sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Menen uneen.

Mikähän vittu siinä on, että kun tulet tällä tavalla vanhaksi ja vammaiseksi, jo pelkkä istuminen riittää puuduttamaan jalat? Tuntuu, että heti jos pidät jalkaa tai kättä koukussa, verenkierto kyseiseen raajaan lakkaa ja se puutuu ja tuntuu ärsyttävältä. Tietysti unohdat istuvasi jalkasi päällä, kun se ei tunne mitään, sitten nouset ylös ja astut puutuneelle jalalle, joka ei osaa ottaa yhtään painoa vastaan ja taitat nilkkasi. Sama jos makaat vähän aikaa lattialla, veri ei kierrä enää missään. Eikä se ainakaan sydämen vajaatoiminnasta ole kiinni, tämä sydän on vahvistettu satunnaisilla, mutta tasaisesti ilmenevillä paniikkikohtauksilla ja kevyellä ja harvemmalla fyysisellä kuntoilulla ja luissa ja ytimissä tuntuvilla särökitaravalleilla. Lääkärit sanoo aina, että tällä sydämellä menee hyvä kestävyysjuoksija hukkaan, mihin sanon, että ei se mihinkään mene, kyllä tämä pumppu ihan hyödyllisessä käytössä on näinkin.

Pitäisi taas nukkua. Jos tahtoo herätä ennen kello kolmea. Onhan se jo taas varttia vaille kuusi. Mutta jos vielä kuuntelisi Marvin Gayen What's Going Onin, Skip Jamesin Crow Janen ja pari satunnaista blues-biisiä vielä ennen kuin ryömii tuonne kissojen ja kitaroiden väliin makaamaan jossain F-kirjaimen muotoisessa asennossa. Taas yksi eskalaatiolauantai onnistuneesti takana, ja talvi pitää pahimmat sekoilijat sisätiloissa, mutta kyllä tuolla silti kuului olevan poliisiautoille tarvetta, ja Vilikin sanoi, että tämä ilta tuntuu kutsuvan häntä jonkinlaiseen tempaukseen. Eikä se kaveri puhu raamatullisista ylöstempauksista, vaan hardcore-luokan sekoilusta, jossa soitellaan Van Halenin sooloja vessan lattialla ilmakitaralla ja rikotaan eteisen ikkunalaseja.

Juuri nyt tämä maailma on taas sen verta siisti paikka, etten oikein keksi syitä mennä nukkumaan. Paitsi sen, etten tahdo herätä kolmelta. Kaippa se on sitten vain riitettävä, ja on alistuttava sille. Ihan kohta. Noista aiemmin mainitsemistani blues-biiseistä, satunnaisen surffailun seurauksena osuin tähän Lightnin' Hopkinsin suhteellisen tylyyn versioon Bring Me My Shotgunista, olen nyt kuunnellut tämän varmaan parisen kymmentä kertaa viimeyön jälkeen. Tässä on sellaista hypnoottista jumittamista ja synkkyyttä, jota ei bluesissakaan ihan aina tapaa. Tai sehän bluesissakin oikeastaan hienointa onkin, että kaikki soittelevat samoja biisejä omalla tavallaan. Se on mielestäni myös grindcoren pointti, ja yksi niistä asioista, jotka tekevät siitä bluesin jatketta minulle: kaikki ne riffithän on samoja ja pöllittyjä ja kierrätettyjä, kyse onkin siitä, kuka ne soittaa ja miten. Ja mitä niillä tehdään. Ja nyt menen miettimään tätä taas tuonne sänkyyni, ennen kuin olen tässä vielä aamu yhdeksältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti