torstai 27. joulukuuta 2012

Lätäköt syvenee.

On ollut niin mukava joulu, että vituttaa. Siis, on ollut niin hyvä olla, että paradoksaalisesti jotenkin on odottanut hämmentyneenä vain jotain puhelua joltakulta, jossa saadaan tieto jonkun kuolemasta. Oikeastaan koko syksyn, mutta etenkin viimepäivinä. Se on outo tunne. Jatkuvasti varpaillaan oleminen, se on nopeasti väsyttävää ja kuluttavaa puuhaa. Viimeyönä istuttiin Vilin kanssa aamu kuuteen ja puhuttiin musiikista ja sen tekemisestä, sen merkityksestä omalle itselle ja Cut To Fitistä, kaikesta siitä vapaudesta, jota se on elämään tuonut. Tämä bändi on minulle jo ajatuksen tasolla niin pyhä, ettei sitä osaa koskaan ottaa kevyesti, vaikka sille osaa naureskella kyllä kovasti. Monessa mielessä se on suurin kusetus mitä äkkiseltään keksin, paljon melua melusta. Se antaa minulle jonkinlaisen kanava purkaa ja repiä kaikkea palasiksi, syöttää ne jonkinlaiseen päänsisäiseen oksasilppuriin, ja räiskiä sen hakkeen sitten huudoiksi ja sanoiksi ja kuviksi levylle. Se on aika hienoa. Sen suorempaa ja rehellisempää asiaa ei maailmassa ole. Se pitää nöyränä, etenkin kun näkee ympärillään niin paljon ihmisiä, jotka eivät ole yhtä onnekkaita.


Olen myös kuunnellut parisen päivää oikeastaan tauotta joko Swansin The Seeriä tai Scott Kellyn The Forgiven Ghost In Metä, ja nyt katkaisin putken Neurosiksen The Eye Of Every Stormilla, joka ehkä osaltaan vaikuttaa näiden hiljaisten tuntien fiiliksiin melko paljonkin. Tähän levyyn on kuitenkin sidottu sen verran monta kuolemaa ja muuta traumaa, ettei se ole helppoa kuunneltavaa, mutta se on vaan niin järjettömän hieno levy, että sen kuuntelee kaikkien niidenkin tuntemusten ja ajatusten uhalla. Tai ehkä sillä toisaalta myös tietää virittävänsä tajunnan tietyille asioille vastaanottavaisemmiksi, ja ehkä sitä toisaalta on myös päättänyt ottaa ne asiat taas esille jostakin säilytysarkusta tuolla tajunnan nurkissa. Tuo Swans on sellaista kamaa, jolla saa luotua äärettömät määrät kuvia loputtomille papereille, se on niin syvää ja kaunista, että voin kuunnella levyjä looppina tuntitolkulla tajuamatta ajan kulua juurikaan. Neurosis taas on omalle tajunnalle sitä syvintä mahdollista olemassaolon ääntä ja resonanssia, sitä jotain joka herättää mielen valkokankaalle visioita, jotka ovat melko lähellä yhtyeen omia visuaalejakin, mutta animaatioina, joita en osaisi ikinä piirtää ja toteuttaa sillä tavalla kuin tahtoisin. Tai ainakaan vielä.

Vittu miten musiikki voi oikeasti vaikuttaa ihmismieleen näin helvetin voimakkaasti. Levy on edennyt nimibiisiinsä, pala kurkussa istun tässä hiljaa ja katselen sormiani, jotka kirjoittavat näköjään ihan hyvin täysin ilman meikäläistäkin, eipä sillä taida olla väliä olenko tässä paikalla ollenkaan vai en, alitajunta hoitaa kyllä homman himaan. Tämä biisi, nämä sanat, nämä äänet, joka helvetin asia tässä kappaleessa on niin voimakasta kuolevaisuutta ja luopumista. Time brings them all home to the eye of every storm. Eetu aina valittaa, miten se ei jaksa kuunnella tätä, mutta joskus se iski sillekin lähes yhtä lujaa kuin mulle, ja se ymmärsi hetkellisenä välähdyksenä sen, mitä mä koen aina tätä kuunnellessani, minkä takia kuuntelin tätä joskus teininä ja jumitin kattoa sängyllä. Miten kaikki tässä elämässä on ollut meikälle niin helvetin selvää jo niin nuoresta asti, miten olen todistettavasti neljän vanhasta (ja muistan pelänneeni ja miettineeni asiaa paljon sitä aiemminkin) asti suhtautunut kuolemaan tällä samalla pakkomielteisellä ja hämmentävällä tavalla, ja miten se tulee olemaan samanlainen osa niin kauan kuin elän. Death metal on alkuinnostuksen jälkeen tuntunut mielestäni aina vitun lapselliselta ja turhalta, koska ei kuolemalla ole mitään olennaista tekemistä kuoleman tavan kanssa. On aivan sama miten brutaaleja kuvallisia leikkejä ne keksivät ruumiille, kun tajunta on jo sammunut, siitä eteenpäin se on sama asia, kuin leikkisi pikkukivillä. Mietin tätä enemmänkin tuossa yksipäivä, että mielestäni death metal on käsitteenä jotenkin lähtökohtaisesti vinksahtanut, ja tarkoittaa nykyään lähinnä yhdentekevää puuroa, väsyttävää äänimassaa ylisuorittamista ja ylituottamista. Varsinaisella kuolemalla on enemmän tekemistä juurikin jonkin Swansin tai Neurosiksen kanssa.

Vaikka samapa tuo on. Sanoilla ei ole mitään väliä, kunhan niiden kantama ajatus ja niiden välisen suhteen merkitys tulee selväksi. Ihmiskielissä on aina rajallinen määrä ilmaisuja, ja suurin osa niistä tavallisimmin liittyy säähän jopa niissä kielissä, joissa small talk-kulttuuri ei ole niin kehittynyttä. Briteillä on sata sana sateelle, meillä liian monta lumelle. Toisaalta lasketaanko se, että nykyään ihmiset istuvat sisälle ja puhuvat vain lumesta, ja nuoskat ja nietokset ovat jääneet jonnekin muinaishistorian hämäriin? Kaikki puhevat vain lumesta tai "valkoisesta paskasta". Ja nehän ne oikeastaan riittävät. Vaikka meikästä hienointa suomenkielessä on nimenomaan se Aleksis Kiven ja Juhani Ahon katkuinen luontokuvaus ja kaikki ne hämmentävät sanat, joiden kanssa sitä saa itsekin pullamössösukupolven edustajana pähkäillä, että mitä vittua tuo nyt oikein tuollakin tarkoittaa. Eikä aikaa ole kulunut Ahostakaan vielä kovin kauaa. Melkein lopetin vitun paskasti ja ärsyttävästi Aleksis Kivi-sitaattiin, joka oli niin itsestäänselvä, että jätin sen käyttämättä ja sen sijaan kerroin, että kapasiteettia ja potentiaalia oli, mutta oli myös riittävästi kykyä ja ymmärrystä jättää halvat temput käyttämättä. Kohta ehkä unta, tämän levyn sitä nyt ensin ainakin kuuntelee loppuun astil..

We're on a ladder to god! We're all blessed! Get blessed! Get fucked!

1 kommentti:

  1. En tiedä mihin se kommentti tästä hävisi,mutta joku kysyi Swansin keikasta. Tarkoitus olisi mennä, jos jostain taivaalta putoaa rahaa lippuun, noita livepätkiä on tullut pällisteltyä youtubesta ja dvdltä, ja helvetin kova hinku olisi päästä kattelemaan livenäkin.

    VastaaPoista