä näkyi ihan helvetin pitkälle. Siinä pojat ja kuski joi sitten jägermeisteriä ja meikä katto tuota kaikkea ja koitin painaa sen mieleeni mahdollisimman täydellisesti, unohtamatta yhtään mitään. Kunhan nyt päästään tien päälle ja saan nuo koulut pois alta ensin, niin sitten kekkuloin ympäri Eurooppaa.. Odottelen taas sitä käsien vispaus kilpailua puolalaisten mummojen kanssa, kun sohitaan motellin aulassa ilmaa ja koitetaan löytää jotain yhteistä kieltä kaikkien niiden joukosta, joita kumpikaan ei puhu edes auttavasti. Nyt on jokin motivaatiokin hoitaa koulut ja muut pois alta, tässä alkaa jo pikkuhiljaa kuumotella ajatus siitä, että pääsee taas kaaokseen ja kadotukseen.

Keväälläkin on muutamia keikkoja, lisääkin saisi olla. Kuopioon haluan ainakin päästä soittamaan nyt vihdoin ja viimein kun viime kerrasta alkaa taas olla lähemmäs vuosi, ja se on kuitenkin maailman parhaita paikkoja tehdä yhtään mitään. Savolaisten keskellä tuntee aina olevansa lähimpänä kotia. Kodista tuli mieleen suku, ja suvusta se, että huomennapa skannailen yhden valokuvan, joka pelotti mua ihan vitusti muksuna, mutta joka nyt herättää vaan kunnioitusta. Meidän suku on täynnä tylyjä ihmisiä, ollut jo joskus isoisoisovanhempien aikaan.

Niin ja löysin yhden kuvan Lahdestakin!

"Maailma pieni paikka on..."

Maailma näyttää taas omalta osaltaan mielenkiintoisuutensa. Tylsyyspäissäni tutustuin grunge-foorumin kautta kanadalaiseen Melissaan (ei ollut Auf Der Maur.......... :(  ), ja pienestä hippifiiliksestä huolimatta hän tuntui jollakin oudolla tavalla kiinnostavalta tyypiltä. Ei missään ihmeellisen merkityksellisessä tai tiedätte-kyllä-missä-mielessä, vaan puhtaasti ihmisenä. Koska hän ei säikähtänyt edes sitä, että sanoin auroja ja muuta hippipaskaa ärsyttäväksi hippipaskaksi, pyysin häntä tekemään sen saman Myers-Briggsin persoonallisuutta määrittävän testin, jonka tein itsekin. Eikä tulos juuri yllättänyt, ja sitten ei enää yllättänyt sekään, miksi jaksoin keskustella hänen kanssaan, vaikka maailmankatsomuksemme melko suuresti poikkesivatkin toisistaan. Tulos oli siis INFP, joka on vielä kymmenenkin eri mielentiloissa tehdyn testin jälkeen minunkin persoonallisuuttani kuvaava kirjainyhdistelmä. Mietin, ohjauduinko hänen luokseen alunperinkin siksi, että jostai rivien välistä oli aistittavissa sellainen myötätuntoinen älykkyys, joka ei ole tuomitsemassa kaikkia eri mieltä olevia, vai oliko kyseessä taas yksi vahinko ja sattuma. En tiedä, eikä sen kai ole niin väliksikään. Sainpa taas yhden uuden tutun, jota ei ilman internetiä olisi. Uskon, että internet on tehnyt kaltaisilleni ihmisille mahdolliseksi muodostaa ylipäätään minkäänlaisia terveitä ihmiskontakteja. Sisäänpäin kääntyneet ihmiset eivät välttämättä koskaan saisi tietää, että maailmassa on täsmälleen samanlaisia ihmisiä, ellei internet tarjoaisi ikkunaa joka puolelle maapalloa. Ja jos en tietäisi, että maailmasta löytyy samanlaisia ihmisiä, voisin kuvitella tämän kaikkeuden tuntuvan helvetin paljon raskaammalta.

Mietin tuossa piirtämistäni, kun tuo sanoi, että hienoa että olen löytänyt oman tapani "paeta". Selitin, että kyse ei oikeastaan ole mitenkään päin paosta. Sitä kautta tajusin oikeastaan myös yhden keskeisen elementin siitä puolesta, jota en ole ymmärtänyt ehkä aiemmin. Kaikki ovat kyselleet aina siitä, miksi piirrän ahdistavia ja negatiivisia kuvia, kun en vaikuta kauhean masentuneelta. Olen ajatellut, että ehkä masentuneena piirtäisin iloisia kuvia, mutta muistaessani viime kevään oman raskaan aikani ymmärsin, ettei se ole totta. Sen sijaan tajusin yhden keskeisen asian, joka on ollut niin lähellä, ettei se ole tullut edes mieleeni. Kuunteleminen. Se, että olen aina kuunnellut kaikkien muiden pahaa oloa, paskoja kokemuksia, rikoksia ja syntejä ja mitä kaikkea ihminen voikin omalla tunnollaan kantaa. Olen ollut aina hiljaa kaikkien tekemisistä, eikä se ole koskaan painanut minua.

Osaan kuunnella, osaan samaistua, mutta minulla ei koskaan ole ollut varsinaista kiinnostusta muiden ihmisten asioihin. Minulla ei ole tarvetta puhua niistä kenenkään kanssa, koska ne eivät kuulu minulle, enkä patista ketään puhumaan omista asioistaan. Joku kysyi joskus, saanko siitä jonkinlaista henkistä tyydytystä vaikka siksi että tiedän enemmän kuin muut. En saa. Se ei merkitse minulle juuri muuta, kuin sitä että voin olla pienellä vaivalla suureksi avuksi muille ihmisille, eikä se ole minulta pois tai kuormita minua juurikaan. Jos jotain tuollaista puolta miettimällä miettii, niin niistä tarinoista saa korkeintaan niitä nimettömiä esimerkkejä, kun jokin ihmispsyykeen koukero pitää tehdä muille ihmisille konkreettiseksi todellisuudeksi. En murehdi muiden ihmisten asioita, koska ymmärrän nyt vuotavani ne asiat piirrustuksiin. Se ahdistus ja tuska, jota muut ihmiset niissä kuvissa näkevät, on ympärilläni olevien ihmisten tuskaa ja ahdistusta. Minä poistan sen itsestäni, siirrän sen konkreettisesti jonkun toisen kasvoille. Juuri pari kuukautta sitten minusta oli hämmentävää saada palautetta, että "näistä kuvista huokuu pahoinvointi", ja olin juuri palannut Walesista ja minulla oli ihan kivaa. Tajusin, että se oli nimenomaan Jenin elämäntilanteen kuvaa. Se oli sitä aallokkoa, jota se perhe joutuu käymään läpi, ja minulle se on vain tajunnanvirtaa. Itse kuvista ei voi päätellä mitään. Ne eivät kerro, mitä kukakin on tehnyt, ne kertovat, mitä kukakin on tuntenut niin tehdessään.

Rottana muistojen labyrintissä. Tai jottai muuta paskaa.

Laitoin soimaan Dolvingin Thieves & Liarsin, ja välittömästi sukelsin takaisin Cardiffin Rumneyn lähiöön, kylmiin ja harmaisiin ja sateentihkuisiin aamuihin ja bussien odottamiseen ja siihen vitutukseen, kun se 7.17 vuoro ei tulekaan ja seuraavaan menee jotain kymmenen ja kahdenkymmenen minuutin väliltä. Bussin ikkunasta vilahteleva esikaupunkialue Saintsburyineen ja Blockbustereineen, ihmisten joka-aamuiset puhelut lakimiehilleen, jotka olivat niin intensiivisiä että kuuluvat kyllä musiikinkin läpi, nätit yksinhuoltaja äidit joitten muksut osoittelevat kaikkea ja kyselevät hölmöjä. Nuorissa äideissä on meikästä jotain kaunista. Siis sellaista syvempää kauneutta, arkista kauneutta, jota ei samassa muodossa löydy mistään muualta. Miten ne nauravat lastensa sekoiluille ja opettavat kaiken maailmasta, vaikka eivät itsekään välttämättä tiedä siitä juuri mukeloaan enempää, ohjaavat toista elävää olentoa rakkaudella ja lämmöllä. Sen seuraamisesta tulee hyvälle tuulelle. Ehkä se johtuu siitä, että olen itsekin niin pitkälle äitini kasvattama. Fuck The Factsin Mel oli tässä suhteessa kyllä vielä ultimaattinen ääripää, ensin huutaa ja mesoaa grindikeikan ja sen jälkeen menee pihalle skypettämään lapselleen, siinä jos jossain oli nimittäin aika helvetisti kontrastia.

Danin ja Jenin kanssa on ollut puhetta, että menisin kesällä sinnekin takaisin. He pitävät pääsiäisenä isommat pippalot, mutta en pääse sinne, koska kouluhommat eivät luultavasti anna myöten ja rahaakaan ei ole. Siksi pitää odotella kesää. Siihen asti voidaan trippailla muistoissa ja mielikuvissa. Nyt tämä levy kantoi eteeni sen aamukahdeksan aikaan juna-aseman laiturin kiveyksellä istumisen, ihmisten vähän hämmentyneet katseet, yhden vitun läskin ja ilkeän näköisen lokin, sen miten aurinko värittää kaiken kultaiseksi ja tuuli heittelee muovipusseja ja kuitteja. Ihan kuin jotain American Beautya. Juna rämisee paikalle ja ihmiset valuvat sisään ja ulos. Minun junani on tietysti myöhässä, mitä ei onneksi tapahtunut älyttömän usein. Kaikki tuo on nyt jotenkin kaukaisen tuntuista, mutta silti musiikki pitää huolen siitä, että ymmärrän sen kaiken tapahtuneen. Se on ankkuroitunut siihen junan penkkiin ja siihen hetkeen, kun katson lappua, jossa kielletään anti-sosiaalinen käytös Arrivan junissa. Minä olen istunut siinä hetkessä ja siinä paikassa, vaikka juna onkin kiitänyt joka hetki uuden paikan läpi, olen silti ollut siinä ja kuunnellut tätä nimenomaista biisiä. Ihmetellyt unista laaksoa ja katsellut lampaita mäkien harjoilla puiden varjossa. Ja nyt minä istun tässä paikassa ja tässä hetkessä heijastellen tuota hetkeä, joka on aivan yhtä todellinen, kuin tämä hetki. Kaikki aika on aina. Koska maailma ei välttämättä ole mitään muuta, kuin sinun kokemuksesi siitä, kaikki mitä koet ja ajattelet, on osa todellisuutta. Ei välttämättä konkreettisena osana, mutta olemassa olevana osana kyllä.

Life is grand. Ei tästä kaikesta voi muuta sanoa. Onhan tämä ihan helvetillistä sekoilua kaikin puolin, pelkkää selkä edellä putoamista ja vahinkoja, mutta ne vahingot vievät elämää aivan uusille urille ja tekevät kaikesta tästä äärimmäisen kaunista. Olen vieläkin koittanut miettiä ja hajottaa sitä, ajattelenko maailman olevan deterministinen. En ole koskaan tahtonut sen olevan. Ehkä se on ja ei ole samaan aikaan. Jospa maailmankaikkeus on pöytä, jossa jokaisella on jokin ura, jota jokaisen elämän kuuluisi mennä sen "valaistuneeseen", harmoniseen loppuun, mutta koko pöytä on täytetty vedellä, ja urat ovat hävinneet kaaokseen. Tällaisessa maailmassa oman uran löytäminen ja seuraaminen on helvetisti vaikeampaa, mutta mahdollista. Joskus minusta on kuitenkin tuntunut siltä, että kaikki nämä vahingot ovat olleet vähän liiankin ilmeisiä ollakseen aivan täysiä vahinkoja. Toisaalta osassa tapauksia on ollut sitä, että määrätietoisuus sen suhteen, mitä on ollut tekemässä, on vaikuttanut siihen jollakin tapaa. Jossain toisessa käänteessä olen toiminut niin, että se on vakuuttanut jonkun muun, ja myöhemmin tämän ihmisen toiminnan kautta minulle on auennut mahdollisuus päästä eteenpäin. Jos tämä kaikki onkin vain helvetin iso rotta-labyrintti, jossa meidän täytyy yhdessä vedellä vipuja päästäksemme juuston luo, ja suurin osa ei vain tajua sitä. Suurin osa yrittää löytää juustonsa itse, ja päätyvät eksymään labyrinttiin. C'est la vie

Olipas aktiivinen päivä..

Koulussa oli tänään melkoinen hulinapäivä, ensin vedettiin ympäristökasvatusohjausta maahanmuuttajanuorille, minkä jälkeen mentiin työkkäriin ja iltapäivästä keskusteltiin romanien kanssa niiden kulttuurista. Aloitetaanpa ihan alusta. Heti aamusta minulle tarjosi suunnatonta hupia Eetulta tullut viesti: "I wanna play a game...." Tämä on elokuva-viittaus Saw-kauhuelokuvien Jigsawn videoviesteihin. Se on myös sisäpiiri-vitsi, jota minä ja Eetu heitellään toisillemme aina, kun olemme järjestäneet toisen vittumaiseen tilanteeseen, tai kun toinen tahtoo toiselta jotain, mitä toinen ei tahdo luovuttaa helpolla. Siinä sitten unenpöpperössä mietin n. puoli tuntia, että mitähän vittua se sillä meinasi, minulla ei ollut pienintäkään käryä siitä, mikä tässä oli homman nimi. Sitten piti lähteä ovesta ulos, avaan välioven, ja hämmennyn käteni osuessa puuhun. Ovessa ei ole lukkoa. En pääse ulos asunnostani. Repesin heti nauramaan, koska JOS tämä oli Eetun veto, se oli nerokkain ikinä! Lukko oli onneksi oven kynnyksellä, mutta vitun pienen ruuvin löytäminen oli vähän hankalampi homma. Soitin luokkakaverille, että menee ihan hetki, meikän pitää laittaa lukko oveen kiinni. Laitoin lukon paikalleen, sohlailin pienen metallisiivekkeen koloonsa, ja ujutin ruuvin paikalleen, pyörittäen sen kynnelläni kiinni. Olin vapaa jälleen!

Ohjauksessa tehtiin ekologisten lupausten puu, mikä toimi hyvin ja huonosti. Ensimmäinen ryhmä oli aktiivinen ja sai aikaiseksi puun ja jopa pari irtonaista, tyhjää lehteäkin. Toinen ei meinannut innostua tai ymmärtää oikein mitään, ja minua ärsytti, etten osannut puhua venäjää. Englantia puhui koko porukasta yksi nuori, mikä taas poikkesi huomattavasti siitä infosta, jossa meille sanottiin, että "kaikki paitsi yksi puhuvat englantia, jolla pärjää luultavasti hyvin". Ainakin tuo varmisti sen, että meikäläinen alkaa opiskella venäjää heti, kun se on jossain minulle mahdollista. Se on kuitenkin itäisen-euroopan englanti, jota kautta pystyy johtamaan monia kieliä. Suomeksi ekologisten lupausten kirjoittaminen oli nuorille melko vaikeaa, mutta kun lopuksi sanoin, että he saavat kirjoittaa omalla kielellään, lehdet alkoivat täyttyä nopeasti. Minusta oli tärkeämpää, että nuoret ymmärsivät tuollaisen pointin, kuin se, että saadaan taas puhuttua puoli tuntia suomeksi ilman, että kukaan tajuaa juuri mitään. Kuten tavallista, muutama nuori tuli huomauttamaan kivoista hiuksista ja kivasta parrasta. Minua aina vähän naurattaa aikuisten suhtautuminen meikäläiseen, joka ikinen kerta pitää käydä keskustelu siitä, pelkäävätkö nuoret tämän näköistä kaveria. Ja aina olen huomannut, että minua pelkäävät vain ja ainoastaan aikuiset. Sitä paitsi, jos "nuorisotyötä tehdään ennen kaikkea persoonalla", niin teen sitä paljon mieluummin omallani, kuin jonkun muun persoonalla.

Työkkäri käynti oli vähän huvittava. Periaatteessa suurin osa omasta ajastani meni vain siihen, että oioin päässäni tädin selityksiä suomeksi. Hän syötti koneeseen meidän alamme kriteerit sanoen, että varmasti löytyy paikkoja. Löytyikin yksi firma, joka palkkaa kuulema paljon meidän alamme töihin, tässä nimenomaisessa ilmoituksessa tosin haetaan myyntityöhön, ja vaaditaan jonkinlainen sihteerin koulutus. Eli siis suomeksi, meidän alallemme ei löytynyt siitä systeemistä hommia. Toisena hän käytti esimerkkiä, jossa joku hänen tuttunsa oli saanut kahdessa kuukaudessa 23 työpaikkatarjousta Irlannista, tosin selvensi myös kyseessä olleen Irlannin nousukausi ennen sitä taloudellista romahdusta, eli tänä päivänä ei ehkä tarvitse odottaa ihan niin montaa yhteydenottoa ulkomailta. Viimeisenä meille annettiin esitteitä ja matkalaukkutägejä ja vaikka mitä roinaa, ja naureskelin luokkakaverille, etten ole tainnut koskaan saada tämänkään vertaa irti työkkäristä. Mutta olihan se nyt ihan informatiivinen käynti, lähinnä opin, että kaikki työkkärin systeemit ovat taas muuttuneet, juuri kun ihmiset oppivat, miten ne entiset toimivat. Harvemmin ne kokemuksen mukaan ovat muuttuneet parempaan päin tai sulavammiksi. Työkokeilukin on kuulema lopetettu, minkä takia on pari kaveria joutunut kuseen. Kuulostaa siltä, että yhteiskuntatakuu alkaa toimia välittömästi. Nämä olivat kuitenkin ihmisiä, jotka jo melkein pääsivät työhön käsiksi harjoittelun kautta, mutta eivät sitten voikaan jatkaa sitä.

Viimeisenä keskusteltiin romanien kanssa, se oli ihan mukava iltapäivä sessio. Toinen heistä oli meikän lapsuuden kavereille sukua, ja lupasin poiketa joskus kahvilla, kun saavat tuohon Multi Cultin tiloihin oman kahvilansa. En tiedä johtuuko se osin tuosta suvun ja juurten karjalaisuudesta, slaavilaisessa perinteessähän soitellaan aivan samoja ääniä kuin mustalaismusiikissa, mutta nuo mustalais-skaalat ja -kitaroinnit on aina olleet meikälle jotenkin helvetin siistin kuulosia. Tavallaanhan ne ovat erottamaton osa myös papan harrastamaa rautalankakitarointia ja sitä kautta bluesiakin, mikä varmasti on ollut tuomassa niitä osaltaan lähemmäs ja lähemmäs meikän nuppia, mutta muistan kerran kun oltiin viettämässä yhden entisen bändikaverin polttareita Helsingissä jossain puistossa, ja heitettiin kitara yhdelle mannelle, joka soitteli sitä aivan saatanan hienosti. Kaikki muut taisivat pelätä, että se lähtee kitaran kanssa jatkamaan matkaa, mutta meikä oli vain innoissaan siitä, miten hienosti se soitti. Olisin siitä hyvästä halunnut jo antaa sen kitaran sille, mutta eipä ollut minun kitarani. Olisi kyllä hieno saada kasaan joku sellainen mustalaisorkesteri, jonka kanssa voisi sovitella noita omia biisejään vähän eksentrisemmiksi ja kierrellä jollain pikkuautolla soittelemassa niitä vähän missä sattuu. Ei ole ihan ensimmäinen kerta, kun se ajatus on käynyt mielessä. Toisaalta mietin joskus myös spurguorkesteria, kun yllättävän monet niistä osaa kuitenkin soitella kitaroita ja rumpuja ja vaikka mitä. Se olisi meikästä sellainen pieni näpäytys niille, jotka ajattelee ettei nuo ihmiset ole koskaan osanneet mitään, ja toinen näpäytys näille rappiota ja kuosittamista ihannoiville "muusikoille", että siitä se pojat lähtee.

Tänään syntyi ajatus myös siitä, että kun lähdetään tuossa kesällä Spawn From Deceitin Roopen, Villen ja Kaapron kanssa ajelemaan Sloveniaan, niin voisin ehkä jäädä sinne ja matkustaa Espanjaan, tehdä sen verran satunnaisia töitä ja soitella, että saan rahat matkaan takaisin himaan. Ellei sitten tule sen verta keikkoja syksylle, että on joku takaraja olemassa, jolloin pitäisi olla takaisin Suomessa. Mutta Osbcene reissu oli kyllä lohdullinen. Ajelu Euroopassa on suurimmassa osassa järjettömän halpaa. Laskettiin bensoihin menevän 700 euroa, käytännössä meillä ei tainnut mennä Tshekkeihin ja takaisin ajamiseen edes 200 euroa. Lautat Tallinnan ja Helsingin välillä olivat melkein kalliimpia, että repikääs siitä.

Hmmm.

Treeneihin kävellessä tuli pelattua taa Suomalaista Rulettia, eli siis kävelet ihmisiä vastaan, tuijottaen niitä kunnes ne katsovat sinua silmiin. Se kumpi kääntää katseensa ekana vaivaantuneena pois on kuollut. Yllättävän usein siinä häviää itse, ihan vaistomaisesti kääntää katseensa muualle, kun huomaa jonkun huomanneen sinun tuijottelevan häntä.  Siitä saa jokainen vapaasti ottaa itselleen huvitusta kylmille talvikävelyille. Tajusin myös, etten tänä talvena ole vielä käynyt kertaakaan yöllä käveleksimässä ja kuuntelemassa levyjä, joka on helvetin suuri virhe. Pitääpä katsella jokin sellainen yö, kun sataa enempi lunta, jos niitä nyt vielä tulee, ja käydä iltalenkillä jonkun lätyn verran. Pitää kaivaa jostain vinyylillä kyllä tuo Edwin Starrin War, on se sen verran vitun kova biisi, olen kuunnellut sen nyt tässä ihan järjettömän monta kertaa. Se on bilebiisien kuningas. Nyt laitoin sitten taas Dr. Johnin ja tämän jälkeen voisi pyöritellä vähän Tom Waitsin Foreign Affairsia tai Blue Valentinesia. Maailma on ihan siisti paikka taas. Tuntuu, että kaikki alkaa hiljalleen asettua jotenkin päin hyvin, keskiviikkona on Cut To Fitin keikka Tampereen Varjobaarissa, tehtiin taas yksi biisi valmiiksi ja niitä alkaa taas ropista ihan hyvää vauhtia.

Vituttaa aina vähemmän, kun saa tehdä Cut To Fitiä enemmän, vaikka se viekin huomattavan paljon voimiakin, kun jatkuvasti meuhkaa ja remuaa. Mutta on se aina aivan täysin sen arvoista. Näiden ihmisten kanssa minä tahdon tehdä musiikkia koko elämäni, aivan sama mitä musiikkia, Eetun ja Vilin kanssa kaikki toimii. Mitä enemmän kaikki meistä soittelevat muiden kanssa, sitä tärkeämmäksi Cut To Fitkin muodostuu. Jokainen on ehkä tahollaan saanut aikojen saatossa huomata sen, että bändissä voi olla melko monella tapaa, ja tämä meidän touhu on jotain helvetin harvinaista. Mustan Ristin kohdalla homma taas on pitkästä aikaa mukavaa, haastavaa ja rentoa. Oma visio se on ainut asia, mikä sitä on jarruttanut pään sisällä missään välissä. Sitten kun tajusi olevansa se oma pahin vihollisensa, niin osasi ehkä antaa itselleen vähän liekaa sen kanssa. Ja se helpotti huomattavasti. Vähän lämmitti mieltä nähdä, että molemmat bändit oli jossain business city promotionsin facebook sivulla tän vuoden "odottakaahan vaan...!" -henkisessä hommassa. Mietin mielessäni, että onpa odotuksia joita romuttaa. Mulla on bokseritkin, jotka sanoo AINA VALMIINA! Kerran Tomppa kysyi, että "mihin se Kilpinen on aina valmiina?", johon vastasin, että tuottamaan pettymyksen. Kun ei lupaa mitään, ei tarvitse hötkyillä. Asiat hoidetaan, kun on flow.

Happi-reissu

Kävimme tänään tutustumassa Helsingin nuorisotila Happeen. Niille, jotka eivät tiedä, kyseessä on Helsingin Kalasataman metroaseman kupeessa pönöttävä nuorisokeskus, joka tarjoaa todella hyvät puitteet tietokoneisiin ja peleihin, draamalliseen ilmaisuun, sekä musiikkiin keskittyvälle nuorisotyölle. Kuin suoraan esittelyvihkosesta. Mutta oikeasti, siellä käynti oli ainakin minulle melko mielenkiintoista. Se näytti, että saman katon alle voidaan saada ympättyä kaikki mahdollinen, ja tilaa on vielä niin reilusti, ettei erilaisten nuorten alakulttuurien kyljet kolise vastakkain. Toki se on helppoa, kun tilaa on pari tuhatta neliötä, jos vaikka verrataan moneen juuri ja juuri sadan neliön nuokkuun. Tuntui, että monilla luokkalaisillani heräsi lievä katkeruusreaktio, että kyllä täällä on Helsingin nuorilla helppoa, ja Lahdessa ja muualla periferioissa kompuroidaan sitten kaikenlaisiin budjettiongelmiin. En tiedä, minulle tuli vain tunne siitä, että hienoa että edes jossain on tuollainen tila, koska sitä voi sitten omalta osaltaan käyttää muurinmurtajana siinä vaiheessa, kun yrittää järjestää omalle kunnalleen jotain vastaavanlaista tilaa.  Ei siinä paljoa auta kadehtia, pitää vaan ottaa mallia ja koittaa vähemmällä rahalla vääntää jokin vastaava systeemi.

Itseasiassa ajattelin, että tuollaisen, vaikkakin pienemmän tilan pyörittäminen olisi täysin mahdollista. Eihän se välttämättä ole välineistä kiinni. Melko suurelta osalta nuokkuja kuitenkin löytyy pelikoneita, bändikämppiä ja jonkinlainen sali, jossa voi esiintyä, jos siltä tuntuu. Kyse ei ole tiloista, vaan siitä, miten ja millaiseen työhön niitä käytetään. Kyse on asenteesta, jolla sitä työtä tehdään. Hapesta ei tee erikoista se, että siellä on pelit ja vehkeet, vaan se, että sitä on alusta asti suunnattu nimenomaan nuorten oman tekemisen keskukseksi. Se, että nuorilla on aktiivinen rooli kaikessa toiminnassa pitää huolen siitä, että toiminta on muutakin, kuin salkkareiden katsomista sohvalta. Ei sillä, että siinä olisi mitään vikaa, jos se on nuorelle yhteisöllinen ja tärkeä hetki päivässä. Mutta jos tahdotaan tehdä tällaista työtä, jolla voidaan keräillä jotain valtakunnallisia sulkia hattuun, se ei vaadi mitään muuta, kuin osaavia työntekijöitä, jotka osaavat auttaa nuoria oppimaan, miten nollabudjetilla voi tehdä hyvää jälkeä, joka on sielukkaampaa ja omaperäisempää, kuin viimeisen päälle isolla rahalla tehdyt produktiot. Se tuo kaikkeen pientä kapinahenkeä ja kasvattaa nuoria myös aktiiviseen kansalaisuuteen, itse tekemisen etiikkaan ja kaikkeen siihen uuteen yhteisöllisyyteen, jota nyt peräänkuulutetaan joka puolella.

Tuo uusi yhteisöllisyys ei oikeastaan voi kasvaa ilman tällaista DIY-etiikkaa ja sen perustalle rakentuvaa ymmärrystä siitä, että me olemme kaikki samassa veneessä. Pienimpänä piirinä sen kyseessä olevan produktion kautta, isoimmillaan ihmiskunnan toimivana palasena. Kun nuoret saavat vähän taistella tekemistensä puolesta, eikä kaikki ole valmiiksi pureskeltua, usko tekemiseen ja luottamus muihin yhteisön jäseniin vahvistuu. Se edellyttää myös sitä, että nuorisotyötä ympäröivää byrokratiaa on karsittava mahdollisimman paljon. Itsellänikin jäi "nuoruudessa" monet projektiavustukset hakematta tapahtumia järjestäessä, kun ei papereiden täyttäminen houkuttanut. Sitten järjestin niitä jännittäen, että syödäänkö seuraavan kuukauden aikana yhtään mitään, jos tulee kovastikin takkiin. Harvemmin onneksi tuli, mutta siinä oli jo paljon tuuriakin pelissä. Se, mikä Hapessa oli tajuttu tehdä tämän eteen on se, että kaikki toimii avaimet käteen- periaatteella. Riittää, että nuorella on ilmainen jäsenkortti, ja muistaa käyttää sitä kortinlukijassa sisään tullessaan, jolloin kirjautuu kävijäksi. Tämä pitäisi välittömästi ottaa käyttöön joka nuokulle, ei enää tilastointia ja siihen tuhlautuvaa aikaa, kun sen voi automatisoida pois tieltä. Tämän jälkeen nuoret saisivat käyttää välineitä ja toteuttaa projekteja itsenäisesti, saaden apua, jos sitä tarvitsevat. Laatu ei ole rahasta kiinni, jos tiedetään mitä ollaan tekemässä. Uskon, että melko monilta aloilta löytyy myös helposti sellaisia ihmisiä, joilla on halu auttaa muita ja opettaa taitojaan eteenpäin, vaikkapa vapaa-ehtoistyönäkin. Tällaisten nuorisokeskusten syntyminen on vain ajan kysymys. Jos ei kukaan muu ala rahoituksen puutetta itkiessään järjestää niitä, niin minä alan perustaa niitä itse, omalla kustannuksellani, nollabudjetilla. Ihan vaan vittuillessani.

Houses of Voodoo

Siinä, nyt nopeasti joka biisistä jotain ja unta kuulaan:

House of Spiders and Butterflies. Tein tämän Cardiffissa ollessa, ja siinä kuuluu ainakin Danielin eksessiivinen jatsin kuuntelu omalla kierolla tavallaan, halusin jotenkin tehdä biisin, jossa hämähäkit vilisee. Vaikka se kuulostaa melko ahdistavalta, niin meikälle siitä tulee kuitenkin aina hyvä fiilis, kun muistaa kaikki ne perhoset siellä seinillä. Ajattelin hölmössä päässäni, että toinen kitara noista on hämähäkkejä, ja toinen perhosia.

House of Eternal Creation. Ensin oli lama-tamburiini, sitten oli rumpu ja lopulta olinkin ölisemässä jotain epämääräisiä kurkkulaulutaustoja tuossa naapurihuoneessa. Tämän tein eilen illan aikana, se rakentui puhtaasti improvisaatiolle, ja sitten kirjoitin siihen sanat. Huomion arvoista tässä on se, miten basso soittelee oktaavia alempaa siinä vaiheessa kun hommien sanotaan menneen nopeasti vituiksi, alleviivatakseen sitä nimenomaista asiaa.

House of Bones. Tämän tein ennen edellistä päivällä yhdeltä istumalta, improvisoin kaikki sanatkin ja siihen nähden niissä oli yllättävän paljon tolkkua. Tänään tein siihen sitten tuollaisen outron tapaisen perään samasta hommasta, ja käänsin soolon väärinpäin, koska koko maailma kuulostaisi vitusti siistimmältä, jos se soisi väärinpäin.

House of Celebration. Tämä sai ajattelemaan sitä soitinten sieluhommaa, kun tuo oli ensimmäinen asia, jota tuosta EKOsta tuli ulos. Ajattelin ensin tehdä jotain ihan muuta, jotain sellaista akustista burzumia, mutta tuo tuli ihan pyytämättä ja itsestään pihalle.

House of Longing. Bileitten jälkeen ahdistaa. Olisin halunnut vetää tämän espanjaksi, mutta google translatorin käännös näytti niin epäilyttävältä, etten uskaltanut sen pohjalta lähteä tekemään sitä. Mutta olen ylpeä siitä, että puhuin yksi päivä Tompalle, että olisi siisti tehdä sellainen "espanjalainen rantabiisi". Se ei oikein tajunnut ideaa, mutta jotain tän suuntaista meikällä oli mielessä. Tiedän, että koskettimet tulee aluksi "epävireessä", tein sen jotta se herättäisi huomiota äskeisen kreisibailailun jälkeen. Tykkäsin tässä siitä jatsin ajatuksesta, että olisi vain pari riviä laulettavaa jossain yhdessä välissä, mutta tulihan siihen sitten kuitenkin puoli vahingossa ihan melkein säkeistön verran kamaa.

House of Smoke. Tein tämän sillä aikaa kun Eetu ja Vili kävi tupakalla. Mietin kaikkia niitä hassuttelutupakin täyteisiä iltoja, joita elämä on minulle tarjonnut, jolloin ihmisillä on ollut hyvä olla ja maailma on näyttänyt maailman levollisimmalta paikalta. Jos ette jaksa kuunnella riittävästi tajutaksenne, niin tämä on vähän eri fiiliksellä melkein tuo House of Bones, koska tahdoin tehdä sellaisen itselleni mielenkiintoisen sillan noiden eri asioiden välille.

House of Frustration. Vanhempi homma, jonka tein kai joskus viime keväänä. Tämä oli se päätepysäkki koko hommalle. Tästä on jo sen verran aikaa, etten muista mitä kaikkea sinne on soitettu, ainakin pyykkitelinettä veitsillä ja pesukonetta..

Voodoo.

Miksi voodoo on minulle niin olennainen asia? Siksi, että olen aina ymmärtänyt uskontojen olevan joka puolella samanlaisia. Ne ovat kansantarinoita ja symbolisia kertomuksia sille, mitä jokaisen ihmisen tulee elämänsä aikana löytää omasta itsestään voidakseen kasvaa omaan "jumaluuteensa", omaan täyteen ihmisyyteensä muiden ihmisten joukkoon. Aivan pennusta asti tämä kaikki on ollut minulle päivän selvää. Siksi kiinnostuin joskus myös siitä, mitä oli olemassa ennen näitä henkilökeskeisiä uskontoja, joissa sankarimyytit korostavat jonkun tietyn yksilön kykeneväisyyttä kaiken muun yli. Surullinen puoli noissa on se, etteivät ihmiset ymmärrä niiden olevan tarinoita heistä itsestään, koska jäävät liian kiinni oman minänsä rajoituksiin, eivätkä osaa katsella kokonaisuutta tarinassa oikeassa kontekstissa. Kuolevainen -> jokin siirtymärituaali-> sankari/puolijumala/jumala. Tämä on kaikkien ihmisten ulottuvissa, oman mielensä ja sen rajojen tutkiminen ja löytäminen ja venyttäminen. Mutta harhauduin heti sivupoluille.

Mennessäni syvemmälle ja ohi henkilöuskontojen törmäsin tietysti uskontojen alkuperäiseen ytimeen, luonnontuskontoihin. Näitä syvemmälle tonkiessani löysin voodoon, sen ihmiskunnan alkuperäisen juuriuskonnon. Se on monissa paikoissa ennemminkin uskontoihin sotkeutuneita perinteitä ja rituaaleja, yhdessä oloa ja oman elossa olon juhlistamista. Lisäksi se painottaa kaikkien henkien tasapainoa, niiden eri puolia ja ominaisuuksia ja vaikutusta kaikkeen muuhun. Henki on tosin vaikeammin käsitettävissä, kuin se kristittyyn päähän isketty sielun, viljan lailla syksyn tullessa lakoavan olemassaolon käsite. Voodoossa ja muissa vanhemmissa uskonnoissa sielun voisi yhtä hyvin korvata sanalla "fiilis", ja se ei olisi yhtään väärässä. Jokaisella paikalla, asialla ja tekemisellä on oma sielunsa, se "fiilis", joka antaa niille merkityksen. En oikeastaan tajunnut tätä, ennen kuin sain käsiini ensimmäisen kitaran, joka oli vanhempi kuin minä. Se on 1970-luvulla Italiassa tehty 12-kielinen EKO. Tajusin, etten enää ikinä voisi ostaa soitinta, joka ystäväni sanoin on "sieluton viivotin". Eli en koskaan tule ostamaan pakasta vedettyä kitaraa niin, että olisin sen ensimmäinen omistaja. Myös tästä syystä voodoo on itselleni niin pitkälle musiikin kautta määrittyvä asia. Se on sitä, kun otat kylmiltään käteen kitaran, joka on sinua vanhempi, ja annat sen laulaa juuri ne jutut, mitä sillä on laulettavana. Se kuulostaa varmaan tekotaiteelliselta ja kliseiseltä paskalta, mutta jos ette ole kokeneet sitä itse, minun käy teitä sääliksi. Joissain kitaroissa on vitusti enemmän sielua, kuin monissa ihmisissä joita olen tavannut, ja se on minusta joskus vähän hämmentävää.

Voodoo on myös jotain sellaista, joka kulkee ihmisten mukana vielä tänäkin päivänä, vaikka ihmiset eivät osaa sitä siihen yhdistääkään. Kaikki vanhan kansan hommat, perinteet, uskomukset, taikausko, kaikki ne on sitä samaa voodoon perinnettä, joka on jokapuolella maailmaa sama. Tietysti alueellinen eristyminen on jossain muualla muuttanut tiettyjen asioiden merkitykset päin vastaisiksi, mutta niiden juuri on samoissa onnea tai epäonnea tuovissa uskomuksissa, parannustaidoissa, shamanismissä ja kaikessa siinä. Yksi kaveri sanoi tässä käydessään, että meikä on urbaani shamaani, kun ihmiset käyvät tässä parantelemassa ja avautumassa ja valkaisemassa nenäänsä ja muuten vain lepäämässä. Niinhän se taitaa olla, mutta osaltaan uskon senkin olevan persoonallisuuspsykologian hommia, Jung kun luonnehti INFPejä "parantajina".

Serkkuni oli kuulema jo Facebookissa ihmetellä, että olenko kuollut, kun olen kirjoittanut vain kerran tänään. En, olen duunaillut tuota voodoolevyäni maanisella innolla, isken sen bandcampiin ja linkin tähän, kun lataus on valmis. Olen tuostakin melko helvetin innoissani, koska se on parasta ikinä. Siellä puhuu taas tajunnanvirta ja voodoo. Nautin sen tekemisestä niin paljon, että kouluhommat ovat taas tekemättä. Suihkussakin pitäisi keretä käymään vielä ennen kuin menee nukkumaan, ja tässä on nyt taas niin paljon kaikkea mielenkiintoisempaa, ettei jaksaisi. Mutta tajusin taas juuri, etten ole viime perjantain keikankaan jälkeen käynyt suihkussa, eli ehkä se jo alkaisi olla pikkuhiljaa ajankohtaista...

Olen kuunnellut tämän biisin miksauksen jälkeen joku kymmenen kertaa putkeen, vedellyt karatemuuveja mukana, parasta!

Meneepä taas diipiks.

Tässäpä viime aikojen aikaan saannoksia, onhan sitä tullut paljon muutakin sotkettua, mutta nämä jaksoin skannata. Ylimmän piirtelin tuossa tämän illan aikana, keskimmäisen pari iltaa sitten ja tuon alimman koulussa silloin kun takana oli sammakkojen yö. Katseltiin Hotelli Ruandaa, ja meikää tripautti jo ihan vain äkilliset ja särkevät kovat äänet tietokoneen kajareista, tuntui että niistä palaa kontrasti puhki samalla tavalla, kuin joskus vaikkapa lumihangesta tai seinälle kohdistetusta valosta. Sekin on mielenkiintoinen efekti, jota kaikki ei vissiin näe ilman psykedeelejä. Minulle on oikeastaan ollut yllätys, miten vähän ihmiset näkevät niitä aaltoiluita ja paisumisia ja hengittelyjä ja kaikkia muita niitä hämmentäviä, mutta helvetin siistejä asioita, joita minä olen katsellut koko ikäni, mutta joita vasta viime keväänä opin käsittelemään oikealla tavalla. En oikein tiedä miksi se kävi juuri tuona iltana, mutta olen siitä tavallaan melko kiitollinen. Mikään ei oikeastaan muuttunut mihinkään suuntaan, mutta ymmärsin sen näkemäni merkityksen tekemisteni kannalta, ja myös sen, että tämä on sitä, mitä ihmiset huumeilla hakevat. En sitten tiedä, onko se mielenvikaisuutta, jos kerta psykedeelien vaikutuksia on rinnastettu mielenterveysongelmaisten harhoihin. En kuitenkaan koe oloani mielenvikaiseksi.

Lisäksi koen, että olen saanut käsiteltyä monista niistä asioista, joiden takia ajattelin tarvitsevani terapiaa, itse tässä viimeisten kuukausien aikana. Jos nyt ajattelen näitä elämäni kriisejä, suuria muutoksia: parisuhteen päättymistä, isovanhempien kuolemia, musiikkitouhujen enemmän ja vähemmän epävarmaa arkea, monien ystävieni huumeiden käyttötottumusten kolahtelua ympäröivien ihmisten todellisuuksien kanssa, sekä jatkuvaa terapeutin ja psykiatrin roolia n. 20 ihmiselle, niin koen, että minulla menee nyt melko hyvin. Tällä aikaa, kun systeemi on selvitellyt omia byrokraattisia sotkujaan, minä olen hoitanut itseni jo lähes kuntoon. Siksi minusta tuntuu vähän syylliseltä, että minulla on nyt terapian kartoitus aika maaliskuulle, ja tahtoisin toisaalta käydä psykiatrin juttusilla siitä, kannattaako minun perua se ja vapauttaa aika jollekin muulle. Siis totta kai kannattaisi, mutta se on vuoden työn ja systeemiä vastaan tappelun tulos, ja tahtoisin myös varmistaa, että se menee tarpeeseen, jollekin sellaiselle, jolla ei ole voimia tapella sitä vuotta. Mutta käsittääkseni niitä ei voi antaa tutuille tuosta vain. Siksi olen ajatellut, että menen sinne ja selittelen tilannetta. En väitä, että olisin jotenkin parantunut tai valaistunut ihmisenä, tiedän vain, että minulla menee nyt huomattavasti paremmin, kuin vaikkapa viime syksynä, jolloin ajattelin jonkinlaisen romahduksen olevan väistämätön. Ja olihan se. Syksy oli melko paskaa aikaa kaikin puolin, mutta pääsin irti tästä kaikesta juuri oikeassa vaiheessa. Wales oli luultavasti se asia, joka tasapainotti kaikkea melko paljon. Sain rauhassa keskustella älykkäiden ihmisten kanssa, näin omia ongelmiani huomattavan paljon suurempia ongelmia ja vittumaisempia tilanteita, ja silti nämä ihmiset jaksoivat pitää meikäläisen talossaan, ja vielä haluavat minut sinne takaisin. Se on todella hämmentävää.

Ja sen jälkeen olen nähnyt ihmiset uudessa valossa. Monet ihmiset ovat käytännössä ihan perseestä. Paperilla kaikki ihmiset ovat mielestäni arvokkaita, jokainen elämä on äärettömän hieno ja kaunis asia, mutta mitä enemmän ihmiset heittävät omaansa hukkaan, sitä vaikeampi minun on heitä arvostaa. Oli kyse mistä tahansa todellisuuden pakoilusta ja mielen turruttamisesta. Eilen annoin eräälle ystävälleni elämän ohjeen, jonka katson olevan syvin totuus tässä maailmassa:
Itseään ei pidä koskaan ottaa vakavasti. Ainoa vakavasti otettava asia maailmassa on musiikki, ja kaikki muu on enemmän tai vähemmän perseestä.
Kaikelle voi nauraa. Ennen kaikkea muuta itselleen. Mikään ei ole niin vitun hölmöä, kuin juuri minä. On yksi vielä hölmömpi asia. Vihata tai rakastaa itseään. Minä on kuitenkin vain kosmisen tähtipölyn väliaikainen ilmentymä, joka on puhallettu jostain sattuman oikusta eloon ihmettelemään omaa erilaisuuttaan suhteessa muihin aivan samanlaisiin pölypalloihin. Siltikin rakastan ja vihaan olemassaoloani enemmän kuin mitään. Se on musiikkia. Sen ydin on juuri se, että saan tehdä tätä kaikkea, ja siksi se on minulle kuoleman vakava asia. Musiikki on elämän ylistystä. Siksi tahdon tehdä sitä mahdollisimman paljon, koska olen kiitollinen siitä, että olen saanut syntyä juuri minuksi juuri teidän sekaanne. Kiitos.