Nyt kun kaikki ottavat loppuspurttia maailmanlopusta vitsailemisessa, en voi olla aistimatta, että kollektiivista pelkoa puetaan huumoriin. Entä jos se sittenkin on totta? Mitäs helvettiä meidän tietoon ja järkeen perustamamme maailma sitten tekee, jos tuona päivänä tapahtuukin jotain erikoista ennustusten mukaan? No, maailma tuhoutuu, joten kukaan ei jää sanomaan heidän olleen väärässä. Jos maailma ei tuhoudu, he voittavat joka tapauksessa, koska pääsevät sanomaan "Mähän sanoin koko ajan!" Mutta kyllä tässä parin viimepäivän aikana on ollut mielenkiintoista silti huomata jokaisen hokevan vitsillä, että maailma loppuu perjantaina. Itseäni asia ei ole niin kauheasti huolettanut tai kiinnostanut, mistä syystä tuo jauhaminenkin luultavasti alkaa valua korvista ulos.
Silti heräsin miettimään toista asiaa: "Tietoisuuden kehittymistä seuraavalle tasolle", joka nyt on ihan niin New Age-hippipaskaa, kuin voi odottaakin, mutta pohdin, voisiko sen placebo-vaikutus oikeasti olla riittävän voimakas tekemään ihmisistä kollektiivisesti vähän tietoisempia ja aktiivisempia? Herääkö ihmiskunta mahdollisen lopun nurkkaan ajamana omaan ihmisyyteensä, toimiiko se vähän kuin jokin raja-kokemus, jonka jälkeen keskeiset arvot muuttuvat? Uskoisin, että kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, kun eilen puhuin kulttuurivallankumouksesta, jonka koen olevan käynnissä koko ajan. Se on verrattain hidasta ja näkymätöntä, mutta ehkä vuosien päästä sanotaan sen asettuneen juuri tähän ajankohtaan, ja osoitellaan "mayojen" olleen oikeassa. Mutta kun katselee ympärilleen, ei voi olla huomaamatta, etteikö ihmiskunta olisi tullut tietyllä tapaa tietoisemmaksi itsestään. Se näkyy mielestäni tehokkaimmin juuri nyt musiikissa. Asa väänsi Use Your Illusioninsa, Swans The Seerinsä, Neurosis Honor Found In Decayn, jne.., tänä vuonna on tullut helvetin hienoja, ennen kaikkea omalaatuisia levyjä, joiden teemat ovat isommin ihmisyys, eikä suppeasti vain jokin ritarien ja lohikäärmeiden kaksintaistelu, jolla muka olisi jotain symbolista arvoa jossain muualla, kuin kirjoittajansa päässä. Ei se kirjoittaja kuitenkaan suostu haastatteluissa avaamaan niitä lapsellisia allegorioitaan, niin pitäköön valon ja hyvyyden ritarinsa ja pahuuden lohikäärmeensä sitten siellä päänsä sisällä.
Ei taas siinä mielessä, että ihmiset pääasiassa ova tulleet vain tietoisemmiksi omasta egostaan, ja tuntuu kaikille olevan niin helvetin tärkeää pönkittää tätä egoa ennen kaikkea peilikuvalle. Ympäristötietoisuus ja ymmärrys ihmisyydestä on kasvanut, mutta se on käsitelty väärin. Siinä missä tällainen minun pienen mieleni loogisessa käsityksessä johtaisi oman arvon ymmärtämiseen muiden ihmisten kokemusten kautta, ja näin egon hävittämiseen pyrkimiseen, se on aiheuttanut jonkinlaisen pakokauhun egon puolesta, ja ihmiset kilpailevat keskenään kaikessa mahdollisessa. Kuka on hauskin, kuka on fiksuin, kuka on oikeassa, kuka on rikkain, kuka on nopeiten ajan hermolla, kuka tuntee eniten 70-luvulla kuolleita pop-tähtiä... ihmiset koittavat löytää omaa erikoisaluettaan, jolla voisivat olla parhaita. Aina löytyy parempi. Äärettömyyteen asti joka puolella on aina "parempia" ihmisiä kaikessa mitä voit keksiä. Homman nimi on siinä, ettei kukaan tee niitä samalla tavalla kuin sinä, olet aina osiesi summa, mutta tekeleesi ovat enemmän kuin se. Hahmotetaan tämäkin musiikin kautta: pidän Tom Waitsista ja Neurosiksesta, mutta mielestäni niiiden molempien välissä on sellainen harmaa alue, jolla kukaan ei pyöri, ja jossa minä kuulen ne kaikkien hienoimmat ja siisteimmät äänet. Kun alan tehdä itse musiikkia, on se vaistomaisesti jotain noiden välissä, ja ne vaikuttavat minuun, mutta en silti osaisi koskaan pölliä kumpaakaan kunnolla. Se ei ole tarkoituksellista, vaan se, että ne, ja kaikki muut minuun vaikuttavat jutut kuuluvat ja ovat mukana määrittämässä tekemisiäni. Ne tekevät kaikesta omaa, eikä sille jää mitään tarvetta yrittää olla parasta. Tämä pätee kaikkeen geeneistäsi aamaisleipien tekemiseen.
Josko jokin henkinen vallankumous tässä nyt sitten herättää ihmiset ymmärtämään tämän itsestään ja voitaisiin aloittaa loppukiri kohti sosiaalista valaistumista, jossa ihmiset ymmärtävät oman puutteensa ja vahvuutensa, osaavat pyytää muita täyttämään näitä henkisiä aukkokohtiaan, ja pystyisivät näin rakentamaan ehjempiä ja toimivampia yhteiskunta, aamiaisleipiä, tai musiikkia tähän maailmaan. Tiedän, että itsellänikin on tässä kohtaa vielä paljon opittavaa, mutta en ole koskaan väittänytkään päässeeni itsestäni eroon. Päinvastoin, uskon, että en koskaan pääse itsestäni täysin eroon, koska rakastan olemassaoloa liikaa. Se on minusta niin järjettömän hienoa, että tahtoisin toisaalta vain jatkaa tätä ikuisesti, ilman maailmojen loppuja. Toisaalta jossain mielen syvyyksissä tunnen kuitenkin ymmärtäväni kuolemani, ja tajuavan sen merkityksen kaiken elämäni kannalta. Tajuan sen, mutta en hyväksy sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti