sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Bluesia ilimassa.

Graveyard on nyt kolmisen kuukautta soinut meikällä melko tasaiseen, ensin Hisingen Blues, sitten julkaistu Lights Out ja taas Hisingen Blues. Ensimmäisenkin levyn ostin, mutta se on mielestäni sen verran tukkoon miksattu, ettei se ihan Blue Soulia lukuunottamatta tärähdä päähän samalla voimalla. Mutta pohdin sitä, miksi Hisingen Blues on niin helvetin täydellinen levy, että se iskee jonnekin meikäläisen olemassaolon ytimeen, ja miksi uudempi levy tuntuu pikkasen vieraammalta, ja päädyin seuraavaan päätelmään. Koska Hisingen Blues on levynä sisäänpäin kääntynyt, omaa eristäytyneisyyttä ja antisosiaalisuutta jatkuvasti tykittelevä levy, se puhuu suoraan minulle. Levyn tykin aloitusbiisin, Ain't Fit To Live Heren, ensimmäiset sanat "I got no friends, only people that I know" iskivät heti kaiuttimista hypätessään suoraan Parhaat Lyriikat top 10 listan kärkeen. Vaikka bändi itse kuvaili sitä haastattelussa bilelevyksi, meikästä se on nimenomaan yksinäisen ihmisen levy. Lights Outilla bändille taisi iskeä sama tauti, joka (toki pienemmässä mittakaavassa) Babylon Burnsilla taisi vaivata minuakin. Tuntui, että nyt kun laitoin omat vitutukset ja asiat paperille, niin korjataanpas seuraavaksi koko maailman ongelmat, eikä sellaisen levyn kanssa voi kuin haukata liian ison palan multaista hiekkakakkua. Siinä missä Hisingen Bluesilla naisasioista todettiin, että onhan se nyt ollut yhtä jättämistä jo siitä päivästä asti, kun tavattiin, Lights Outilla koitetaan löytää jotain ratkaisua paskaan tilanteeseen. Ei sillä, ettäkö se olisi jotenkin huonompi vaihtoehto tuollaisessa levyssä, mutta tässä nimenomaisessa tapauksessa se teksti puoli on Hisingen Bluesilla niin vahvaa, että se ei juuri voisi kovempaa ollakaan, ja mikä tahansa tuntuu ehkä pieneltä laskulta sen jälkeen. Kyllä tuota uusinta levyä tuli Cardiffissakin kuunneltua vuorotellen Neurosiksen kanssa melkein joka junamatkalla, ja helvetin hyvä levy sekin on. Hisingen Blues vain on millä tahansa mittapuulla yksi kovimpia albumeita, mitä maailmassa on tehty.

Tämän otin puheeksi nyt, kun saan rakennettua hauskan heppoisen ja huojuvan aasinsillan siihen, että juuri oltiin katsomassa Torvessa Miikka Kallio Bandia, vaikka koskettimet nyt sattuneesta syistä jäivätkin vähän jalkoihin, kun bändi jauhoi bluesia kahdella kitaralla, melkoisen hyvällä ja letkeällä otteella. Oli mukava katsella sitä touhua, teki taas mieli päästä itse soittamaan kitaraakin. Tänään käytiin aiemmin Eetun kanssa soittamassa, ja alkaa tuo rumpujen soittaminenkin pikkuhiljaa sujua. En ole varma, olenko täysipäisesti ja osa-aikaisesti tehnyt sitäkään hommaa nyt vuotta pitempään, mutta voin sanoa kohta osaavani ja kykeneväni soittamaan melkein kaiken, mitä tahdon. Jaskakin katseli tänään sitä videolta ja sanoi että se on ihan hilkulla siihen että se sujuu vitun hyvin ja alan nauttia siitä, ja olen samaa mieltä. Vielä vähän jauhamista, tottumista siihen touhuun, ja voipi olla että voisin alkaa tehdä sitäkin bändissä. Toki jotain hitaampaa, sellaista Entombed-bluesia, koska siinä pääsee groovaamaan hauskasti ja tekemään mielenkiintoisia rytmi-ratkaisuja. Naureskeli Jaska myös, että melkein hiipi kateus puseroon, mistä tuli hassu fiilis, koska rumpulahommissa se on tässä lähipiirissä vaikuttanut meikään eniten. Se on yksi maailman parhaita rumpaleita, soitin sen kanssa ekassa oikeassa bändissä, jolla tehtiin keikkaa ja omia biisejä, sillä on niin järjettömän läski tatsi, että ajattelin aina tuon olevan se, mistä rummuissa tykkään. Lisäksi sitä on kai kiittäminen noiden lauluhommien kehittymisestä rytmi-vetoiseksi melodioiden sijaan, kun sen vaatehuoneessa treenatessa kitaroista ei koskaan saanut mitään selvää, mutta rummut kuului ihan helvetin hyvin. Olen myös ylpeä siitä, että ostin ne rummut turvaan itselleni, ne ovat keskeinen osa meikäläisen musiikillista historiaa. Ihan legendaarinen setti, joka kuulostaa mielestäni paremmalta kuin mitkään muut rummut maailmassa, kun niitä vaan osaa soittaa.

Huomenna ajattelin vielä ennen Mustan Ristin treenejä käydä hakkaamassa lisää, että saa tuon otteen kohdalleen ja oppii lisää. Soittokaverit vaan on vähän vähissä, kun ei tuo Eetu ihan samalla innolla jaksa treeniksellä pönöttää, kuin meikä. Kohtahan sekin menee alta, että mielellään ottaisin kaiken tästä irti.

2 kommenttia:

  1. http://www.youtube.com/watch?v=_RQBEjmGD4w

    Näin ton Bristolissa kolmekerroksisen rockbaarin, Mother's Ruinin, pienessä yläkerrassa. Aivan helvetin kova meininki. Tuli mieleen alkuaikojen The Haunted -keikat ja se Dolvingin raivo.

    Sisko ostaa tolta laulajalta suoraan levyt ja paidan mulle ja tuo ens viikolla :)

    Lontoossa ja Bristolissa oli uskomattoman kovatasoisia bändejä. Katottiin varmaan 10 keikkaa sillä Neurosis-reissulla. Ei voi muuta kun suositella matkaa, jos et oo käyny. Olike se nyt Stokes Croft se alue Bristolissa, täynnä musaa, hippejä, aitoa meininkiä, pilveä avoimesti baarin terassilla (heh) jne.

    VastaaPoista
  2. Bristolissa olisi kyllä pitänyt käydä, pari keikkaa sieltä oli mielessä, mutta kun duunit oli niin pitkälle iltaan että olin vasta kymmenen-yhdentoista aikaan Cardiffissa niin en kerennyt oikein keikoillekaan sieltä. Seuraavalla reissulla sitten. Arthur Brownin missaaminen tosin harmitti aika paljon. Pitää napata Dan mukaan, vaikka luultavasti meikäkin osaa liikkua missä tahansa paremmin, kuin se :D

    VastaaPoista