perjantai 28. joulukuuta 2012

"The blues got you!

Katsoin Nosferatun alusta loppuun ensimmäistä kertaa koskaan, mikä oli näin jälkiviisauden suojista lauottuna virhe, koska siitä heräsi aivan helvetin terävä ja tarkka visio siitä, että aion tehdä siihen oma ääniraita. Ärsyttävää tämä on siksi, että vaikka suurin osa mykkäleffojen musiikista on kuitenkin samojen teemojen toistoa, puolentoista tunnin elokuvassa on melko paljon tekemistä, minulla ei ole välineitä siihen, ja tiedän että tämä minun nuppini ei anna liekaa ennen kuin se on tehty. Päätin siirtää sen kuitenkin pinon alimmaiseksi, osastoon "sitten, kun minulla on piano." Sen verran voin antaa itselleni periksi. Joskus elämäni aikana, tällä henkisellä bucket listilläni, on nyt merkintä: "tee Nosferatuun soundtrack."

Tänään on muuten ollut melko blues-pitoinen päivä, alkoi ärsyttää kun ei löydy Skip Jamesia vinyylillä ja päätin huomenna lähteä vaihtariin katsomaan, josko viimeisillä kolikoillani voisin ehkä löytää jonkun kokoelman niitä perus Killing Flooreja ja Crow Janeja. Jos ei löydy, käyn ostamassa pari plektraa ja jotain syötävää. Life is peachy. Tuossa sattui John Lee Hookerin levyjä pyöritellessä yhden takakannesta silmiin Leadbellyn sitaatti, jossa mies totesi, ettei yksikään valkoinen ihminen ole koskaan ollut bluesin vallassa, kun heillä on asiat niin hyvin. Hän eritteli, että kun et saa unta öisin, et voi syödä tai nukua, "the blues got you!" tai kun kaikki läheiset ovat ympärilläsi, etkä osaa sanoa heille mitään, "the blues got you!" Näistä tuli välittömästi sellainen fiilis, että ehkä tuohon aikaan, kehityksen suunnan ollessa vielä väistämättä ylöspäin, yhdelläkään valkoisella ihmisellä ei ollut syytä masentua ja tulla bluesin riivaamaksi, mutta tänä päivänä, jostain säälittävän vinksahtaneesta sattuman oikusta, tilanne on kääntynyt päälaelleen. Mustat laulavat siitä, mitä kaikkea heillä on, miten on isoja autoja ja kultaketjuja ja naisia ja tykkejä ja huumeita, ja valkoiset miehet huutavat laman alle jyräytynyttä elämäänsä, puutettaan ja nääntymystään. Mr. Leadbelly, the blues got me after all.  Kaksituhattaluvun blues, "the 21st century blues", on rakennettu henkisestä tyhjiöstä, jota on liian kauan koitettu täyttää muovisella paskalla ilman tulosta.

Silti, olkoonkin Leadbelly kuinka oikeassa hyvänsä, koen, että juuri blueskitara on se, joka on napannut minusta aina sen kaikkein tiukimman otteen, joka on pennusta asti hiljentänyt minut ja laittanut ihmettelemään elämän suuria asioita, ihan sieltä varhaislapsuudesta ja Irwin Goodmanin tuoppiin itkeskelybiisien sooloista lähtien. Irwin oli ja on meidän faijalle ollut tärkeä tyyppi aina, ja Viimeinen Laulu soi miehen kuoleman jälkeen aika monta kertaa. Itseasiassa kun ajattelen asiaa, uskon että se on ollut yksi yllättävänkin iso tekijä minun musiikkimieltymykseni muotoutumisessa, Goodman ja Topi Sorsakoski, sitten vähän myöhemmin sedältä löytyi Sentencedit, Amorphikset ja Moonspellit, jotka omalla vinksahtaneella tavallaan jatkoivat tätä yhtälöä aivan luonnollisesti, vaikka senkin yhtälön ratkaisuun meikäläisen piti derivoida aika monta vuotta. Toisaalta siinä vaiheessa aukesi aika monta muutakin tuntematonta muuttujaa, ja keskeinen avain tässä oli Tom Waits, jonka kautta tajusin, että oikeasti kaikki maailman musiikki on vaan vänkyrälle väännettyä bluesia. Kiitos hänelle siitä, sillä se on ollut yksi suurimmista pienistä valaistumisista.

Nyt pitää mennä, pikku kissa kuseksi sohvan pääliselle ja sekoilee nyt ympäri kämppää.

2 kommenttia:

  1. heh, aika osuva otsikko kun olin tulossa sulle suosittelemaan Beth Hartia, jos et ole jo tutustunut. Voi jumalauta mitä laulua, mikä fiilis. Oon kuunnellut kolme päivää melkein pelkästään noita ton livepätkiä youtubesta.
    Ja vein kitaran huoltoon että voin soittaa bluesia paremmin :)

    http://www.youtube.com/watch?v=3FUyuDgsJK0

    VastaaPoista
  2. http://www.youtube.com/watch?v=aibICX4KZ3Y

    VastaaPoista