torstai 13. joulukuuta 2012

Tämän saman asian eri puolia..

Tein kahdeksan minuutin biisin siitä soinnusta, jonka huomasin tripauttavaksi Cardiffissa, en edes muista mikä sen nimi oli, jotain kirjaimia ja jotain numeroita siinä oli. Kunhan soitin jotain melko harmonista "väärää" sointua, kahdeksan minuuttia, ja olen melko varma, että saan jännetuppitulehduksen tai jotain muuta vastaavaa kaulan puristamisesta. Tuon soittaminen sattui, mutta oli melko siistiä katsella seinää ja antaa sen soinnun tehdä mielenkiintoisia juttuja tajunnalle. Seinä värisi ja aaltoili, tunne oli kuin migreeni ilman päänsärkyä, ei mitään uutta, mutta aina yhtä mielenkiintoista. Siitä tulee hämmentynyt olo, kun kuitenkin on selvinpäin.

Soittelin myös vanhoja biisejä, ja pystyin muistamaan täydellisesti niitä iltoja, jolloin tein ne. Mikseristä löytyy alimpana kaikista sellainen biisi, jonka tein lokakuussa 2010, ei ehkä kuulosta pitkältä ajalta, mutta tuntuu ikuisuudelta. Jos joku jaksaa lukea etsiä, siitäkin löytyy varmaan jonkinlainen selitys. Se on tehty, kun molemmat isovanhempani olivat vielä elossa, samana päivänä, jolloin näin mummoni viimeisen kerran. En tiennyt sen jäävän viimeiseksi, koska edelleenkin, siinä vaiheessa uskoin vielä jonkinlaiseen kohtaloon siinä muodossa, että jos ihminen ei ole kuollut leukemiaan, eikä jatkuvasti uusiutuviin syöpiin koko elämäni aikana, hän tulee ennemmin jäämään vaikka auton alle, kuin kuolemaan syöpään. Mutta toisin kävi, muutama viikko myöhemmin, ja se oli hämmentävä isku vasten kasvoja. Siinä vaiheessa tein erään toisen biisin, jota soitin myös, ja joka toi mieleeni aivan yhtä terävänä sen illan, jolloin sain kuulla mummoni kuolleen. Isä soitti, Viljami oli kahvilla täällä, loppuillan kuuntelin Steve Von Tillin Grave Is A Grim Horsea, jota kuuntelin seuraavan kuukauden ajan joka päivä, samoin kuin Neurosiksen The Eye Of Every Stormia. Ne kaksi levyä ovat kaikista muistakin sidoksistaan huolimatta vahvasti tuon ajan kuvia, ja palauttavat mieleeni sen saman ajan. Vuotta myöhemmin kuuntelin Scott Kellyn The Wakea ja Neurosiksen A Sun That Never Setsiä, ja tein taas yhden biisin, joka palauttaa minulle sen tietyn illan mieleen, kun treeneissä puhelimeni soi, ja äiti soitti papan kuolleen. Miksikö mietin näitä nyt? Tuli tänään puheeksi vanhemmuus, vanhemmat, isovanhemmat, kun luokkakaverini saa joulun alla lapsen. Se laittoi taas miettimään elämää nimenomaan siitä aspektista. Joku vaivautui tekemään ja kasvattamaan meidät, vaikuttamaan meihin ja tekemään meistä täysipäisiä ihmisiä. Se ei ole ihan vähän se, ja tavallaan koen velvollisuudekseni heitä kohtaan tehdä saman jollekin vielä olemattomalle ihmiselle.

Ja toisaalta koen, että minun ei koskaan pitäisi tehdä lapsia. Jos on olemassa pieninkään riski, että se tuleva ihminen saisi kärsiä pelkästä elämisen ja olemassaolon kokemisesta yhtä paljon kuin minä, on melkein riittävä syy jättää kaikki lapset tekemättä. Jos meikän muksu perisi tämän saman.. "vaivan", olemattomuuden pelon, en voisi antaa sitä itselleni anteeksi. Sen, että ei tahdo kuolla, mutta ei oikeastaan uskalla elääkään, koska jokainen hetki vie lähemmäs kuolemaa. Olen onnistunut kääntämään sen jonkinlaiseksi voimaksi, mutta välillä sekään ei vain riitä. Olemassaolo on niin saatanan raskasta, ettei oikeasti kykene löytämään sen järjettömyydestä mitään positiivista. Ja heti, kun se varjo antaa periksi, tajuaa taas kaiken hienouden olevan juuri siinä, ja ilman kuolemaa elämässä ei olisi koskaan mitään mieltä ollutkaan, eikä se olisi mitenkään päin mahdollistakaan. Jos ei jokin pieni epäsymmetrisyys olisi jättänyt materiaa tänne enemmän, kuin antimateriaa, elämää enemmän kuin kuolemaa, ei koskaan olisi ollut elämää joka voisi kuolla.  Se ajaa minua nyt eteenpäin, ja katsotaan miten pitkälle se oikein kantaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti