Uudet vuodet.

Näinä päivinä busseissa on ärsyttänyt ennen kaikkea jonkun uuden paskasarjan mainostarrat. Jos sarjaa mainostetaan lauseilla "Kukaan ei pääse sisään, kukaan ei pääse ulos", niin voit olla vitun varma, että sarja alkaa siitä miten joku pääsee sisään tai joku pääsee ulos, tai ainakin se tulee olemaan keskeisiä jännitteen luojia koko sarjan kannalta. Lisäksi koko juoni on pöllitty ihan suoraan Simpsonit-leffasta, joten en ihan kauheasti leuhkisi nerokkaalla konseptilla.

Sain tuossa äsken taas validin muistutuksen siitä, miksi tämä on ollut meikän elämän tärkein ja hienoin vuosi. Päässä soi Hugh Laurien versio Tipitinasta ja Terhi tuli selän takaa ja kysyi, voidaanko kuunnella sitä Housen levyä, missä on se "trallalaalaa!"-biisi. Tuo nainen on merkillisintä ja odottamattominta, mitä meikäläisen elämään on huuhtoutunut, mutta samalla myös kauneinta ja ihmeellisintä. Totta kai kaiken tämän mukana tulee myös kannettavaa kahden edestä. Mutta ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, etten ole yksin kantamassa kaikkien muiden taakkoja, vaan että meillä on oma elämä, joka on kaikin puolin helvetin hyvä. En vain ole oikein tottunut hyvään, ja pelkään koko ajan menettäväni sen, mutta ei sekään ole tapa elää. Osaan kuitenkin arvostaa kaikkea mitä minulla on. En tarvitse välttämättä yhtään enempää. Tämä on hyvä ja kaunis elämä jo näin. Kaikki on plussaa. Saan soittaa ja tehdä musiikkia ihmisille, jotka osaavat arvostaa sitä, ja vielä artikuloida sen minullekin päin. Van Gogh myi elämänsä aikana vaan yhden taulun. Vaikka ovh:t on varmasti vähän eri luokkaa, mutta olen minä nyt jo saanut vähistä tekemisistäni ihan kohtuullista ymmärrystä. Kiitos siitä niille, jotka ymmärtävät.

Vielä keväällä päivittelin töissä, että varmaan elän koko elämäni yksin, ja olisi kiva saada lapsenlapsia, kun tietää, että lapset kuitenkin kapinoivat omia periaatteitasi vastaan ja varmasti ryyppäävät ja mesoavat minunkin mesoamattomuuteni edestä. Nyt olen löytänyt sellaisen ihmisen, jonka kanssa en heitä kirvestä kaivoon niiden lastenkaan kanssa. Tämä on ollut hyvä, toivottavasti seuraava ei vielä olisi alamäkeä. Rakastan kaikkea olemassaolevaa, elävää tai kuollutta. Hyvää elämää kaikille tästä eteenpäinkin.

Today was a good day.

Tänään oli ihan hyvä päivä. Kävin ostamassa itselleni ukulelen, jonka vireeseen laitto ja siinä pitäminen on yhtä helvettiä, mutta jos käy vituttamaan liikaa niin isken siihen jotkut Gotohin virittimet, tai jotain muuta vastaavaa. Ihan riittävä värkki meikäläisen ukuleletarpeisiin, alavireessä se ehkä sopiikin omiin juttuihin paljon paremmin. Kunhan on keskenään tasaisessa vireessä. Kirpparilta löysin lisäksi 35 eurolla EKOn kunnon nintendourun, ei vituttanut yhtään sekään, vaikka yksi F# meinaa jäädä pohjaan ja vähän rohisee välillä. Hintansa väärti ja joku sähkäri voi luultavasti katsella vähän sisälle ja kolvailla juttuja uudestaan. Ei ole isoja hommia.

Kaikki tuntuu sujuvan enemmän ja vähemmän, kuten elokuvissa. Riippuu kai elokuvista. Ei tämä ehkä ihan mikään Fight Club ole, mutta ihan hyvä leffa silti. Kyllä tämän uudestaan katsoisi. Koin vahingossa tänään taas myös sellaisen elämyksen, että yhtäkkiä aloin hinkata ehkä maailman kuluneimpia sointuja melko mielenkiintoisessa järjestyksessä. Ajattelin nauhoittaa pari kiertoa sitä talteen, kolmen minuutin päästä olinkin soitellut ehkä yhden parhaista biiseistä, mitä olen koskaan saanut aikaiseksi. Monille se ei välttämättä ole vielä paljon, mutta uskon, että se voi olla ihan hyvä jonkun muunkin mielestä. Sanojen kanssa nousi rima sitten vain aika vitun korkealle, enkä ainakaan suorilta saanut sitä valmiiksi. Ehkä pitää pyöritellä sitä vaan vähän aikaa, kyllä ne linnut sen siitä sitten.

Nyt olisin periaatteessa jo melko valmis nukkumaankin, mutta kun heräisin kuitenkin joskus neljältä, niin pitää koittaa pyristellä vielä muutama tunti tässä jotakin duunaillen, että oikeasti nukkuu kelloon asti. Ehdotuksia? Dokumentit on jääneet vähän vähemmälle viimeaikoina, ainakaan Areenaan ei ole tainnut mitään ihan hirveän mielenkiintoista tullakaan..Muistinpa juuri unen toissayöltä: Join perhekodissa Jaffan palma limpparia lasista. Sieltä löytyi joku violetti karvapallo, ja kun sitä venytti päistä, se venyi käärmeeksi jonka olin huovuttanut.  Sitten menin vessaan ja ihmettelin, miksi en pysty kusemaan, kunnes tajusin makaavani alasti sängyssä. Nousin ja menin oikeasti vessaan.  Sellaista. Ei kai täsä tälle illalle ihmeempiä.

Soittojuttuja.

Tämän päivää olen nyt sitten hinkannut kitaraa niin, että sormia ei huvittaisi jatkaa enää yhtään, mutta kun pää ei anna periksi, niin pakkohan niiden on. Enpä ole taas ehkä ainakaan vuoteen oppinut niin paljoa asioita, kuin tänään, mikä on sillä tavalla mielenkiintoista, että tavallaanhan mikään opittu ei yleensäkään ylitä teknisen osaamisen kynnystä, ne vain ovat asioita, jotka eivät ole tulleet mieleen. Mietin, olisiko minun mahdollista oppia jotain hevisoolotilputuksia, jos ne kiinnostaisivat riittävästi. Ehkä ei. Olen kuitenkin aloittanut kitaran soiton suhteellisen myöhään, vasta täytettyäni 18, ja siksi välillä vituttaa, kun ajattelee miten monta vuotta aiemmin sitä olisikaan voinut aloittaa senkin touhun. Huomaan kyllä heti vaikkapa koskettimien kanssa, että vaikka en 7-vuotiaana tainnut niitä hirveästi kuukautta pitempään soittaa, niin niiden hahmottaminen on minulle aivan eri tavalla helpompaa, kuin kitaran. Mutta toisaalta juuri siksi onkin niin paljon hienompaa, että olen parempi soittamaan kitaraa korvan perusteella. Ehkä se on vaan harjaantumiskysymys. Kyllä se siitä ehkä. Kun vain malttaa keskittyä opiskelemaan asioita kunnolla ja vähän niinkuin yksi kerrallaan. Mutta kun ei.. Kaikki on liian siistiä yhteen asiaan keskittymiseen.

Tamperelaistumisen jälkeinen keikkaneitsyyskin pamahti rikki. Käytiin Vastavirralla katsomassa punkkirokkia, The Achtungs pärähti kyllä ihan mielenkiintoisten keikkakokemusten top 20-listalle, jos ei ylemmäs. En oikein käsitä mitä näin, oliko se autenttista, vai todellista. Siinä on vissi ero. Autenttinen on joku hyvä tulkinta jostakin todellisesta, mutta ei kuitenkaan sitä todellista asiaa.. Mutta jos soittaja laittaa kitaransa paskaksi sunnuntaikeikalla, niin kyllä se on päätös jonka kanssa tulee elämään vielä maanantaiaamunakin. Biisit olivat helvetin kovia, ja ajattelin vaan, että jos rumpali luopuisi siitä genren orjallisesti määräämästä kasibiitin paskasta ja soittaisi pikkasen villimpiä komppeja, niin siinä olisi ehkä yksi tämän maan parhaita rokkibändejä. Bussit menivät niin ikävästi, ettei Nyrkkitappeluakaan keretty katsomaan, mentiin Vaakon Nakin Sitäsuntätän kautta bussiin. Mietittiin mistä saisi tähän aikaan vuorokaudesta suklaata, meinasi olla niin kovat fiksit, että ajattelin soittaa johonkin yöpizzeriaan, että saa 20 euroa, jos tuo meikälle jostain suklaalevyn. Toisaalta heikkoutena suunnitelmassa olisi käteisen puute.

Nyt voisin mennä vähän rankaisemaan itseäni ja hinkkailemaan vielä St. James Infirmarya ja Crow Janea. Huomenna sitten duuniin katselemaan, mitä uusi viikko tuo tullessaan. Sen jälkeen käyn ostamassa ukulelen. Se on roikkunut nyt riittävän pitkään.

Kunhan horisen omiani...horisemisen ilosta.

Huomasin sellaisen mielenkiintoisen pienen jutun taas, että nyt kun olen tuntunut olevan pari päivää täysin jumissa tuossa Hugh Laurien versiossa St. James Infirmarystä, niin sekin on tuolla Bobby Blandin Two Steps From The Bluesilla, samoin kuin se viime keväänä jumittamani Mark Laneganin I'll Take Care of You löytyi tuolta samalta levyltä. Tomppa osti sen kirpparilta meikälle juuri pari päivää ennen Walesiin lähtöä vuosi sitten, ja kuuntelin sitä viimeisenä iltana aika paljon. Nyt sen arvo on noussut omissa silmissä aika paljon korkeammalle. Tiedänpä ainakin, että jos joskus vanhana patuna duunailen blues-levyn, niin nuo kaksi biisiä on siinä. Samoin Crow Jane, Bring Me My Shotgun ja helvetisti Tom Waitsia.

Heräilin tuossa tunti sitten, ajattelin, että tämän päivää voisin opetella toisten biisejä, kun en sellaiseen ole oikein koskaan taipunut. Ei riittänyt ikinä mielenkiinto hinkkailemaan jotain heviriffejä, ja jos jotain osaan soittaa, niin se perustuu huonoon muistiin ja korvakuuloon, joka meikäläisen tapauksessa on vinksallaan, kun ei tämä sävelkorva ole absoluuttista nähnytkään. Absoluuttisen väärä sävelkorva. Rytmien päälle tajuan kyllä. Ehkä sen takia blues on aina ollut siistiä. Siinä on varaa keinua ja leikkiä ja sekoilla niin paljon, kuin tahtoo. Paitsi monilla valkoisilla bluesmiehillä on se lievä musanörtteysongelma, pitää vaan alkaa tunkea mahdollisimman paljon nuotteja joka paikkaan ja näyttää, että more is more, vaikkei se todellakaan ole niin. On sitä kyllä ilmassa ihan ihonväriin katsomatta, kyse taitaa olla ennemmin siitä, kenet on koulutettu fiilistelemään soittotaitoa, ja kuka vain nauttii soittamisesta. Monesti olen huomannut, että ainakin täällä bluesmiehet esitelmöivät juurista ja pätevät nippelitiedolla, kun taas ne muutamat mielenkiintoiset soittajat (Tuomari Nurmio, Faarao Pirttikangas, mitä näitä nyt on) vaan tulevat ja örähtävät mikkiin ja alkavat vetää. Toki joskus voi heittää jonkun mielenkiintoisen horinan. Aina on tilaa horinoille. Kunhan horisee omiaan..

Joskus ajattelin, että sähköinen blues eksyi Chicagossa huumeisiin ja vasta Jack White näytti miten sitä bluesia pitäisi sähköisenä vetää, mutta eihän se ihan niinkään mennyt. Howlin' Wolfit ja Muddy Watersit vaan kuitenkin jäivät omissa kuunteluissa tuolloin vähemmälle, joten itseäänhän siitäkin voi vaan syyttää. Jostain syystä meikä on aina vieroksunut musiikissa tosi paljon kasaria ja kokaiinia. Jälkimmäinen vaikutti oikeastaan kaikkeen ensimmäisen musiikissa, ja koska se on sellainen raskas egoboostailuhuume, josta on iloa vaan käyttäjälle itselleen, koen että koko tuon vuosikymmenen musiikkitouhut oli hieman juppinousuissa ja kokaiinipöllyissä tehtyä runkkailua. Ei tietenkään Black Flagit ja Napalm Deathit ynnä muut sellaiset, mutta kyllä Tom Waitsin Rain Dogsillakin on Downtown Train, joka kelpasi Rod Stewartillekin, mikä kertoo paljon. Nyt huomaan itse horisevani kaikenmaailman nippelitietoa ja muuta turhaa. On se vaikeaa elää kuten saarnaa.. No, onneksi horisen sentään omiani, eikä kukaan yleensä taida olla tästä samaa mieltä. Ehkä kokaiini/kasari-vieraantumiseni johtuu siitä, että olen aina tiennyt kuuluvani siihen "I've got the blues"-tuloluokkaan, jolla ei koskaan ole varaa kokaiiniin tai vitun kalliisiin kitaroihin. Ehkä vaan ostan ukulelen ja menen tuonne Stockmannin ja Handelsbankenin väliin lauleskelemaan Tuki-laulua.

Piti kirjoittaa "asiaan" ja kirjoitin ensin "ruokaan". Mitä se kertoo tästä päivästä?

Olisihan se pitänyt arvata, että kun päivän aloittaa bluesilla, niin melko bluesihan siitä tulee. Keittiöstä paloi lamppu ja riisi on loppu, ensimmäisen maailman ongelmat kasaantuvat väsymyksen muodostaessa pienen salvan henkiseen takaoveen, jota kautta tällaiset asiat yleensä poistuvat vähin äänin. Nyt tuntuu kuin nämä olisivat maailman isoimpia asioita. Tulen lopun ikääni haparoimaan pimeässä teräviä haarukoita keittiöstä ja se ikä tulee olemaan lyhyt, kun kuolen nälkään riisin ollessa loppu. Juustokin on loppu, ja kaikkihan nyt tietävät, että juusto maksaa niin helvetin paljon, ettei kenelläkään ole siihen varaa. Miten juustoteollisuus ylipäätään pyörii, kun ei kellään kuitenkaan ole rahaa juustoon? Tämä taitaa olla vähän sama homma, kuin nämä Tampereen autot. En tunne täältä ketään, jolla olisi auto, ja silti niitä on ihan helvetisti. Millä tämä on selitettävissä? Sillä, että Tampereen pormestari (ihan oikeasti.) tahtoo keski-eurooppalaisen trendikaupungin kuvaa ylläpitääkseen maksaa nokialaisille, että tulevat ajelemaan autoilla Tampereen keskustaan päiväksi. Se työllistää nokialaisia ja mahdollistaa terveydenhuoltopalvelut myös sinne. Juomavedestä johtuvia ongelmia tämä järjestely ei kuitenkaan kata.

Tämän "aamua" olen siis lähinnä kuunnellut Hugh Laurien ja Tom Waitsin levyjä ja piirtänyt. Kohta alkaa nälkä olla sen verran kova, että on pakko lähteä käymään kaupassa. Josko sitä vaikka tekisi jotain ihan oikeaa ruokaakin. Olen onnellinen siitä, että saan tehdä ruokaa ihmiselle, joka arvostaa ruokaa ja syömistä, eikä vain tunge kaikkea valtaviin kitusiinsa ja pyydä lisää. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa elämässä on mahdollista tehdä ruokaa "huomistakin ajatellen". Olen kertonut tämän ennenkin, mutta joskus tein Eetulle ja itselleni KAKSI vuokaa makaroonilaatikkoa, jotta pysyttäisiin elossa vähän pitempään, ja syötiin ne molemmat samana iltana. Siinä vaiheessa tajusin, etten voi kuvitellakaan, että voisin tehdä ruokaa tulevaisuutta ajatellen, koska se kaikki vaan menee samana iltana. Kaksi supermassiivista mustaa aukkoa olkkarin sohvalla pystyy kuitenkin tuhoamaan melko paljon ravinnokseen tarkoitettua materiaa.

Nyt loppuu tämä epämääräisen ja lievästi surrealistisen paskan jauhaminen, yksi jakso It's Always Sunny in Philadelphiaa ja sitten menen kauppaan!

Tuollainen siitä sitten tuli..

I sea wales

Tuollanen siitä sitten tuli, ja se meni saman tien kaupaksi entiselle luokkakaverillekin. Tienasin siitä jopa kympin, joka menee lyhentämättömänä uusiin tusseihin, kun tuollaisten jälkeen meinaa olla kynät aika loppu. Nyt vaan sitten tuli tuota postilaatikkoon kiikuttaessa sellainen olo, että pitää piirtää jotain samanlaista tilalle. Eli kun tässä nyt saa taas fiksailtua itselleen ja perheelleen jotain helppoa iltapalaa, voi sitten pällistellä vaikka Elämää Philadelphiassa ja piirrellä loppuillan taas jotain. Toki on olemassa se riski, että alan toistaa itseäni, mutta nyt tahdon piirtää vain siksi, että se on pitkästä aikaa ihan vitun kivaa.

Tauko.

Piratismi on jälleen hyödyttänyt yhtä artistia ja tämän levy-yhtiötä noin 40 euron verran. Kuunneltuani pyhäpäivien yli Hugh Laurien levyjä Youtubesta (jonne niitä ei kyllä ainakaan levy-yhtiö ole ladannut), kävin oikein kahdessa eri kaupassa saadakseni molemmat ostettua. Ja maksoin niistä hyvillä mielin täyden hinnan. Helvetin kovaa kamaa, juuri katseltiin Mustat Kyyt, eikä siitä kyllä niiden perusteella uskoisi, että sama mies kykenee tuollaiseen blues-fiilistelyyn, mutta sekin kertoo ennemmin vain siitä, miten hyvä näyttelijä on kyseessä. Musiikkinsakin on sellaista, että ihme, ettei muka jo kesällä yksi kuuntelemani biisi pärähtänyt kaikkien soittolistojeni kärkeen. On ollut vaan vähän erivärinen päivä. Sattunut se yksi aavikkohiekan keltainen päivä muuten niin siniseen viikkoon. Tämäkin viikko on ollut sävyiltään melko sininen, vaikka piirtämäni kuvat ovatkin olleet lähinnä mustavalkoisia. Nytkin piirrän yhtä, pitää skannailla se sitten, kun saan valmiiksi. Nyt piti pitää pieni luova tauko, kun alkoi olla lapaset turtana töpöttämisestä. Sitten jostain syystä ajattelin, että tämä kirjoittaminen muka ehkäisisi orastavaa jännetuppitulehdusta. Ehkä voisin ennemmin lukea. Ihan kohta.

Tuntuu siltä, että pitäisi opiskella pianon soittoa taas paljon enemmän, ottaa ehkä jopa ihan asiaksi harjoitella sitäkin vähän ahkerammin. Ehkä nyt on sille sellainen luonnollinen flow. Pitäisi saada vaan jotakin sellaisia bändikuvioita, mitä kautta se tulisi jotenkin fiksummin eteen, selkeitä juttuja mitä opiskella, muuten vaan pimputtelen samoja blueseja D:stä niin kauan, kuin vaan sähköyhtiö syöttää Wurlitzeriin virtaa. Jos vaikka opettelisi soittamaan bluesia jostain muustakin sävellajista. Ja vaikka vähän sitä, mitä niillä lapasilla oikein kuuluu tehdä sen koskettimiston päällä. Nuottilukutaito epäilemättä auttaisi vähän tässä kohtaa, toisaalta eihän sekään ole muuta kuin harjoittelu- ja muistin virkistys-kysymys.

Mietin Lahteen menoa täksi viikonlopuksi, mutta sitten tuli kumminkin melko paljon kelailtavaa KELAn puolelta, ja hylkäsin ajatukset. Parin viikon päästä olen menossa sinne kuitenkin, sitten sitä pääsee taas huutamaankin ja duunailemaan lisää Cut To Fit juttuja. Siihen asti voisin sitten keskittyä väkertelemään näitä omia hommia. Ja vaikka kohta pakottaa itsensä piirtämään tuon kuvan loppuun. Ei muuta kuin levy alusta ja kynä käteen.

Taas yksi sunnuntai..

Tämä päivä on tuntunut niin monella tapaa sunnuntailta, ettei paremmasta väliä. Tuntuu, ettei mikään määrä tekemistä (kaksi biisiä, neljä sarjakuvaa ja tähän mennessä yksi isompi piirrustus) oikein tunnu missään ja vituttaa vaan kun ei mikään tule ulos sellaisena, kuin olisi tarkoitus. Terhin olemassaolo auttaa kyllä tähänkin oloon aivan helvetisti. Siltikin oman turhuuden aalto tuntuu pyyhkivän minulla lattiaa niin paljon, että ihme etteivät lattiat ole jo puhtaat. Tuntuu siltä, etten osaa enää kirjoittaakaan, ja varmaan olisin jo kuollut kotonani tapaturmaisesti, jos olisin yksin täällä ähertämässä juttuja. Tuntuu vain taas niin vitun turhalta. Lähes kaikki. Vaikka osaankin nähdä tämän tilapäisen ja ohimenevän luonteen, sen että kohta jaksan taas tehdä vaikka mitä, niin nyt tuntuu vain siltä, ettei mikään suju oikein mitenkään päin. Taidan vain laittaa Hugh Laurien Let Them Talkin soimaan youtubesta, eilen kuuntelin sitä melko paljonkin ja päätin, että pitääpä käydä ostamassa sekin levy. Mielellään vinyylinä, jos löytyy.

Ehkä se pitäisi seuraavana vain ottaa operaatioksi ruoanlaitto ja heräily, omien luiden keräily ja jonkinlaisen henkisen tasapainon sirpaleista kasailu. En tiedä, mistä tämä muutaman päivää jatkunut kirjoitusvammaisuuteni oikein johtuu, mutta se on koko tämän tilanteen turhauttavin puoli. Olen mieltänyt kirjoittamisen niin isoksi osaksi itseäni, että jos sen kanssa meinaa kone rykiä niin tuntuu, ettei suju mikään muukaan. Vaikka onhan se nyt ehkä kuitenkin ihan ymmärrettävää, ettei sitä voi olla jotain blastattavaa 365 päivää vuodesta. Eikä se oikeastaan ole siitä kiinni. Jonkun aikaa on tuntunut siltä, ettei aivot vain oikein toimi täysillä, olen vähän jännittänytkin sitä, että pitäisiköhän mennä käymään lääkärissä. Mutta tiedän, etteivät nekään ihan hevillä ala aivoja tutkia kuitenkaan. Että enpä sitten tiedä mitä voisin, ja mitä tässä tilanteessa kuuluisi tehdä. Ehkä migreenikohtaukset vain ovat noin niinkuin muutenkin olleet tiheämmässä, mutta ne eivät välttämättä ole olleet iin vahvoja, että olisi päätä särkenyt tai muuta. Nytkin näen, että ryssin sanan "niin", mutta en jaksa liikkua tuonne lähimenneisyyteen asti korjaamaan sitä. Ei vain kiinnosta riittävästi.

Jos puhun totta, olen hieman yllättynyt siitä, miten paljon pahaa verta Lahdesta lähtö tuntuu aiheuttaneen. Ne ihmiset, joiden luulin tukevan tätä hommaa ja suhtautuvan jotenkin kypsästi ja fiksusti, tuntuvat suuttuneen kaikkein eniten. Leikkiä tai ei, ikävää se varmasti on. Meikäläisellä olisi vain sen verran paljon tässä nyt kuvioita joihin keskittyä, että sellainen ylimääräinen pään rääpiminen tuntuu vain hyvin väsyttävältä ja raskaalta... Tai sitten se on ennemmin tämä päivä. En tiedä. En tiedä enää mitään..Tässä on kuitenkin biisi kaikille niille, joita muutokset kirveltää.

Mikreenilieskat lyö päästä läpi.

kyllä ne linnut sen siitä sitten...

Jostain syystä aina, kun lukee Italo Calvinoa tulee sellainen hyvin merkillinen olo. Sellainen, että tuntuu tajuavan oikeasti kirjojen merkityksen, sen että ne ovat täysin erillisten tajuntojen välistä pullopostia matkalla kohti tyhjyyttä. Tuntuu siltä, että kirjojen kautta pääsee hetkeksi toisen ihmisen tajunnan laidalle, ymmärtämään sen kirjoittajan aikaa, pelkoja, toiveita, kaikkea sitä, täydellisemmin, kuin mitä hän osaisi ehkä suoraan itsekään selittää. Ehkä tämäkin kaikki on osaltaan sitä. Meikäläisen pullopostia maailmalle, kaikille muille eksyneille (rajoitteena toki suomen kielen hallinta) jotka kelluvat itsekseen hetken aikaa tässä olevaisuudessa, ennen kuin taas vaipuvat takaisin äärimmäisen yksinäiseen apatiaansa, kuolemaan. Se ajatus on mielestäni jotenkin kaunis, koska syntymät ja kuolemat ovat niin yksityisiä ja yksinäisiä tapahtumia, niin on hyvä, ettei elämän välttämättä täydy olla sitä.

Tuntuu siltä, että välit tiettyyn ihmiseen olisivat kiristymässä niin paljon, että niihin joko hirttäytyy, tai niihin hirttää jonkun, jos ei asiat ala selvitä. Se on aivan helvetin turhauttavaa ja väsyttävää. Tuntuu siltä, etten jaksa enää leikkiä mukana toisen suuressa larpissa, kiinnostus ei enää vaan riitä. Kaikki on ensin kaksi kuukautta valittaneet mulle selän takana ihmisen käytöksestä, sitten kun nostan kissan pöydälle, niin yhtäkkiä homma onkin taas niin, että olen itse keksinyt kaiken. Väsyttävää draamaa, joka kiinnostaa minua niin kovin, kovin vähän. Siksi en vaivaa päätäni silläkään asialla enempää. Kyllä ne linnut sen siitä sitten...

Huomenna on töitä, tämän päivän voi vielä juoda kahvia ja syödä suklaatia ja nauttia elämästä. Hämeenlinnasta pitäisi hakea yksi melko kiinnostava kosketinsoitin, mietin että jos olisi mennyt jollain kyydillä Lahteen, vienyt sen sinne talteen ja tuonut tänne jossain vaiheessa. Mutta saa nyt nähdä miten ukkosen jumalat asian järjestävät. Tai jotain muuta. Kyllä ne linnut sen siitä sitten...

Jouluja

Eilinen päivä sujui vähän jouluun valmistautuessa ja lojuessa. Duunin jälkeen matkustettiin Roopen kanssa bussilla Hervantaan, odoteltiin että Terhi tuli kotiin ja lähdettiin keskukselle ostamaan seitan-pötkön tarpeita. Niille, jotka eivät seitaninpalvontaan ole vihkiytynyt, voidaan sanoa, että se on vähän niinkuin viljaporsasta ilman sitä porsasta. Ensimmäiseksi rituaalikseni pärjäsin mielestäni melko hyvin, koostumus ja maku oli parempi, kuin monissa syömissäni seitaneissa. Aluksi ongelmaksi meinasi muodostua se, ettei meillä ollut foliota, mihin kääriä sitä, mutta onneksi olemme tuon rakkaani kanssa kovia syömään suklaata, se pelasti meidät tästäkin pinteestä, kun vain kaivettiin suklaafolioita ja käärittiin koko mötkö niihin. Lisäksi tehtiin kermaperunoita, syödessä meinasi pää räjähtää, kun oli niin hyvää. Katseltiin sitten vain It's Always Sunny In Philadelphiaa ja otettiin ihan rauhassa. Tänään suunnitelmat ovat suunnilleen samat, mitä nyt käydään maistelemassa squatin jouluhernekeittoa joskus illasta.

Bongasin netistä vielä sellaisen joululahjan itselleni, että pakko koittaa operoida joku autokuljetus, jotta saan sen haettua. Lisää halpoja vanhoja kosketinsoittimia, jotka kuulostavat aina ihan helvetin siistille. Eikä ole tosissaan kallis. Nyt sitten vaan jänskään tätä kyytipolitiikkaa asian suhteen. Ei tässä oikeastaan ihan hirveästi ihmeellisempiä tuntemuksia ole, melko jouluton joulu, kun ei pihallakaan ole lunta, ja olen kerennyt kuitenkin lauleskella joululaulut ja leipoa joulutortutkin jo tuolla marraskuun puolella, että nyt sitten vaan katsellaan, mitä tämä elämä on seuraavaksi heittämässä eteen.

Duunista voi sanoa sen verta, että se kyllä tuntuu todella vahvasti meikän hommalta, koko ajan enemmän ja enemmän. Tiedän, että tuollainen duuni vaatii hyvinkin kultivoitunutta luonnetta ja tilannetajua. Ihmisille on jotenkin niin helvetin vaikea olla työpaikalla luonnollisesti, kun ajatellaan, että koko ajan pitää tuottaa ja tehdä duunia. Tällaisessa työssä se oleminen on helvetin paljon tärkeämpää. Se, että olet oikeasti läsnä, kuuntelet, reagoit siihen mitä kuulet, etkä häsellä joidenkin täysin yhdentekevien hommien kanssa vain siksi, että sinulla on nyt työaika ja sinun täytyy TEHDÄ jotain. Tiedän, että vain murto-osa minunkaan entiseltä luokaltani osaisi oikeasti olla tällaisessa duunissa hyvin. Mieleen tulee ehkä kolme ihmistä. Tärkeää on henkinen tekeminen, ei fyysinen häslääminen. Joskus, paikoissa joihin en sopinut, koin jonkunlaista identiteettikriisiäkin sen suhteen, koska en vain ollut millään tavalla sopiva niihin paikkoihin. Sitten, tuon koulunkin kautta, alkoi kuitenkin tulla vihreää valoa sellaisilta suunnilta, joilla oli auktoriteettiä nimenomaan oman kokemuksensa kautta, ja aloin ymmärtää, etten minä näissä jutuissa paska ole. Monesti olen miettinyt, että fyysiseltä kantiltahan meikä on melko heikoissa kantimissa. Monessakin paikassa olen kuitenkin tekemisissä sellaisten meikäläistä 30 senttiä pitempien ja ainakin 20 kiloa painavampien tyyppien kanssa, ja kyllä siinä välistä miettii, että jos nuo nyt päättäisi, että laittavat meikän nippuun, niin ei siinä olisi paljoa tehtävissä. Mutta kun koko persoonallaan tekee työtä niin, etteivät he tahdo laittaa sinua nippuun, niin siinä ollaan vaikeammallakin hetkellä aina voiton puolella. Kun olet se turvallinen ja vakaa perusta, joka ei hermostu tai provosoidu, ottaa "asiakkaan" (Vittu että vihaan tuota sanaa tällaisissa töissä) vakavasti ja tajuaa kaikkien inhimmillisyyden, kenellekään harvemmin tulee mieleen laittaa sinua nippuun. Jos taas olet koko ajan kärjistämässä tilanteita, saat myös vääntää sitten koko ajan. Sitä niittää, mitä kylvää.

Raxi muuten teki meikäläiselle vastineeksi Hyvinvoinnin spiraalissa sarjakuvan:

Hyvät joulut kaikille.

sunnuntait on vähän tällaisia..

Eilen meni ihan kivasti, ihmisiäkin oli paikalla enemmän, kuin oletin olevan, paikasta sai ruokaa ja myytiin kaksi levyä, joten KAIKKI meni paremmin, kuin odotin. Huutaminen on vaan kyllä melko pitkälti aina yhtä siistiä, miksei kaikilla ihmisillä ole punkkibändiä? Jokaisen ihmisen pitäisi päästä osaksi tällaisesta touhusta, se ensinnäkin avartaa maailmankatsomusta ja auttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä. Punkkibändeihin nimittäin mahtuu jos jonkinmoista vipeltäjää, yleisöstä puhumattakaan. Keikan jälkeen koitettiin houkutella jätkiä meille yöksi, mutta ei ne halunneet tulla. Kukaan ei tahdo tulla meidän kotiin. Miksi? Omapa on häpeänsä. Yksi kaveri on sentään rohkeasti  uskaltautunut ja tulee neljäksi päiväksi kai tänään, mikäli pääsee. Saa nähdä, jättääkö sekin tulematta. Ehkä se on vain joku termodynamiikan laki, että meidän kämppä hylkii vieraita.

Alkaa nälkä hiipiä tajuntaan, ja kaikki on loppu, paitsi rahat ja usko parempaan huomiseen. Kohta pitää siis käydä kaupan puolella ja liukastella täyden kauppakassin kanssa tänne takaisin. Tein eilen yhden biisinkin, joka tuntui jotenkin melko hyvältä, sopivan hämyiseltä folkkifiilistelyltä. Sanat siihen pitää vielä duunailla, mutta se nyt ei ole välttämättä isoimpia haasteita maailmassa. Kyllähän tuo pimeys inspiroi vaikka mihin, kun maailma näyttää jatkuvasti samalta kuin Tiessä. Pitää vain nyt koittaa kanavoida hommia jotenkin fiksusti. Koitan samalla opetella käyttämään tuota uutta 16-raitaista Zoomiani, pitemmän Zoom-tauon jälkeen tuo käyttöliittymä tuntuu todella ihmeelliseltä, mutta sain sen sentään jo Cubaseen kiinni ja pystyin leikkimään miksaajaa kun ohjailin tietokonetta raiturilla. Mutta silti en vielä kyennyt saamaan mikrofonisignaalia värkin läpi tietokoneeseen asti, mikä hieman ärsytti. Ehkä opiskelen asiaa vähän lisää...

Tässähän tämä, melko perus sunnuntai, katsellaan miten elämä tässä kohtelee. Sludgea kuluu ja pätkiskakkua palaa. Olo on tämä:

Tänään pääsee taas huutamaan.

Pari viimepäivää on tullut vietettyä lähinnä Pahoinvoinnin Spiraalissa-sarjakuvan kanssa, aika paljon sitä saa tykiteltyä, kun vaan heittää aivot narikkaan ja piirtää samaa kuvaa n. sata kertaa. Helvetin hauskaa tuon tekeminen minusta on, naureskelin kolmannenkymmenennen sarjakuvan kohdalla, että olisi hauska äänestää tämä väkisin Hesarin kuukauden vierassarjakuvaksi, ja ihmiset joutuisivat kuukauden ajan joka päivä lukemaan tätä. Se aiheuttaisi juuri sellaista vaivaantuneisuutta, josta tuo meikäläisen pieni sisäinen julmuus nauttii. Se nyt sitten ilmentää itseään tällaisissa asioissa, kun ei oikein muuten pääse esille. Hyvä, että kanavoituu edes jotenkin. Ettei jää patoutumaan sisuksiin.

Tänään on keikka O'Hara'sissa, täällä meikäläisen uudella kotikentällä Tampereella. Vähän jänskättää, koska viime keikka tuntui vähän turhan perushommilta. Vedeltiin vaan melko vanhoja biisejä, koska oma pää ei ollut oikein mukana hommassa. Nyt olisi tarkoitus olla niin täydellisen zen, kuin vain on mahdollista, ja vedellä aivan mitä sattuu. Kuuntelin eilen Doorsin läpi, ja olin siihen nyt jopa tyytyväisempi, kuin aikaisemmin. Etäisyys tekee asioille hyvää. Soittoaikataulut tänään ovat sellaiset, että Kouristus aloittaa kello 22.30, ja me heti niiden perään vielä ennen yhtätoista jos mahdollista. Ei maksa mitään, joten jos olette "täältä päin", tulkaa pällistelemään ja moiccaamaan.

Tein eilen Terhin valmistumisen kunniaksi taas pätkis-kakun, ja siitä tuli aivan helvetin hyvä. Eli nyt kannattaa tulla käymään meillä joulun vietossa, on pätkis-kakkua ja kaikkea! Roope onkin huomenna kuulema tulossa muutamaksi päiväksi, saa nähdä onko nuo jätkät jäämässä yöksi tänne. Eiköhän ne kuitenkin jää. On niin synkkä päivä ja vielä synkempi yö, että kivempi jopa sunnuntaina ajella himaan, kuin keskellä yötä. Sitä paitsi meillä on niin helvetin hyvä koti, että kukapa tänne ei haluaisi jäädä!

Ötököitä Murskatessa osa 3

Katson jalkojeni juureen, ja näen kuinka pieni hyönteinen sihisee ja kiemurtelee kenkäni vieressä. Kumarrun katsomaan sitä lähemmin, huomaan sen olevan torakka. Mutta kas! Torakalla on yllään pieni liituraitapuku, sillä on viikset ja se tuntuu olevan myöhässä jostakin. Se tuhisee ja kiroaa äkäisesti, kenkäni on tukkinut sen tien. Se kiroaa ja haukkuu minua ääliöksi, puhisee viiksiinsä ja päivittelee. ”On tämäkin!” ja ”Mitäs tämä nyt taas oikein on!?” Se on selkeästi omassa maailmassaan tärkeämpi, kuin minä, vaikka ei ole tullut huomioineeksi sitä, miten paljon isompi minä olen. Voisin murskata sen yhdellä askeleella. Ja murskaankin. Ötökkä puhisee ja kiroilee. Nostan kenkäni sen tieltä. Se pyöräyttää silmäni ja huutaa: ”Viimeinkin!” Se lähtee jatkamaan matkaa, mutta kenkäni painaa sen katuun epämääräiseksi mössöksi. Se hajoaa rusahtaen, ja saan pienen orgasmin kuullessani tuon äänen. Nostan katseeni ja näen edessäni Dalai Laman hymyilemässä. Hän pudistelee päätään ja sanoo myötätunnon olevan oikea tie! Annan anteeksi itselleni ja jatkan matkaa hänen pyhyytensä läpi.

Eka päivä takana ja boogie on hyvä. Tulevaisuus näyttää hyvältä.

Duunihan tuntui heti lähdössä enemmän kuin vähemmän hyvin meikäläiselle tehdyltä. Tuli melko hyvä fiilis senkin asian suhteen, koska se on todellakin niin sanotusti "oman alan töitä". Saan tehdä sitä omalla persoonallani, tieto-taidollani ja ymmärrykselläni, rauhassa ihmisten kanssa, pienessä porukassa. Heti oltiin kasailemassa enemmän vastuita, eli kyllä se tunne sinne sopimisesta oli ehkä molemminpuolinen. Katsotaan, mitä tästä vielä kehittyy, ajan kanssa. Kokeilua on nyt maaliskuun loppupäähän asti, siitä eteenpäin katsellaan sitten, miten tehdään ja mitä tapahtuu.

Eilen ostin levyjäkin pitkästä aikaa. Kuolleet Intiaanit tuli meikäläiselle vähän puun takaa, vaikka muistan, ettei ole kauaakaan, kun joku kysyi tykkäänkö Kuolleista Intiaaneista, ja sanoi että voisin tykätä. Niin voisin, ja niin tykkäsinkin. Aivan helvetin hyvä bändi! Puuluuranko on levy, jolla meikästä aivan kaikki on juuri niinkuin pitää, musiikkia pitää paiskoa rappusista alas ja välillä kysyä, sattuiko pahasti? Jos ei, sen voi polkaista uudestaan rappusia alas. Jos sattui, voi vähän aikaa lässyttää, että sille tulee parempi mieli, ja potkaisee sen vasta sitten menemään. Ostin myös Sur-Rurin Tuhkauurnien Paluun, joka on kaikille muille klassikko, mutta meidän bändi kuuli koko levyä vasta tänä keväänä Helsingissä soittaessa. Roudailtiin ja ryssittiin siinä kaikennäköistä, ja tuo soi taustalla. Oli pakko ostos heti, kun sattui silmiin. Näiden päälle ostin vielä Mark Laneganin Field Songsin, koska koskaan ei voi olla liikaa Mark Laneganin levyjä. Siinä on kyllä sellainen muusikko, joka on tehnyt vitusti hyvää kamaa. Cardiffissa maleksiessa Jen esitteli tuonkin äijän repertuaaria hieman laajemmin, näytti kaikki feattaus-hommat ja blues-levyt sun muut.

Helppo samastua senkin tekemisiin, kun tuntuu että viimeaikoina meikä on ollut vähän missä sattuu vetelemässä vähän millaista musaa sattuu.. (Viljamin levylle lauloin Paskan Maanantain, jätkille nyt nuo joululaulut, lisäksi olin huutamassa Nistikon, Spawn From Deceitin ja Psykoanalyysin levyillä, Mustan Ristin hommelit, ja on noita omiakin juttuja tullut tehtyä aika paljon ihan epähuomiossa.) Nyt on ainakin yksi uusi projekti työn alla, tai oikeastaan kaks ja Cut To Fitin uusin levy, mutta se on treenisvaihdon takia hetkellisesti vähän jäissä. Toinen noista on jonkunlainen levy Alkun ja Valtsun kanssa, parit demot olen sitäkin varten tehnyt. Toinen taas olisi jotain bändihommia tänne Tampereelle, jos nyt vaikka vihdoin ja viimein pääsisin bändiin tekemään jotain muuta, kuin laulamaan. Tai voin tehdä sitäkin, mutta tahdon ainakin soittaa kitaraa, ettei joku helvetin opistovempula tule sanomaan, ettei noin voi soittaa tai tehdä. Ei tarvita mitään muusikoita pilaamaan hyvää sekoilua, sanon minä.

Piirsin taas parit Pahoinvoinnin Spiraalit, laitan sarjakuvablogin puolelle heti tämän jälkeen.

Hyvää yötä maailma.

Melko lyhyessä ajassa saavutin suurimman tunnustuksen, jonka sarjakuvapiirtäjä voi saavuttaa, eli sain Punk In Finlandin roskakoriin "tee ite oma"-topikin. Tasurina vaikkapa Jarlaan nähden tosin saattoi olla se, että tuonne niitä postasin alunperinkin. Mutta siitä huolimatta, tai etenkin siksi, kyllä tuo on syrjäytyneille, syrjäytyville ja syrjäytymiselle omistettu sarjakuva. Lempeällä niskaperseotteella. Kyllä kaikelle pitää voida nauraa, etenkin ongelmilleen. Ja läheistensä ongelmille. Huumori on defenssi. Ja mitä vielä.

Huomenna olisi sitten edessä ensimmäinen työpäivä, johan tätä on odotettukin jo heinäkuun lopusta asti, että sikäli ihan mielenkiintoista nyt JOULUKUUN LOPUSSA päästä sinne töihinkin. Hyvä työkkäri! Kyllähän tästä kokemuksesta tosin kirpoaa vielä aika monta sarjakuvaa, biisiä ja vaikka mitä, että ei se nyt kai sitten pelkkää paskaa ole ollut. Tai on, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan. Elämä vaikuttaa ihan suhteettoman mukavalta taas vaihteeksi, odottelen siis kakkosnelosella naamatauluuni kohdistuvaa osumaa arvaamattomalta suunnalta aböyt joka hetki. Saa nähdä koska nalli napsahtaa.

Olen kotiutunut Hervantaan jo täysin, hyvin voi käydä verkkareissa t-paidan helmat hupparin alta lepattaen keskustassa ruokakaupassa. Näytän lähiöasukilta jo kolmen viikon jälkeen. Mutta ei mitään valittamista. Hieno paikka, tänään bussissa saatiin todistaa, kun gangstapennut koittivat salassa kääriä jointtia takapenkillä. En oikein tiedä, salassa keneltä, kun haju ja grinderin naputtelu nyt ainakin kantautuivat ihan hyvin meidän penkeille asti. No, kaippa ne siitä oppivat, kun kiinni jäävät. Karma hoitaa.

Lauantaina on keikkakin täällä päin, O'Hara'sissa Kouristuksen kanssa. Jos asutte Tampereella, tai lähelläkään, tulkaapa pällistelemään, ei maksa yhtään mitään. Soitto alkaa kai puoli yhdeltätoista, ja meikällä ainakin olisi tarkoitus keretä vielä kreisibailamaan Vastavirralle Famine Yearin keikalle sieltä. Että suosittelen tulemaan paikalle. Ja tuomaan kaikki rahattomat kaveritkin.

Viha ja tietoisuus

Luin tuossa Dalai Laman kirjaa Myötätunto, tai joku helvetin Jeffrey Hopkins tuon on toimittanut tuollaiseksi self-help-malliseksi opukseksi. Eli luvassa oli siis paljon samojen asioiden pyörittelyä ja joka luvun lopuksi kaiken sen saman asian tiivistäminen pääkohtiin, että ihmiset pysyvät kärryillä kaikesta siitä, mitä ovat lukeneet puoli sivua sitten. Mutta siitä huolimatta siinä oli ainakin yksi sellainen kohta, joka napsahti melko hyvin ja lujaa ja avartavasti tajuntaan. Nimittäin vihan ja tietoisuuden suhde. Dalai Lama kuvaa vihaa likana ja tietoisuutta vetenä. Vaikka vesi olisi kuinka likaista, lika ei silti kuulu olennaisena osana veteen, vaan on erotettavissa siitä. Tässä kohtaa meikäläisen mieli alkoikin jo myllyttää läpi omia kokemuksia ja maailman tilaa.

On helppo olla vihainen, jos on tyhmä. Tyhmällä tarkoitan tässä yhteydessä sitä, joka tarkoituksella pitää maailmankatsomuksensa ja -kuvansa niin suppeana, ettei viha siinä pääse laimentumaan tiedostamiseen. Mitä enemmän tiedät, sitä vaikeampi on vain suoranaisesti vihata jotakin asiaa. Se ei onnistu, jos kykenet ymmärtämään vihan kohteen motiiveja ja maailmankuvaa, jos näet heidänkin olevan vain ihmisiä tai toimivan omista peloistaan ja tietämättömyydestään, et voi tuntea vihaa samalla tavalla, absoluuttisena, sokaisevana ja valkohehkuisena vihana, joka tuhoaa kaiken. Tilalle tulee väistämättä jonkinlainen myötätunto, ja viha kääntyy ihmisistä olosuhteisiin. Et enää vihaa niitä tyyppejä, vaan vihaat niitä olosuhteita, jotka sallivat tällaisen kurjuuden olemassaolon. Omalta osaltani voin sanoa, että vietin monta vuotta vihaten kaikkea. Itseäni, elämää, kuolemaa, ihmisiä ympärilläni, kaikkea mitä vain pystyin vihaamaan, koska ajattelin olevani jotenkin itsenäinen, irrallani ja ainutlaatuinen. Silti kaiken sen pohjalla oli pelko siitä, etten olekaan itse puikoissa omassa elämässäni. Pelkäsin kulkeutuvani kohtaloon, jota en tahdo, mutta jota en myöskään voi estää. Dragonlanceihin Margaret Weis ja Tracy Hickman olivat kirjoittaneet yhden hahmon, johon koin samastuvani enemmän tai vähemmän koko teini-ikäni. Velho Raistlin Majere oli fyysisesti heikko, katkera, ylimielinen, vihan läpi mädättämä hahmo, joka kulki lopulta menneisyyden läpi omaan kuolemaansa, nähden painajaisia siitä, miten kulki aavikolla seuraten omia jalanjälkiään kohti hirttolavaa. Näin jotain saman suuntaista painajaista koko varhaisnuoruuteni.

Kun pääsin kaikesta tästä irti, vaihtaen elämäni kertaheitolla toiseen, kaikki muuttui. Näin, ettei maailma ole minua vastaan. Kun luin enemmän ja enemmän, ymmärsin, että tässä maailmassa kaikki ovat enemmän tai vähemmän hukassa, ja että hyvin monet ihmiset ovat käyneet läpi täsmälleen saman, kuin minäkin. Monelle on vain käynyt siinä paljon huonommin, ja suurin osa jää epäilemättä vihan vangiksi, siihen looppiin jossa maailma koitetaan säilyttää suppeana, ankeana paikkana, jossa viha on jotenkin oikeutettua. Tähän nähdäkseni perustuu kaikki kansallismielinen viha ulkoa tulevia muutoksen voimia kohtaan, koska ihmiset tahtovat ylläpitää vihaansa, koska se on ainoa asia, mitä heillä on. He luulevat sen olevan jotenkin osa heitä tai heidän persoonallisuuttaan, että he vihaavat maahanmuuttajia tai jotakin muuta ryhmää. Jos tietoisuus ja ymmärrys vain kasvaisivat, vihakin kyllä laimenisi. Mitä enemmän vettä, sitä enemmän likaa siihen liukenee. Jos mieli on valtameri, viha ei koskaan voi liata sitä täysin, vaan häviää sinne kyllä. Toki äkilliset muutokset saattavat aiheuttaa vihanpurkauksia kenessä tahansa. Kyse on siitä, jääkö siitä pitämään väkisin kiinni, pyrkiikö edes ymmärtämään tilannettaan ja omaa mittakaavaansa kokonaiskuvassa. Erehtyykö pitämään itseään jotenkin ainutlaatuisen erikoisena maailmassa, sinä tuomarina joka on päättämässä, mikä täällä on oikein ja mikä väärin, vai ymmärtääkö olevansa vain yksi mitätön hiilen pala kaikkien muiden joukossa, aivan yhtä merkityksellinen tai merkityksetön, kuin kaikki muutkin täällä.

Joku voi ihmetellä, mitä "Kelan vihollinen" sössöttää jotain vihasta, mutta vihollinen on objekti. Vihan kohde,  ei vihaaja.

Jokainen Viiva On Virhe

Eilisen iltaa ja tämän päivää olen lähinnä taistellut erilaisia internet-sovelluksia vastaan, mutta kerkesin minä nopeasti Lahden sossunkin kanssa jutella. Toivottavasti kaikki menee niin kuin pitäisi..Vähän pelkään, että ei, mutta toivon silti parasta, on tämä elämä nyt kuitenkin sen verran paljon näyttänyt positiivisuuden sävyjä ja elpymisen merkkejä. Ehkä tämä tästä. Kaiken taistelun ja vääntämisen jälkeen sain kuitenkin luotua tämän:

JOKAINEN VIIVA ON VIRHE (sarjakuvablogi)

Sinne olen nyt kerännyt viideltä vuodelta kaikenlaiset randomit jutut, sarjakuva on meikän tapauksessa melko venyvä ja taipuva käsite. Lisäksi ymmärrän kyllä kaikkien noiden juttujen lapsellisuuden, ei sitä tarvitse välttämättä minulle kertoa, mutta olisihan se kiva, jos kertoisitte. Kuten voimme retrospektiivisesti tarkastellessamme huomata, alkupäässä sarjakuvat ovat lähinnä huutaen kirjoitettuja kirosanoja, kun ei sisältöä ole ollut täyttämään edes kolmea ruutua, mutta vähitellen sitten mukaan tulee myös jonkinlaista ajatusta, joka korvaa sen hieman yksipuolisen kirosanojen hokemisen. Nimi on taas laiskasti ja helposti otettu Cut To Fitin biisistä, se on kyllä kätevää, kun on tehnyt päälle 100 biisiä, niin on mistä valita. Sopi tuo paremmin, kuin vaikka Edustuksellinen Byrokratia. Blogi sisältää klassikot Hintin Ihmeelliset Seikkailut, Arttu Harkki Kaverina, sekä uusimman lempilapseni, Pahoinvoinnin Spiraalissa, jota alan kohta piirtää lisää. Siihen saa ehdottaa aiheita vapaasti, vaikka ei ne kyllä minultakaan lopu kesken.


Uusia tusseja pitäisi kyllä ostaa, kun saisi tässä joku päivä aikaiseksi lähteä vaikka keskustaan asti. Hervanta on kyllä monelta kantilta todella mukava paikka. Sää ulkona vain on vähän sellainen, ettei täällä tahdo hirveästi ulos lähteä. Luultavasti katkaisen jalkani ja saan kiroilla sitä vakuutusyhtiölle (meikällä on nyt nähkääs kotivakuutuksen myötä myös vakuutus itselleni, mitä ei ole ihan hetkeen ollutkaan), kyllästyisin tappelemaan papereiden kanssa ja jättäisin jalkani hoitamatta ja kuolisin sitten johonkin vähitellen kasvavaan sisäverenvuotoon ja tulehdukseen ja ties mihin. No, ehkä en. Torstaina alkaa työt, täytyy koittaa pitää itsensä jotenkin kärryillä päivistä ja skarpata. Eiköhän tämä elämä tästä polkaise itsensä käyntiin. Nyt piirtelen lisää sarjakuvia. Kohta alkaa päivä pidentyä. Aivan sama, vaikka tulisi kuinka musta joulu, vielä (kopkop) ei ole kuollut yhtään läheistä, joten meikälle on melko sama, onko maassa lunta vai ei. Jää vaan tuo ylimääräisiä extreme-kertoimia kaupassa käyntiin ja muuhun.

Ja tänään piirtelin lisää hölmöyksiä. Ehkä perustan sarjakuville oman blogin. Onhan niitäkin jo aika paljon.

Eilen piirtelin junassa taas hölmöyksiä...

Tekstuuripöllö hyökkää epäsymmetriakaupunkiin.

Pahoinvoinnin Spiraalissa, osa 1.

Pahoinvoinnin Spiraalissa, osa 2.

Ajatelkaa Lapsia

Vakivalta. Osa joku satakaheksan, kai.

Väkivalta ei toimi. Joku voisi tietysti sanoa, ettei koskaan missään, mutta se olisi naivia hölmöyttä ajatella niin. Väkivallalle on aikansa ja paikkansa, mutta mielestäni se ei missään olosuhteissa voisi, tai sen ei pitäisi olla poliittisen vallan lujitusväline. Silti suurin osa kaikesta maailmanhistoriasta, myös Suomen historiasta, perustuu poliittisella väkivallalla lujitetuille rakennelmille. Mistä tämä minun päähäni pälkähti? Siitä, kun Katainen sanoi, ettei väkivallan viesti ole koskaan poliittinen. Aloin miettiä tätä mellakkaa, kouluampumisia, köyhien opiskelijoiden sekoilua Ranskassa, sotia. Eihän väkivalta ole koskaan mitään muuta kuin politiikkaa, kahden vastakkaisen näkemyksen kohtaaminen, niiden vuorovaikutuksen aiheuttaman paineen purkautuminen. Aivan päivänselvä asia, jos sitä ajattelee noin niinkuin järkensä kautta, eikä vain lado sanoja peräkkäin ja toivo, että lopputuloksena olisi ehjiä lauseita. On aivan sama, halutaanko se viesti vain kieltää ja tukahduttaa, mikä yleensä kyllä vain provosoi uuden väkivallan syntyyn. Elikkäs: Kuinka kovaa teitä oikein pitää lyödä, että viesti menee perille?

Valta, joka on lujitettu väkivalloin on pitemmän päälle ylläpidettävissä vain jonkinlaisella väkivallalla. Se on kuin valehtelua, jos valehtelet ja rakennat itsellesi jonkun aseman, joudut valehtelemaan lisää kyetäksesi ylläpitämään saavuttamasi aseman. Helpointa on tietysti istuttaa väkivalta, helpommin käsitettynä tietysti sorto, suoraan asenteisiin ja instituutioihin. Suomessa tällainen kieli (rikkaammille ja fiksummille vaikka retoriikka) on ymmärretty lähinnä vasemmistolaisena. Onhan se. Se onkin vasemmiston kaikkein suurin ongelma. He tuijottavat niin mielellään kaikkea menneisyyden lasien läpi, etteivät edes tahdo nähdä tätä päivää. Se on minusta aina todella vaivaannuttavaa ja häiritsevää. Toki meillä on rikkaitta, jotka kusevat kaikkien muroihin minkä kerkeävät, mutta meillä on myös rikkaita, tai ainakin paremmin toimeen tulevia, jotka tukevat paikallisia yksityisyrittäjiä ja auttavat suoraan vaikkapa minun kaltaisiani ituhippejäkin selviytymään paremmin elämästään edes joskus, ilman että siihen olisi mitään velvoitetta. Näkemykseni on vuosien varrella tässäkin suhteessa avartunut, kun on tajunnut että se raja ei ole mikään luotisuora, joka kulkee vaikka 70 000 euron vuosituloissa. Mulkkuja on joka porukassa, eikä niitä pidä katsella yhtään missään hyvällä. Se ei kuitenkaan tarkoita väkivaltaista interventiota, palataan siihen myöhemmin, ehkä.

Suomen yhteiskunnan rakenteissa on sellaisia piirteitä, jotka ovat melko raskaasti yksilöä sortavia. Yksi on tietysti asevelvollisuus, mutta ei sekään niin paha ole. Suurin osa kaikista näistä on rakennettu sinne köyhien puolelle aitaa, etteivät "tavalliset ihmiset" välttämättä edes koskaan joudu kohtaamaan niitä. Siksi se työttömien ruikutus toimeentulotuista ja muista voi tuntua raskaalta. Mutta siinäpä se onkin. Yhteisön asenteet saadaan heikkoja vastaan, jolloin kenenkään ei tarvitse suoraan valtion puolelta provosoida tällaista sortoa. Köyhät, työttömät ja muut loiset tekevät sen itse yrittäessään huutaa apua. Minulla on tästä, ennakkoluuloista, -asenteista ja kaikesta muustakin niin paljon kokemusta, että voisin tehdä tästäkin aiheesta jonkin pitemmän tutkielman. Tavallaan nämä päälle 1300 tekstiä ovatkin sitä, mutta eivät ne kiinnosta ketään, kun en riko ikkunoita tai jaa meikkivinkkejä. Yhteiskunnassamme on se keskeinen ongelma, että se tuntuu tekevän kaikkensa, jotta tukea tarvitseva ihminen ei pääsisi jaloilleen. Kysellessä voin antaa konkreettisia esimerkkejä, tässä yhteydessä ne menisivät ohi aiheesta. Paulo Freire kehitti kokonaisen pedagogiikan sen ympärille, että yhteiskunnan huono-osaisemmat ihmiset tulisivat tietoisemmiksi itsestään ja ympäristöstään. Hänet karkoitettiin Brasiliasta sen vuoksi, mutta sitten hän vain lähti toteuttamaan sitä muualle. Ideana on se, etteivät ihmiset tuudittautuisi fatalismiin, siihen ettei kukaan voi tehdä tilanteelleen mitään. Jokainen voi muuttaa maailmaa, muuttamalla itseään. Se on passiivista vastarintaa. Puhun siitä lopuksi.

Väkivalta tulee meille kuitenkin ikäväksemme jotenkin luonnostaan. Italo Calvinon Halkaistussa Varakreivissä seppä itki sitä, miten osaa kyllä tehdä satoja uusia kidutuslaitteita, muttei tunnu saavan yhtään myllyä tai muuta hyvinvointia tuottavaa laitosta aikaan. Meillä on luontaisia taipumuksia jonkinlaiseen julmuudeksi tulkittavaan. Niiden kieltäminen ja patoaminen päättyy yleensä huonosti. Olen lukemattomia kertoja puhunut siitä jostakin, mitä ajattelin ylväästi Tulen pedagogiikkana.Patoutumia ja aggressioita voi käyttää luovaan toimintaan, kuvataiteisiin, musiikkiin, mihin tahansa. Tarkoituksena on polttaa itsensä puhtaaksi siitä paskasta, joka sinne mieleen tasaisin väliajoin kertyy. Jos en olisi löytänyt musiikkia, olisin luultavasti rikkomassa Stockmannin ikkunoita. Musiikissa, ainakin itselleni on keskeistä nimenomaan sen tekeminen käsityönä, kun lyöt soitinta (olkoonkin sitten kitara tai kattila) tai huudat lavalla, se iskee sinussakin jonnekin syvälle. Se purkaa erilaisia asioita ja sen jälkeen on puhtaampi olo.

Tätä Tulen pedagogiikkaa voi hyödyntää myös nuorten kanssa. Olen työskennellyt jo melko paljon kasvavassa iässä olevien nuorten miesten ja poikien kanssa. Jokainen sellaisten kanssa tekemisissä ollut tietää miten paljon heissä voi olla tylppää, kömpelöä voimaa, jolle ei välttämättä ole mitään muuta ulostulokanavaa, kuin kiroilu ja huutaminen, pienempien potkiminen tai  ongelmien aiheuttaminen. Siitä syystä olenkin tuputtanut tällaisia nuoria luovan tuhoamisen pariin. Puiden pilkkomista ja lumitöitä kaikkein konkreettisimmalla tasolla. Ne ovat hommia, jossa saa käyttää energiaansa asioiden tuhoamiseen, mutta jälki luo jotain uutta. Puhtaan pihan tai polttopuita. Alkutilanne, palaminen, palamistuote.

Kukaan ei taida jaksaa lukea tätä tekstiä edes nyt sen pituuden vuoksi. Ei kiinnosta. Lopuksi puhun siitä passiivisesta vastarinnasta. Väkivallan sivuun ohjaamisesta, henkisestä aikidosta. Kaikista kamppailulajeista eniten minua on aina kiehtonut juuri aikido, sillä se on passiivista vastarintaa puhtaimmillaan. Sen tarkoitus ei ole hyökätä, sen tarkoitus on ainoastaan käyttää hyökkäyksen omaa energiaa ja voimaa, kääntäen se hyökkääjää vastaan tai johtaa sen sivuun. Passiivinen vastarinta on hieman väärä ilmaus, koska siitä saa kuvan vain jostain itsensä kaivuriin tai puuhun köyttäneestä hippilaumasta, joka on niin passiivista, että unohtaa löytää paikallekaan. Siksi henkinen aikido, tai Gandhin Satyagraha on parempi. Rakkauden sanoma kuulostaa kornilta. Ja kliseiseltä. Sen pointtina on kuitenkin väkivallan välttäminen ja vastustaminen, omilla aivoilla ajattelu ja omantunnon kuunteleminen. Tietysti en mahda sille mitään, jos joku väittää hänellä sellaista ole, vaikka en sitä uskokaan. Ihminen voi uskotella itselleen, ettei ole inhimmillinen, mutta moraali on kaikilla olemassa. Vaikka uskonnot ja muut instituutiot koittavatkin aina jotenkin omia moraalia ja eettistä ajattelua. Se on sinänsä jo hassua, kun suurin osa uskonnoista ja muista tällaisista instituutioista kuitenkin on väkivallalla levitetty ja monesti ylläpidettykin. Mutta jokainen tavallaan. Ei uskonnollinen vakaumuskaan tee ihmisestä mitenkään parempaa tai huonompaa, kuten sanoin aiemmin, mulkkuja on aivan joka porukassa, eikä niiden toimintaa tarvitse katsoa vierestä. Väkivalta ei vain missään nimessä ole tehokas puuttumistapa, jos tahdotaan oikeasti muuttaa systeemiä, joka on rakennettu korttitaloksi ja liimattu kasaan väkivallalla.

Viikossa sitä taas kerkeää kerätä kuuppaansa kaikenlaista. Illalla odotettavissa räjähdys.

Olen palannut takaisin. Viikon aikana tuli luettua 5 ja puoli kirjaa, Markus Kajon Kettusen kuudes aisti, Judith Schalanskyn Kirahvin Kaula, Esko Valtaojan Kaiken Käsikirja, Gandhin Kirjoituksia,  Cormac McCarthyn Tie ja vähän sieltä täältä Desmond Morrisin Alastonta Apinaa. Eli hyvin vahvasti luonnontieteellisellä painotuksella meni tämä viikko itseni sivistämisen kannalta. Valtaoja herätti niin paljon ajatuksia, että kirjoitin hänelle juuri liian pitkän sähköposti, mutta koska en tahdo jotain sen keskeisistä ajatuksista ehkä menevän ihan hukkaan roskapostisuodattimen vuoksi, lainaan siitä joitakin pätkiä tähän:

"Samalla mietin henkistä evoluutiota. Ihmiset ovat järjestäytyneet, kuin neuronit, luoden jatkuvasti uutta henkistä kulttuurillista kuvaa itsestään. Nekin ihmiset, jotka eivät suoraan välttämättä ole kulttuurin kanssa tekemisissä (vaikka kaikkihan todellisuudessa ovat, jokapäiväisellä elämällään) ovat kuitenkin aina vaikuttamassa luovien yksilöiden elämään. Oli Da Vincilläkin äiti ja varmaan pari ryyppykaveriakin, jotka eivät välttämättä luoneet itse mitään, mutta jotka vaikuttivat omilla yhteyksillään neronkin ajatteluun ja toimintaan. Joskus ajattelin sitä vertauskuvallisesti vähän siltä kannalta, että kun tietoisuus kasvaa elämässä riittävän suureksi, yksittäiset tietoisuudet alkavat kulttuurin kautta luoda isompaa "kollektiivista" kulttuuria. Internet sitten taas on ollut kuin henkinen psykedeelinen huumausaine, joka on avannut epätavallisia ja odottamattomia hermoratoja erilaisten neuronien (=ihmisten) välille. Ehkä tietämättämme ja ymmärtämättämme tämä kaikki sitten yhdistyy jonkin muun oletettavan elämänmuodon kulttuuriin joskus tulevaisuudessa. Vaikka melko skeptinen olenkin sen suhteen, että ihmiset välttämättä mitään yhteyksiä kerkeäisivät siihen muodostaa. Ajatuksena kaiken pohjalla minulla oli kuitenkin jotain Voltairen Mikromegaksen kaltaista, aina pääsee isommaksi ja aina pääsee pienemmäksi, eikä meillä välttämättä riitä havaintokyky ja mittauslaitteet vielä käsittämään kumpiakaan mittasuhteita.

Huteraa aasinsiltaa pitkin voikin sitten kompastella elämän käsitteeseen. Luin myös Judith Schalanskyn romaanin Kirahvin Kaula, jossa elämäänsä kyllästynyt biologian opettaja pyörittelee kaiken näköistä ihmeellistä päässään. Vaikka monessa kohtaa opettaja oli kärjistetyn kyyninen ja darwinistinen, esitti kirja mielestäni moniakin mielenkiintoisia näkökulmia ja ajatuspähkinöitä. Yksi niistä oli koko elämän muodostuminen ja se, miten koiras-puolinen elämä on käytännössä vain "ei-naaras"-elämää. Kaikessa binäärisyydessään ainakin minun päälleni melko valaiseva ajatus, kun ajattelee sitä miten elämä itsessään on jo melko ihmeellinen asia, niin vielä suvullinen lisääntyminen... ja nämä meidän kielelliset käsitteemme niiden kuvaamiseksi vain johtavat meitä harhaan, ajattelemaan sitä arkipäiväisempänä, kuin mitä se onkaan. Eihän luonnolla varsinaisesti ole mitään väliä, onko sen "sivutuotteena" muodostama elämä jotenkin sukupuolellisesti latautunutta, meidän kannaltamme sillä taas on melko isokin merkitys. Lähestulkoon kaiken kannalta. Mutta kaipa sekin toisaalta on vaan entropian lakien mukaista, että kun elämä on hallinnut jakautumisen vähän turhan hyvin, on lisääntyminenkin tullut monimutkaisemmaksi ja -muotoisemmaksi touhuksi."

Sekä hieman myöhempää:

"Elämä on yksi suuri kulttuurinen illusio, jossa lapsena luulet eksyneitä viisaiksi, kunnes kasvat itse huomaamaan, että joku pitää sinua viisaana ja tajuat olevasi ihan hukassa. Tämä  on konkretisoitunut minulle monesti kasvatustöissäni, kun huomaan, miten vaikkapa kymmenen vuotta nuoremmat pitävät minua älykkäänä tai aikuisena - Olen 24-vuotias, enkä varsinaisesti tunne olevani oikein kumpaakaan. Siksi korostankin nuorille aina sitä, että kaikki meistä ovat virheellisiä, eikä me oikeastaan vielä lajinakaan ymmärretä mitä todellisuus on, joten kannattaa pohtia asioita omasta vinkkelistään ja suhtautua omiin virheisiinsä riittävällä huumorilla. Huxley sanoi ihmisen olevan sammakkoeläin, joka elää välittömän kokemuksen ja abstraktioiden maailmassa samanaikaisesti. Mielestäni se on aika hyvin sanottu, vaikka niiden lisäsksi todellisuuteen on kietoutunut ääretön määrä muitakin todellisuuden tasoja, sosiaalisia, symbolisia, henkisiä, kulttuurillisia, ym. Se on mielestäni hienoa, pysähtyä aina hetkeksi tajuamaan vaikkapa metsässä istuessa, miten monella tasolla aivoni sillä nimenomaisella hetkellä tulkitsevat vaikkapa näkemääni muurahaisjonoa oletetussa luuvankilassaan. Se on suorastaan mykistävän hienoa."

Nyt olen jumissa Lahdessa ilta yhdeksään asti, silloin menee halvin juna, joka sekään ei ollut halvimmasta päästä. Onneksi tässä nyt ei ole nälkäkuoleman partaalla, ja toivottavasti ensi viikko tuo tullessaan jotain  mielenkiintoista. Jos tahdotte kuulla äänen, joka syntyy siitä, kun meikäläinen heittää katu-uskottavuutta ämpärillisellä skene-pisteitä, niin alla on kaksi linkkiä kavereiden joululauluihin, jotka kävin laulamassa.

Tanssiorkesteri Chicago - Joulun Taika

Tanssiorkesteri Chicago -Rosolli

Jälkimmäinen oli kuulema soinut jo jossain Radio Kajauksellakin. Lisäksi on tämä, se on ehkä paras noista, sitä en pilaa kuin taustalaulujen verran.

Nyt sitten olen pois. Lupaan.

Narrasin! Olen paikalla vielä pienen hetken, kun tässä nyt ei junaa odotellessa ole parempaakaan tekemistä. Eilinen oli kaikinpuolin aivan helvetin hieno ilta. Ensin ihmiset luuli meikää junassa mielenvikaiseksi, kun luin tuota Kajoa, enkä voinut olla repeilemättä ääneen. Mutta siinä vaiheessa, kun poliisiradion ohjelmistossa on "Taser-kalastusvälineenä" ja rakennetaan liikennekamerasta oravan pönttö marsulle, niin kyllä se vähän naurattaa. Ja sitten vähän uudestaan, kun se tulee kahden minuutin päästä mieleen taas. Vaikka tulin junalla suoraan Torvelle, olo oli lievästi migreeninen ja väsynyt, jaksoin silti urheasti taistella väsymystä ja muuta vaivaa vastaan. Oli kyllä melko kaurismäkeläistä seistä Tirran edessä ja katsoa kuinka vanhoja rokkiukkoja ja manneja kärrätään sinne taksilla sisään. Tuli sellainen fiilis, että onhan tämä Lahti kuitenkin aina kaikessa epämääräisyydessään Lahti. Siinä sitten kannettiin kamoja ja laitettiin niitä pystyyn. Famine Yearit pölähti paikalle ja oli helvetin kiva nähdä niitäkin pitkästä aikaa. Niiden kanssa voisi soittaa vaikka joka keikalla, eikä meikää haittaisi yhtään.

Äänentarkistuksessa tuntui vahvasti siltä, että eihän tästä helvetin huutamisesta tule yhtään mitään, mikä oli sinänsä vähän ikävää, kun se oli vähän niinkuin se homma, mistä mulle siellä maksettiin. Sitten vaan pyörin ja stressasin sitä ja naureskelin tyhjää pari tuntia siihen asti, että saatiin mennä soittamaan. Se meni yllättävän hyvin. Jostain syystä se tuntui tosi oudolta. Liian helpolta. Tämä oli taas sellainen keikka, joka laittaa meikäläisen vaakakupille miettimään, mitä tässä pitää taas tehdä itselleen vaikeammaksi, jotta se tuntuu siltä miltä pitää. Viimeksi tällainen kokemus tarkoitti sitä, ettei enää tehdä settilistoja. Nyt ehkä pitää vaan skarpata ja tehdä lisää uusia biisejä, jotta saa riittävästi haastetta hommiin. Soitettiin lisäksi Sepulturan Convicted In Life coverina, helvetin hyvä biisihän se on, mutta pitkä kuin nälkävuosi, tai ainakin sen kitaristi (hahhahahhaaa).

Famine Yearin keikan ajan myin paitoja, mikä oli vähän ikävää, koska olisin mieluummin kreisibailannut ja sekoillut ihan täysillä. Mutta kauppa kävi hyvin, mekin myytiin enemmän paitoja ja levyjä kuin aikoihin. Itseasiassa meillä on enää neljä The Doors of Deceptionia itsellä jäljellä. Eli sen uuden levyn tekeminen alkaa olla taas ajankohtainen, kun on pelkkiä sludgelevyjä. Vaikka se on meikästä edelleen yksi parhaita juttuja mitä on tehty, niin silti on vähän hassua soittaa grindikeikka ja myydä ihan erilainen levy. Toisaalta taas se joku puoli meikästä virnistää vitusti, kun joku tulee kännissä katsomaan keikkaa, on ihan vitun innoissaan ja tulee ostamaan levyn, ja seuraavan aamun krapulassa sitten laittaa sen soittimeen, ja miettii että "mitä vittua, oliko se oikeasti näin hidasta?" Ehkä hän sitten menee internetiin googlettelemaan ja löytää tämän postauksen ja kuulee nauruni päässään lukiessaan näitä sanoja. Kohta pitäisi sentään tulla Indonesiasta Havoc Supremen kasettipainoksesta muutamat kappaleet, niin on edes jotain myydä. Pitäisi. En oikein luota Indonesian ja Suomen väliseen postitoimintaan.

Nyt sitten lähden pikkuhiljaa töihin päin, ja olen todellakin poissa seuraavan viikon, maaseudun rauhassa. Mellakkakeskustelu on avannut ajatteluuni uusia uria, mutta en vieläkään osaa olla asiasta yhtään mitään mieltä.. Sosiaalisessa mediassa ihmeteltiin ja kauhisteltiin tätä ja oltiin varmoja, ettei tällaisten kanssa olisi sotaa sodittu. Siitä olen kuitenkin vahvasti eri mieltä. Etteikö sota olis ollut täynnä juurikin tuollaista porukkaa? Nuoret miehet on kuitenkin läpi historian olleet samanlaisia. Ja nuoria tuollakin paljon oli, kuten oli sodassakin. Leikatkaa nuorisotyöstä ja sosiaalituesta, maksatte sitten tällaisten jälkipyykeissä. Omaan päähäni järkevintä olisi keskittyä eriarvoistumisen katkaisuun, hävittää luokat ja ajatella ihmisiä ihmisinä. Se vaatisi myös koululaitoksen perusteellista uusimista, mistä laitoinkin opetusministerille postia myös. Jo ennen tuota hässäkkää. Nykyinen koululaitos nimittäin tekee jo rakenteissaan melko selväksi sen, mihin kastiin kuulut ja millaista elämää saat odottaa, kun kansakunnan kynttilät tekevät selväksi, ettei parturikampaajan ja konkurssin tehneen työttömän pojalla voi olla edellytyksiä ymmärtää jotakin asiaa. Eikä tämä ole vitsi, vaan 9 vuotta meikäläisen kouluhistoriaa. Vaikka numerot olivat suhteellisen hyviä, stipendit jaettiin aina rikkaiden muksuille. Ymmärsin kyllä, että näin tämä tulee luultavasti menemään, ja että kyllä siinä on eväät johonkin kaunaan ja katkeruuteen, jos niitä tahtoo kantaa. Mutta ymmärsin myös, että eivät nekään ole vanhempiaan valinneet.

Poissaoloilmoitus.

Hei! olen poissa 7.12-14.12 välisen ajan. Minua ei tavoita mitenkään.



Eli lähden keikalle ja duuniin. Tänään Cut To Fit aloittaa Torvessa kello 21.30 tasan! Tulkaa paikalle, morottelemaan ja kättelemään sankoin joukoin, koska lähden sitten suht äkäiseen seuraavana päivänä töihin ja palaan vasta viikon päästä. Paikalla myös Cause For Effect ja Helsingin paras bändi Famine Year. Liput vitosen vissiinki. Kiitos, hei!

Ps. Yön yli mietittyäni tulin siihen tulokseen, ettei taida olla mitään isänmaallisempaa, kuin sotia piripäissään ylivoimaista vihollista vastaan, eli osa mielenosoittajista oli eilen suuresti itsenäisyyden asialla.

Vähän vaihtoehtoista itsenäisyyspäiväohjelmaa

Koitettiin keretä Pauhouselle, mutta bussit menivät miten sattuu ja kerettiin katsomaan vain ovessa roikkuvaa munalukkoa. Odoteltiin taas busseja vaikka kuinka kauan, kunnes lopulta päädyttiin kävelemään keskustaan. Käytiin isänmaallisesti kebabilla jossakin turkkilaisessa kebab-paikassa, jossa oli seinät täynnä jylhiä vuorimaisemia, joita ei taida olla parin tuhannen kilometrin päässä isänmaasta. Mentiin Tammelantorille, jossa kiakkovierasjuhlat olivat alkamassa. Tunnelma vielä tässä vaiheessa oli rauhallinen, hyvän tuulinen ja letkeä, mitä nyt jotkut olivat vähän päissään ja meinasin saada lätkäkiekosta päähäni kerran, mutta ninjarefleksini pelastivat minut siltä kohtalolta. No damage done. Sitten yhtäkkiä kaikki muuttui. Bileet laitetaan kasaan, aletaan soittaa rumpuja ja huudella iskulauseita. Siitä minulle tulee aina kaksijakoinen olo. Vierastan kaikkea lauma-ajattelua niin helvetisti. Minusta on jotenkin huvittavaa, mikäli anarkistit eivät näe sitä fasistista sävyä, joka marssitahtia lyövissä rummuissa ja iskulauseissa oikein on. Lisäksi en varsinaisesti näe, miten kännissä sekoilu varsinaisesti on anarkiaa, kun joka helvetin suomalainen tekee niin. Sehän on kaikin puolin konformistisinta toimintaa, mitä voi tehdä.

En oikein tiedä, mitä olen tuosta kaikesta mieltä. Minusta on helvetin hyvä, että ihmiset ovat aktiivisia, organisoivat ITSENÄISESTI tapahtumia ja liikkeitä yhteiseksi kokemiensa asioiden pohjalta. Minusta ei ole hienoa, että nämä kaikki lähes poikkeuksetta ovat vain tekosyitä olla vitun kännissä ja sekaisin koko ajan. Se puoli saa minut raivostumaan melko äkkiä, koska se ei käytännössä ole mitään muuta, kuin energian hukkaamista. Sillä energialla voitaisiin perustella bändejä, tehdä biisejä, taideteoksia, performansseja, jotakin sellaista, mikä laittaa ihmiset oikeasti miettimään. Se, että kaikki se energia ohjataan paikkojen rikkomiseen kännissä ampuu aina monella tapaa itseä jalkaan. Ensinnäkin, siinä ollaan mukana aivan samanlaisella joukkotautisella mentaliteetilla, kuin mitä jokainen diktaattori on saanut ajettua ihmisten mieliin historian aikana. Joukossa tyhmyys myös tiivistyy, ja joku menee väistämättä sitten sössimään jotain, mikä aiheuttaa yhteiselle aatteelle enemmän haittaa, korvausvaatimuksista ja muista puhumattakaan. Silti en voi sanoa, ettenkö olisi tuntenut myös riemua, kun kuulin ja näin Handelsbankenin ikkunan helisevän. Pankit ovat raiskanneet kaikkia perseeseen vaikka kuinka paljon. Ikävä puoli on se, että tuokin on kuitenkin kai jotenkin päin veronmaksajilta pois, vaikka sen ei pitäisikään. Lisäksi suurin osa vahingoista (töhryt hengessä "LUOKKASOTA LUOKA IASI!") oli näkemäni perusteella julkisessa tilassa. Kuitenkin olin huojentunut, kun kaikki kuuluttivat isoon ääneen, ettei joulutorin läpi kulkiessa saanut rikkoa mitään. Siellä siis oli seassa joitakin tolkuissaan olevia yksilöitä.

Kuljimme jonkin matkaa alussa joukon hännillä, ajateltiin, että kun nämä nyt sulkee kadut, niin päästään sopivasti bussipysäkille, ennen kuin bussi pyyhkäisee ohi. Sitten ajateltiin, että kävellään sorsapuiston läpi, kun ne nyt kerta menivät sinne mesoamaan. Katseltiin sitten tätä yhteenottoa pulkkamäestä. Se oli niin sekavaa touhua, etten oikein tiennyt, kenen puolella siinä olisi. Enkä siis ollut kenenkään puolella, koska kukaan ei tuntunut käyttävän järkeä. Poliisit tulivat melkoisella ylivoimalla, ei välttämättä lukumäärällisessä, mutta ainakin taktisessa mielessä. Heti, kun mielenosoittajat koittivat päästä aitaan käsiksi, hevoset pyyhkäisivät melko ylimitoitetulla voimalla porukan läpi. Yllätyin siitä. Vielä enemmän kuitenkin yllätyin siitä, että nämä punkkarit, hipit, ja muut aktiiviset ihmiset alkoivat hakata hevosia lätkämailoilla. Tähän kyllä poliisit vastasivat melko kovalla kädellä. Se kaikki näytti minun silmissäni tarpeettomalta ja turhalta mesoamiselta ja möykkäröinniltä. Siihen asti ilmassa oli ollut vähän sellainen fiilis, että poliisit nyt leikkivät vähän mielenosoittajien mukana, kulkevat perässä ja vilkuttavat diskovaloja rumpujen tahdissa.

Koska oloni on sekava, yritän kasata plussat ja miinukset.
+Aktivismi ja mielenosoittaminen
+"Jotain konkreettista tekemistä"
+Itsenäisyyttä puhtaimmillaan, kunhan ajattelet omilla aivoillasi, etkä mene mukaan vain siksi, että kaikki kaverit ovat jo siellä.
+Laitan kuitenkin sen pankin muilutuksen tähän..
+Musiikki alkupuolella
+Ilmaisen ruoan tarjoaminen. Siis ajatuksena ylipäätään.

-Kuvottavan fasistinen ilmapiiri, aivan sama millä puolella olet. Onhan se vähän hölmöä, jos kieltäydyt armeijasta ja sotimisesta, mutta lähdet huutelemaan luokkasota-iskulauseita ja marssimaan rivissä.
-Laumasieluisuus ja joukkotauti, tyhmyyden tiivistyminen
-Nuorille vain tekosyy olla vitun päissään
-Hukattu energia
-Negatiivinen huomio anarkistiselle toiminnalle
-Pelkkää dokaamista
-Hevosten hakkaaminen mailoilla
-Puolet koko mielenosoituksesta vain keskittyi kuvaamaan sitä kamerakännykkä kädessä, sen sijaan että olisi keskittynyt siihen, mitä oikeastaan oli tapahtumassa. Mutta tätäpä tämä maailma taitaa nykyään olla.

Konkreettisia esimerkkejä paremmista mielenosoituksista olisi oikeasti pasifismin aatteiden kannattaminen ja itsenäiseen ajatteluun kannustaminen. Esmes, vaikka se saattaa kuulostaa hölmöltä ja ei yhtään katu-uskottavalta, niin jonkun pulkkamäkipäivän lapsiperheille järjestäminen olisi punkkareilta huomattavasti anarkistisempi teko, kuin paikkojen rikkominen päissään. Meikä voi leipoa pätkiskakut, kun ilmoitatte vaan päivän. Ei tuosta nyt ihan paskan maku jäänyt suuhun, mutta ehkä vähän kuitenkin. Jossain kommentoitiin tuota "pelottavana" käänteenä, mutta minusta se oli ainakin pääasiassa "ihan kivaa", enkä kokenut pelkoa missään vaiheessa. Jättäydyin hännille seuraamaan tapahtumia siinä vaiheessa, kun en enää tahtonut olla niiden kanssa varsinaisesti tekemisissä.

Sivistyksen hinta.

Koska kirjasto ei ilmoittanut nettisivuilla aukioloaikojaan selkeästi, ja koska olen suhteettoman neuroottinen kaveri sille päälle sattuessani, päädyin ostamaan Markus Kajon Kettusen kuudes aisti-kirjan. En tiedä, ketä tästä pitäisi syyttää, mutta aion nauttia tästä silti. Kirjojen hinnat on kyllä täällä päin palloa räjähtäneet aivan käsiin. Kymppi kirjaa kohti olisi jotenkin päin kohtuullinen hinta, jos levyjäkin voidaan polkea suunnilleen noilla hinnoilla, ja niihin tuotantoportaisiin mahtuu sentään ainakin biljardi välistävetäjää, joita ei käsittääkseni kirjallisella puolella ole läheskään niin paljon. Luulin tuon hieman päälle parinkympin kirjan olevan kallis (mitä se kyllä toki oli), mutta sitten menin katsomaan, mitä se ainut lukematta oleva Italo Calvino maksoi. 40 euroa kovakantisesta, ihan kaikin puolin peruspaketista. Tuli vähän oksennusta suuhun ja kävelin takaisin tarjoushyllylle, jossa Kajo tuijotti "niin. Kyllähän minä tiesin, että takaisin sinä vielä tulet"-ilmeellä.

Missä vaiheessa nämä hommat ryöstäytyivät käsistä? Mikä sen kirjan hinnan oikein tekee, vaikkapa suhteessa CD-levyn vääntämiseen? Levyä tehdessä saat kuitenkin maksaa jokaisesta prosessista, siitä että ostat soittimen, siitä että nauhoitat biisin studiossa, siitä että tuottaja tulee sanomaan, että se on ihan paska biisi, siitä että studiossa sitten kokeilet juttuja ja teet sen valmiiksi, siitä että miksaaja miksaa ja masteroija masteroi (joskus tämä on oikeasti sama jätkä tekoviiksissä ja hassuttelulaseissa!!!), siitä että levy-yhtiö markkinoi ja joku piirtää kansikuvan, jonka joku media-assari sitten taittaa (nämäkin voi olla sama jätkä tekoviiksissä ja hassuttelulaseissa, harvemmin kuitenkaan miksaajajätkä!), jos sinulla on manageri, sekin ottaa oman 10% ja lopulta sinulle jää joku promillen promillen varttipromille. Jos et tehnyt itse biisejäsi, vaan maksoit jollekin siitä hommasta, niin luultavasti se mulkku ilmoittaa ne Teostoonkin ja nyhtää niistä "sun" biiseistä rahatkin vielä seuraavat 70 vuotta kuolemansa jälkeen.

Kirjaa tehdessä et periaatteessa tarvitse muuta, kuin paperia, kynän, pyyhekumin. Okei, annetaan tasuria edes 700 euron läppärin verran. Mukana tulee office, jolla voit duunata oikeastaan kaikki keskeiset työvaiheet, eli siis kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa uudestaan ja kirjoittaa kaiken vielä uudestaan. Se jätkä, joka haukkuu kirjasi paskaksi ei ainakaan tavallisesti pyydä vielä siitä rahaa. Se taitaa yleensä olla kustannustoimittaja. Kansien kohdalla pätee samat vaiheet, jonkun pitää tehdä se, mutta yleensä valokuva kirjailijan lärvistä riittää. Se minua onkin naurattanut, että kun minulla on oikeastaan sellainen naama, jolla ei tässä maailmassa voi myydä mitään muuta kuin kirjoja, enkä ole saanut vielä yhtään sellaista aikaiseksi. Jos laittaisin naamani levyn kanteen, kaikki minua myöten ajattelisivat, että vittu mikä itsekeskeinen runkku. Jos tämä naama on kirjan kannessa, kukaan ei usko, että tämän näköinen jätkä osaa tavuttaakaan. Mutta koska eivät kehtaa jäädä kiinni tämän näköisen jätkän kirjoittama kirja käsissään julkisella paikalla, he ostavat sen ja hipsivät himaansa naureskelemaan/halveksimaan, mitä nyt sitten päättävätkin olla mieltä.

En siis oikein ymmärrä, millä tuota kirjojen järjetöntä hintaa oikein koitetaan perustella, mutta ei siihen kyllä ihan heti tolkkua tule.. Briteissä tuntui niin helpolta ja halvalta, kun kaikki maksoi aina kympin. Oli se sitten Kafkaa tai paskaa, hinta oli aina sama. Punta nyt tosin on vähän isompi, mutta halvempaa se silti on..

Everything went better than expected.

Ja niin hän valmistautui taisteluun, autuaan tietämättömänä siitä, että byrokraatti oli herännyt jo kaksi tuntia aiemmin. Hän oli istunut tyhjässä yksiössään, teroittanut kaikki kynänsä, ladannut nitojansa, juonut eilisillasta keittimeen jääneet kahvinsa. Byrokraatti istui olohuoneen lattialla jalat ristissä, katsellen seinälle ripustettua valvontakamerakuvaa. Kuvassa oli suttutukkainen, likainen hippi. Kuvan oli lähettänyt hänelle Lahden TE-keskus viikkoa aiemmin, ja siitä asti hän oli joka ilta istunut sen edessä keksimässä lisää syitä vihata tuossa kuvassa eksyneesti ympäri työkkärin käytäviä harhailevaa hippiä...

  

Kaikki meni paremmin kuin odotin. Ensimmäistä kertaa ikinä työkkärikäynnin jälkeen tuntui siltä, että tältä normaalisti taitaa tuntua tuollaisen käynnin jälkeen. Tähän asti on tuntunut siltä, että se Ketosen ja Myllyrinteen vankiladraaman omaisesti kuvattu parodia on ollut vain sellainen kevyt ja siistitty versio aiheesta. Täällä sain heti eteen naaman, nimen ja puhelinnumeron, johon voi soittaa, jos jotain ihmeellistä tulee. Ajatelkaa, joku on valmis ottamaan minusta vastuun ihmisenä, sen sijaan että vierittäisi sitä vaan aina alemmas tikkaita, kaataen paskaämpärin seuraavan niskaan ja paeten itse paikalta, niin kuin tuolla Lahdessa on käytäntönä. Sain työkokeiluasiat eteenpäin, ja toivottavasti kaikki sujuu niin helposti ja sujuvasti, kuin nyt näyttäisi sujuvan. Niillä näkymin olisin jo ennen joulua töissä.

Sitä kautta oikeastaan aukenee myös lisää melko mielenkiintoisia näkymiä. Hommien aikana pitää jossain muodossa kokeilla osuuskuntatoimintaa, ja kun tuo novellikokoelma nyt on roikkunut ja ollut jumissa pöytälaatikon välissä vaikka kuinka kauan, niin Osuuskumman kautta sitä voisi ehkä olla mahdollisuus saada työnnettyä ainakin pois sieltä pöytälaatikosta, kohti jonkinlaista konkretiaa. Sitä paitsi noin niinkuin fiiliksen puolesta tuo taitaisi olla oikea kustantaja sille joka tapauksessa, jos vaan saisi homman natsaamaan. Periaatteessa meikää kyllä vähän kiinnostaisi, kiinnostaisiko ketään sitä ostaakaan, varmaan 15 novellia (tai ehkä 20 on mukavampi tasaluku) ja meikäläisen ja joidenkin muiden kuvitusta, ainakin Pohjasen Jusa ja Terhi ovat kelailleet sitä kuvittamista jo, ja itsekin sitä on kuin huomaamattaan tehnyt niitä edes jonkun verran. Toisaalta mietin, että sellainen vähän zen-henkinen abstrakti mustemaalauskuvitus voisi toimia ainakin joissain hommissa aika hyvin. Mutta olen ajatellut, että etsitään nyt ensin sitä julkaisijaa, katsellaan sitten sitä kuvituspuolta. Saa nyt nähdä, mitä tapahtuu. Siitäkin huolimatta elellään nyt jänskiä aikoja.

Kävin silti työpaikallakin vähän fiilistelemässä, lämmittelemässä uunia ja muuta tuollaista, ihan jo työympäristönä tuollainen vanha, puulämmitteinen rakennus on melko helvetin hieno juttu. Meikällä ei ole mitään puilla lämmittämistä vastaan, saihan niitä Pertunmaalla kantaa omaankin uuniin päälle seitsemän vuotta, sen lisäksi niitä sai joka helvetin vuosi olla tekemässä koivun rungoista. Mieluummin olisin sahannut ja hakannut ne kirveellä itse, meikää vitutti eniten niissä hommissa se traktorin ja pilkkojan moottorin huuto, bensan haju ja sahanpurut joka helvetin reijässä homman jälkeen. Niitä sai sitten koko kesän mättää liiteriin, minkä lisäksi tehtiin kaikkien naapureidenkin vastaavat hommat sellaisina talkoina, että olisi saattanut jotain sosiaalityöntekijää vähän kiinnostaa ne meidän olosuhteet ja palkkaus. Mutta eipä kiinnostanut, ja siellä sitä sitten oltiin. 

Käytiin sen jälkeen vähän kirppareilla ja kirjakaupoissa ja missä vielä, nyt on vain sellainen olo, että pitäisi mennä kirjastoon lainaamaan Markus Kajon uusimmat tykittelyt. Se on kyllä meikäläiselle niitä harvoja suomalaisia kirjallisia sankareita, koska se on ainoa, joka tajuaa kirjoittaa ihan mistä tahansa muusta, paitsi sodasta ja traumoista, joita ei ole edes itse käynyt läpi. Toki Vonnegutkin kirjoitti Dresdenin pommituksista melkein joka helvetin kirjassa, mutta onhan se nyt varmaan ollut melko psykedeelistä, että illalla sinut viedään kiireisen kaupungin jonkun sopukan kellariin, ja aamulla kömmit ylös keskelle täysin tasoitettua erämaata ja raunioita. Voisin minäkin kirjoittaa isopappani sotakokemuksesta, hän menetti siellä jalkansa ja kaksi lähimpänä hiihtänyttä kaveria, kun omat eivät olleetkaan raivanneet miinoja riittävän hyvin.(Toisaalta ehkä juuri tämä on myös ohjannut meidän sukumme anarkistista suhtautumista maailmaan, kun on nähty että omiinkin miinoihin voi menettää raajojaan aivan samalla tavalla, kuin vihollismiinoihin, ja pohjimmiltaan kaikki on kiinni vain ihmisten huolellisuudesta ja virheellisyydestä.) Mutta elämässä ei ole kyse menneiden traumojen looppaamisesta, vaan niiden assimiloimisessa osaksi omaa persoonaa, eteenpäin menemisestä. Niiden tarkoitus on olla kuumina levyinä, joihin isketään sormet tajutaksemme, että ne polttavat. Sitten sitä virhettä ei tehdä enää. Suomalainen kirjallisuus on vuositolkulla pitänyt kättä levyllä ja itkenyt, kun sattuu. Olisiko aika jo nostaa se käsi siltä levyltä ja tehdä vaikka ruokaa?