torstai 6. joulukuuta 2012

Uskosta ja uskomisesta.

"Give us this day our daily Faith, but deliver us, dear God, from Belief."

Huxleyn Islandissa olevassa kirjassa on tuo lyhyt fraasi, joka yhdellä tapaa oikeastaan kiteyttää suomen kielen rajoitukset spirituaalisista ja uskonnollisista asioista puhuttaessa. Tästä meillä oli myös jonkin verran puhetta koulussa viime vuonna, vaikkakaan sitä ei nostettu esiin nimenomaan kielen ja sen ilmaisun vaikeuden kannalta, vaikka ajattelin kyllä ottaa asian esille. Puhuttiin siitä, miten olennaista on uskoa johonkin. Tässä yhteydessä eräs juuri 18-vuotta täyttänyt, aikansa lähinnä taiteilijaelämästä unelmoiden kuluttava henkilö, jossa ei ollut pisaraakaan minkään sortin taiteellisuutta, huusi luokan perältä, ettei hän kyllä usko mihinkään. Opettaja sanoi katsettaan kääntämättä: "väärä vastaus, hylätty, 4/10." Vaikka tällä opettajalla itsellään käsitykseni mukaan on uskonnollinen vakaumus, ymmärsin heti hänen tarkoittavan tällä uskolla nimenomaan sitä toista uskoa, Faithia, uskonnollisen uskomisen, Belief, sijaan. Se oli mielenkiintoinen tilanne, kun osa porukasta yritti käsittää kukin omalla kapasiteetillaan uskomisen eri merkitystä ja painotusta. On ehdottoman tärkeää uskoa johonkin, täytyy olla jotakin sellaista, joka antaa syytä taistella eteenpäin ja pitää ajatuksen terävänä ja pieksee sinuun jatkuvasti lisää voimaa.

Minä en usko parempaan huomiseen, tai ainakaan siihen, että minun toimintani voisi siihen vaikuttaa. En silti usko, että se menee mitenkään huonommaksikaan, uskon, että toisaalta kaikki on täällä ollut aina yhtä kurjaa ja kaunista, ja kaikille oma aika näyttää kamalimmalta. Maailmassa on kuitenkin voittopuolisesti mielestäni enemmän kauneutta, kuin kurjuutta, jos ajatellaan maailmankaikkeuden laajuudessa. Ihmiselämä on siitä sattumien ja säkälaukausten ristitulesta niin outo ja ainutlaatuinen poikkeus, että mielelläni toivoisin sen säilyvän vaikka kaikkeuden tappiin asti, ja toisaalta ajatus siitä, ettei se säily, on omiaan aiheuttamaan paniikkikohtauksen melkein koska tahansa. Tuntuu niin turhalta yrittää rakentaa jotakin pysyvää henkistä "perintöä", kun tietää että joskus kaikki ihmiset lakkaavat olemasta, eikä se kuitenkaan mene eteenpäin tai säily minnekään. Silti, se ei anna syytä olla yrittämättä.

Minä uskon siihen, että Karma hoitaa. Eli toisin sanoen "kyllä ne linnut sen siitä sitten..." Mitä tahansa teenkin, en voi tehdä väärin, vaan kaikki ratkaisuni tulevat aina olemaan oikein, jokainen viiva, olkoonkin miten virhe tahansa, tulee löytämään oman paikkansa kokonaiskuvassa. En usko fatalismiin sellaisenaan, joten en uskalla heittäytyä tuuliajolle ja valita miten tahansa, sillä vaikka kaikki valinnat olisivatkin oikeita, jotkut ovat oikeampia kuin toiset. Jos piirtelet umpimähkään viivoja ja alat sitten piirtää kuvaa niiden ympärille, on se vähän vaikeampaa, kuin se että etenet viivojesi kanssa harkitusti ja järkeä käyttäen. Monien ihmisten ongelmana vain on se, että viivoja on tullut räiskittyä paperille turhan paljon turhan aikaisessa vaiheessa elämää, eikä niitä kaikkia enää pysty peittelemään, vaikka piirtäisi millaisia kuvia.

Uskominen uskonnollisessa mielessä taas on jokaisen oma asia. Ihmisyyden henkisen, spirituaalisen puolen kieltäminen älykkyyden nimissä ei ole koskaan mielestäni ollut kauhean älykästä, vaan lähinnä Freudilaista patoamista ja orastavan kompleksin peruskivien valamista. Jokainen, joka hehkuttaa olevansa ateisti, joka ei tarvitse mitään henkistä puolta itselleen, on nähdäkseni lähes väistämättä väärässä, mikäli he kuuntelevat musiikkia. Ainakin, jos he kuuntelevat sitä yhtään samalla intohimolla, kuin minä. Minulle musiikki täyttää sen henkisen puolen. Puhuin tästä viime kesänä pastorin kanssa, jota kiinnosti kovasti käsitykseni jumaluudesta ja henkisyydestä. Luonto ja musiikki ovat minulle ne asiat, jotka muodostavat yhdessä sen, mistä kaikissa uskonnoissakin on kysymys. Se on rytmikästä, mutta ei missään nimessä hallittua, se on elävää ja vaarallista kuin tuli, aina vähän käsityskyvyn ulottumattomissa tai tajunnan takana. Kaikki musiikki on minulle aina osoitus ihmisen henkisistä kyvyistä, ja yhdessä ne maalaavat kuvaa kuolevaisuudesta ja olemassaolosta. Tästä syystä etenkin kaikenlainen "maailman musiikki" on ollut minulle aivan helvetin tärkeää. Niissä kuulee ne ihmisyyden vanhimmat sävelet, jotka ovat kulkeneet meidän mukanamme ympäri palloa, törmäilleet ja kompastelleet erilaisiin hassuihin soittimiin ja muuttuneet joksikin muuksi, säilyttäen kuitenkin kaiken olennaisen. 

Minulla meni aika monta vuotta, ennen kuin tajusin, ettei suomalainen iskelmäkään ole juuri muuta, kuin vähän tönköksi ja höhläksi väännettyä bluesia.  Äsken katsoin dokumentin brasilialaisesta kolistelijamuusikosta, enkä voinut olla tuntematta yhteyttä, kun hän kiersi kuuntelemassa vanhojen mummojen tarinoita sambasta ja vanhoista afrikkalaisista lauluista, tuli sellainen olo, että tuossakin on yksi sellainen ihminen, joka kuulee musiikin samalla tavalla kuin minä, suorana jumaluutena ja luonnonvoimana ilman suodattimia ja ylimääräisiä välikäsiä. Se on kaunista ja voimakasta. Tietyt sointukulut ja sävelet ovat iskostuneet ihmisyyteen niin vahvasti, että meistä jokainen voi tuntea niiden vain yksinkertaisesti TOIMIVAN. Siksi paska musiikki, kaiken tämän perinnön, perinteen ja sen ymmärtämisen hukkakäyttö, ärsyttää minua aina vähän enemmän. Se on kuin Allahin pilakuvien piirtelyä tai fariseusten haukkumista. Ja silti minulla ei ole vielä ollut mitään tarvetta polttaa Arttu Wiskaria tai Jippua. Tai no ehkä hetkellisiä, mutta en siis ole kuitenkaan edes toteuttanut niitä!

Ihmisen henkinen puoli on aivan kuten mikä tahansa muukin puoli, jos sitä ei käsittele, se kehittelee itselleen jonkinlaisen jättimäisen golemin muista piirteistä, ja alkaa käyttää niitä ihmistä vastaan. Ihminen, joka ei ole sinut itsensä kanssa, pakoilee niitä "vääriä" tuntemuksia jonnekin muualle. Esimerkiksi vaikka siihen alkoholiin. Sitten kun se tie on katsottu loppuun, henkinen puoli löytyy ja se näyttää kaiken paskan keskellä ainoalta puhtaalta ja koskemattomalta asialta itsessäsi, jolloin on helppo ripustautua siihen koko painolla, hurahtaa uskoon ja vetää kaikki yli siinäkin hommassa. Se on mielestäni aina vähän raskasta. Siinä on kyse nimenomaan Beliefistä, joka purkautuu väkisin ulos, kun ihminen ei osannut uskoa sillä toisella tavalla, ja myöntää itselleen omaa olemustaan henkisenä olentona. Ei sen myöntäminen ja ymmärtäminen tarkoita, että pitäisi suhtautua mihinkään irrationaalisesti, päin vastoin, sen sisäistäminen ja hyväksyminen osaksi itseä on nimenomaan älyllisesti itseään tarkastelevan ihmisen toimintaa. Miten sitä toteuttaa käytännössä onkin sitten eri, ja jokaisen oma asia. Itselleni riittää, että saan istua tai kävellä luonnossa, kuunnella musiikkia, tai soittaa kitaraa helvetin lujalla, tai huutaa elimistöni tyhjäksi kaikesta energiasta. Se on kaikki elämän kunnioittamista, oman henkisyytensä hyväksymistä ja ymmärtämistä, osa ihmisyyttä.

4 kommenttia:

  1. Mahtava teksti.

    Kävin katsomassa Scott Kellyn keikan Helsingissä ja Neurosiksen Lontoossa. Suomen kieli ei riitä kertomaan. Tunsin sen. Voi vittu. Pakko nähdä uudestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noista molemmista olen kyllä ihan helvetin kateellinen, jos olisin tiennyt aiemmin noista Neurosiksen keikkasuunnitelmista niin olisin varannut lennon takas myöhemmin, mutta Ryanairilla kaikki kikkailut on kalliita ja kuumottavia, niin ei ollut mahdollista siirrelläkään paluuta. Oli varmasti kyllä niin helvetin siistiä. Toivottavasti Neurosiskin tulisi kesällä vaikka tuonne Tuskaan, ja soittaisi vaikka mielellään perjantaina, niin meikän elämä olisi aika täydellistä.

      Poista
  2. Moikka!
    Oon lueskellut kirjoituksiasi jonkun verran ja täytyy sanoa, että olet todella taitava kirjoittaja. Selvä visio jonka johdattelet niin, että lukija voi samaistua tunteeseen, mikä kirjoittaessa on ollut. Hyvää asiaa, kaiken sen paskan meikkauspostauksien seasta, mistä bloggerini tuntuu välillä koostuvan. Uskosta puhuttaessa löytyy niin monta argumenttia ja mielipidettä kuin on osapuolta. Komppaan täysin uskoa ydinajatuksena. Sillä ateistikin ~uskoo siihen ettei usko.
    Hyvää itsenäisyyspäivää! :)
    Mitä mieltä olet muuten suomalaisten arvostuksesta kotimaataan kohtaan? Tai yleensäkin suomalaisten arvostuksesta itseään kohtaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tattis. Meikästä on aina hauska ajatella, että on aivan sama kuinka vitun fiksu luulen olevani, tulen aina häviämään teini-ikäisten tyttöjen meikkioppaille mennen tullen.

      Visiosta en välillä oikein tiedä, jos lueskelen mitään vanhempaa taaksepäin niin huomaan, että en ole todellakaan kirjoittanut koskaan läheskään kaikkea, mitä olen "aikonut" ennen kuin olen aloittanut tajunnanvirran omaisen oksentelun. Olen huomannut, että kun jokainen lause johtaa toiseen, minkäänlainen asioiden väliin ujuttelu ei oikein onnistu. Toisaalta olen siitä melko kiitollinenkin, koska se pitää omat munat pois pöydältä, ei tule mietittyä oikeastaan yhtään, mitä kirjoittaa, se kaikki vaan valuu ulos samalla tavalla kuin äänet ja kuvatkin. Niin kuin vaikka tässä juuri nyt käy. Ei mitään vitun käryä, mitä oikeasti aloin sanoa tämän kappaleen alkupäässä.

      Joskus jaksoin kai mesota enemmänkin itsenäisyyspäivän turhuudesta, valtioiden rajat on kuitenkin aina vaan poliittisia ja antaa jonkun tekosyyn sotia, mutta suomi on tasan siellä, missä suomalaisetkin ovat. Siellä, missä ne ihmiset kantavat sitä omaa luonnettaan ja juurtaan, omaa musiikkiaan ja kulttuurillista historiaansa mukanaan. Sillä ei ole mitään tekemistä valtioiden rajojen kanssa, vaan jokainen meistä on itsenäinen omassa itsessään. Kaikki mikä sinuun tulee ulkopuolelta on aina vain hyväksi, koska se pakottaa kyseenalaistamaan omia tapojaan. Se taas ei tarkoita, että niitä pitäisi hylätä kuin uppoavia paatteja, vaan että saat heijastelupintaa omaan elämääsi ja omiin kokemuksiisi. Tuolla saarella huomasin, että kaikki ovat ylpeitä juuristaan, jos ne tulevat jostain muualta, kuten vaikka Puolasta, Saksasta tai Irlannista. Tosin kukapa ei tahtoisi olla Irlantilainen, meikästä tuntuu että koko maailma on irkuille kateellinen siitä, että ne saa olla irlantilaisia. Pitäisi ainakin olla.

      Poista