keskiviikko 12. joulukuuta 2012

"Meditaatiosta".

Tänään mietin Päijänteenkadun pikkuisen buddhakopin ohikulkiessani ja yhteismeditaatioilmoituksen nähdessäni vähän meditaatiota. Tavallisesti, kun siitä keskustelee kenenkään kanssa, huomaa, ettei heillä ole välttämättä juurikaan käryä koko touhusta. Monelle se on nimenomaan sitä, että vaan istutaan jalat ristissä ja kelataan vitun diippejä, ja että sen jälkeen on aina järjettömän rentoutunut ja siisti fiilis, tasapainoisempi olo, ja muuta liibalaabaa. Kaipa se on sitäkin, mutta itse olen huomannut monesti täysin päinvastaisia piirteitä omissa todellisen meditaation hetkissäni, niissä, joissa todellisesti kuljen ulos itsestäni ja elämästäni ja unohdan kaiken rajat, keskityn vain yhteen ainoaan olemiseen, jolla ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Siinä missä tällainen tila tavallisen kliseen mukaan saavutetaan hiljaisuudessa hymisemällä, silmät kiinni istumalla, minun lähestymistapani on ehkä vähän zeniläisempi. Koen pääseväni helpommin ulos omasta itsestäni, jos ympärilläni on sellaisia asioita, jotka ohjaavat minut ulos. Siinä missä muut käyttävät hiljaisuutta, minä koen luonnollista virtausta kuullessani ääniä, (Neurosista) rytmistä, (Neurosista) toistuvaa, (Neurosista) kaunista, (Neurosista) puhdasta musiikkia.

Joku valitti Neurosiksen uudesta levystä hevifoorumilla, että "miksi näissä biiseissä täytyy olla näitä suvantovaiheita, ihan paskaa, ja turha sanoa että avautuu myöhemmin, kyllä minä koen saavani musiikista kaiken oleellisen irti jo parilla kuuntelulla." Meinasin vastata, mutta jätin sen omaan arvoonsa. Mitä olisin vastannut, olisi mennyt niin yli hevipertiltä, että olisin vaan saanut aikaan turhan riidan ja taas vähän internet-appelsiinejä itselleni. Tuo musiikki on mielestäni sellaista, mitä ei kuunnella vain himassa. Sun seinät ei koskaan pysty tarjoamaan mitään riittävän visuaalista tuon musiikin kuvitukseksi, vaan kun menet ulos ja huomaat miten vaikka taivas menee pilveen juuri tietyssä kohdassa, tuuli yltyy kun musiikki nousee kohti kliimaksia tai vesi virtaa tietyllä tavalla, se kaikki on osa sitä musiikkia. Ja samalla se kaikki on aivan helvetin hienoa, ja käynnistää todellisen meditaation. En usko, että saavuttaisin mitään niin henkistä ja syvää istumalla rivissä jossain hikisessä salissa hymisemässä joidenkin yli-innokkaiden hippien kanssa, jotka ovat tulleet yhteismeditaatioon olemaan niin vitun diippejä ja kohottelemaan chakrojaan. Sellainen olisi minulle vain kiusallista ja häiriöksi, en voisi olla olematta tietoinen itsestäni ja muista ihmisistä. Minulle olennaista siinä on nimenomaan luonto, sen kaoottinen harmonia ja ajatuksia virtansa mukana kuljettava luonne, ja sen keskellä oman pienuutensa ja mitättömyytensä, ja toisaalta merkityksensä ymmärtäminen.

Ei Siddharthakaan valaistussaan luostarissa saanut, vaan puun alla istumalla, ja siinä mielestäni on kaikenlaisen itsetutkiskelun ja ajattelun ydin. Hermann Hessen Siddhartha vei ajatuksen vielä pitemmälle, ja kertoi Siddharthan löytäneen valaistuksensa lautturin opista joella, ja jäi sinne. Lautturin hahmosta tuli mieleeni pappani, joka silloin vielä oli täysissä ruumiin ja sielun voimissaan, enkä voinut olla ajattelematta, kuinka hän oli onnekseen löytänyt oman jokensa ja oman mielenrauhansa, ja saanut olla siellä koko elämänsä. En ole tainnut ikinä elämässäni tuntea ihmistä, joka säteili onnellisuutta samalla tavalla, kaiken surunsakin keskellä. Isovanhempani ovat sellainen asia, jotka ovat aina mielessäni ja minuudessani, ja he tulevat ohjaamaan minua eteenpäin aina. Olen siitä kiitollinen.

Koska kuolevaisuus ja sen tiedostaminen on aina ollut osa minun persoonaani, uskon, että en välttämättä koskaan tule saavuttamaan minkäänlaista mielenrauhaa. Tiedän, että tulen pääsemään lähelle, toivon saavani jonkinlaisen sovun itseni kanssa, mutta en silti oikein usko, että voisin koskaan kuolla täysin tyytyväisenä. Tästä syystä meditaatio, siinä muodossa, kuin minä sitä harjoitan, ei tuo minulle autuasta ja onnellista tunnetta, vaan se ennemmin tekee tietoisemmaksi kuolemastaan. Tästä syystä kun näin Omin Meditation Is The Practice Of Deathin nimen, hymähdin itsekseni, että tämä on juuri sitä, mitä minä koen. Ainoa poikkeus on piirtäminen, kirjoittaminen tai musiikin tekeminen. Koen nämä samaksi minättömäksi virraksi, joka tulee jostain minun ulkopuoleltani. Silti niiden jälki on jotain sellaista konkreettista, joka saa minut tuntemaan oloni paremmaksi. Monet virheellisesti tulkitsevat sen tyytyväisyydeksi siitä, että MINÄ tein tuon tai MINÄ sain tuon aikaan, ja kehuvat MINUA. Se on vähän häiritsevää, kun minä olen vain onnellinen siitä, että se sattui tulemaan MINUN KAUTTANI, ja ymmärrän, että jos minä en olisi ollut, korvat, silmät ja sormet auki, joku muu olisi saanut sen, ja se olisi vain mennyt minulta ohi. Siksi, ja osittain siitä syystä, että tiedostan mahdollisuuden sille, että en huomenna enää ole kertomassa ja näyttämässä, mitä pään sisälle virtaa, pyrin saamaan kaiken ulos, tekemään kaiken heti. Se on minulle aivan samanlaista meditaatiota, kuin joen rannalla istuminen, kävely, lukeminen, huutaminen, mikä tahansa, jossa koen tätä samaa persoonatonta olemassaoloa, joka valtaa minut onnekseni niin helvetin usein. Se tekee kiitolliseksi ja opettaa nöyryyttä, jota mielestäni pitäisi olla melko monella muullakin tässä maassa huomattavasti enemmän. Ei tarpeetonta alentumista, vaan nöyryyttä maailmaa, elämää ja sattumaa kohtaan.

3 kommenttia:

  1. Hieno teksti taas. Jopa hämmentävän samanlaisia fiiliksiä kun itselläni. Aika monta kymmentä tai sataa tuntia on vietetty Neurosista kuunnellen ulkona.

    En oo muuten kenenkään muun suomalaisen nähny tai kuullu puhuvan Neurosiksen musiikista noin, että näkyy että on ymmärretty sen musiikin välittämä tunne. Tai sanoisko tunnettu tai koettu. Mikä mun mielestä nimenomaan on ton musiikin pointti. Ei sitä kuunnella samalla tavalla kuin bändejä joista puhutaan että onpa se ja se hyvä biisi tai että kuuntele miten hyvin toi soittaa tossa. Jollain Neurosis google-haulla tänne blogiinkin joskus löysin :)


    Tosin en luekaan hirveesti mitään hevifoorumeita. Ja tunnen kai vääränlaista porukkaa.

    VastaaPoista
  2. No onneksi nämäkin ulovalumiset tuntuu olevan aina ne ainoat kerrat, kun eksyn syvemmälle internetiin, ja heti muistan että voi vittu, tämän takia pysyn kotona. Ihmiset tuntuu niin itsekeskeisiltä, kaikki on paskaa, koska itse ei voida olla vastaanottavaisella tuulella. Paskan musiikin käsite on sillä tavalla aika jännä, että itse en ainakaan koe ostaneeni yhtäkään paskaa levyä viimeisen viiden vuoden aikana, ja veikkaisin, että niitä levyjä on tullut joku vajaa sata vuodessa kuitenkin ostettua. Miten on mahdollista, että kaikkien muiden hyllyt tuntuu olevan täynnä paskaa?

    VastaaPoista
  3. Naulan kantaan noiden musiikin, piirtämisen ja kirjoittamisen suhteen. Oon pyrkinyt itsestäni irti musiikin avulla hetkellisesti ja musiikki kuuluu luontoon!

    VastaaPoista