Artikkelitehtävä, meni tiivistelmästä fiilistelmäks.

Artikkelissa Kokonaisvaltaisuuden haaste – näkökulmia ympäristökasvatuksen kulttuuriseen ja sosiaaliseen ulottuvuuteen puhuttiin ympäristökasvatuksen ja kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen eroista ja yhtäläisyyksistä, sekä ympäristökasvatuksen sosiologisista ulottuvuuksista. Käytännössä tällä tarkoitetaan lähinnä sitä, että ympäristöllä käsitetään paitsi se ekologinen lokero, johon ihmiset ovat itsensä tunkeneet, myös näiden ihmisten kulttuurinen ja vuorovaikutuksellinen puoli. Eli otetaan huomioon esimerkiksi monikulttuurisuuskasvatus osana ympäristökasvatusta, ja pyritään näkemään asiat isompina kokonaisuuksina.

                             Alkupuolella tekstissä esiteltiin ympäristökasvatuksen ja kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen suhteita todeten, että se voi käytännössä olla aivan mikä tahansa. Ne voidaan nähdä täysin samoina tai täysin eri asioina, toistensa osina, tai toisiaan seuraavina vaiheina kasvatuksessa. Mitään yleistä tieteellistä kantaakaan tähän ei ole, vaan näkökulmia on suunnilleen yhtä monia, kuin on niiden esittäjiäkin. Itse käytän nyt helpompaa ja mielestäni kattavampaa termiä, ja puhun ympäristökasvatuksesta.

                             Ympäristökasvatuksen juuret ovat 1960-luvun hippiliikkeessä ja ihmisten ekologisessa heräämisessä. Epäilemättä tällaisen heräämisen uusi aika on käynnissä parhaillaan, ja ihmiset ottavat ekologiset asiat ja eettisen kulutuksen vakavasti.  Kuten myös tuolloin, myös poliittinen aktiivisuus ja kulttuurinen vallankumous ovat vauhdittamassa ajatusten ja näkemysten leviämistä.  Kyynisempi ihminen voisi sanoa kulttuurin kuolleen, ja kaiken olevan vain toisintoa entisestä. En väitä, etteikö tätäkin tapahtuisi, ihmiset kuvittelevat olevansa hereillä ja vaikuttavansa globaalisti painamalla Like-nappia Facebookissa, ostavat itselleen mielenrauhan ja liittyvät sananvapautta ja jotain kauko-idän  diktatuurien epämääräisyyksiä kritisoivaan yhteisöön, ennen kuin sukeltavat takaisin apple-uniinsa, mutta jokaista sataatuhatta tällaista ihmistä vastaan löytyy vielä yksi Allen Ginsberg, John Lennon tai Jimi Hendrix, joka onnistuu jo silkalla olemassolollaan muuttamaan maailmaa. Se vain ei tapahdu yhtä näyttävästi, kuin aikanaan, koska aikamme on pirstoutunut. Kaikki tämä tapahtuu kyllä, mutta pinnan alla. Mitä globaalimmaksi maailma on mennyt, sitä lokaalimmaksi sen muuttajat ovat muuttuneet. Ja se on mielestäni tämän henkisen ympäristökasvatuksen eteen tehtävän työn vahvuus.

                             Koska muutos alkaa aina yksilöstä, tulee jokaisen yksilön lokaaleilla valinnoilla olemaan maailmanlaajuisia vaikutuksia. Mikäli maailman kulutus tahdottaisiin saada kuriin, se oltaisiin varmasti voitu tehdä ajat sitten, ilman hehkulamppuhuijauksia ja päivitettyjä plasmaledion-näyttöjä. Tuollaisen maailman ongelma vain on se, ettei se ole taloudellisen kasvun kannalta hyödyllinen, ja siksi sen ei koskaan tahdota käyvänkään toteen globaalissa mittakaavassa. Jos kaikki yhtäkkiä tajuaisivat, että tarvitsevat elämältään vain rakkautta ja lämpöä, muiden ihmisten ymmärtävää hyväksyntää ja positiivisia minä-kokemuksia, kaiken muovin ja paskan sijaan, talous romahtaisi nopeasti.  Ihminen, joka on tyytyväinen, ei akuutteja tarpeita lukuunottamatta halua mitään.

                             Tämä ei silti tee ympäristökasvatuksesta turhaa, pikemminkin päinvastoin. Uskon, että näiden kahden voiman välissä on mahdollista löytää jonkinlainen tasapaino, jossa raha kulkisi terveemmällä tavalla kasautumatta yhteen paikkaan, pienemmällä kuormituksella ympäristölle ja ihmisille.

                             Ympäristön kulttuurisesta ulottovuudesta puhuttaessa nostettiin esiin vaikkapa Helsingin Kiasman ympäristö, jossa toisaalta tilaa valtaa eduskuntatalo, joka suomalaisille on vallan ja auktoriteetin symboli, ja sitä vastapäätä ennen sijaitsivat sen vastavoimana Makasiinirakennukset. Toisaalta teksti ei huomioi sitä viestiä, joka sisältyy siihen, etteivät Makasiinirakennukset ole siellä enää.. I fought the law and the law won!

                             Tekstissä tahdotaan nostaa esiin myös sitä, että perinteinen käsitys vaikuttamisesta ja asioiden muuttamisesta ainoastaan poliittista tietä on antamassa tilaa uudenlaisille näkemyksille. Tässä astuu kuvaan juurikin aiemmin mainitsemani vallankumous, joka ei ole yhtä näkyvä, kuin 1960-luvulla, mutta tulee uskoakseni ajamaan asiansa siitä huolimatta. Aivan kuten globaali muuttuu lokaalimmaksi, myös yhteisöllisyys kääntyy sulkeutuneemmaksi. Ihmiset ovat linkittyneet toisiinsa tehokkaammin, kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, me olemme aina toistemme ulottuvilla ja saatavilla, kuin yksi valtava hermoverkko, jossa viesti kulkee salamannopeudella solusta toiseen. Silti tästä kaikesta on seurannut myös ähky, jonka myötä ihmiset tuntevat itsensä entistä yksinäisemmiksi ja ulkopuolisemmiksi. Toisella laidalla jokin polvi jää tästä sosiaalisesta kehityksestä ulos, toisella taas nuorempi polvi ei välttämättä omaa suoraa kokemusta ihmisen välisestä vuorovaikutuksesta ennen sosiaalista mediaa, ja tämän myötä monet ovat valtavassa internet-ympäristössäkin ankkuroituneet vain suhteellisen pieniin yhteisöihin, joista pitävät kiinni.

                             Uskon osallistumisen ja osallisuuden lähtevän aina ihmisestä itsestään. Ihmistä ei voi pakottaa heräämään olemassaoloonsa väkisin, vaan se täytyy huomata itse. Tässä voi kuitenkin olla positiivisena mallina, ja tässä myös koulut tulevat mukaan kuvaan. Opettaja on näissä kuvioissa ihmisen kuva, jonkinlainen arkkityyppi, jota oppilaat iästä huolimatta katsovat. Huomaan sen myös omassa ryhmässäni, ja kyseessä on kuitenkin ryhmä aikuisopiskelijoita. Tästä syystä opettajien tulisi ehkä hioa huomattavasti yhteistyötaitojaan ja joissain paikoissa varmasti pysähtyä pohtimaan omiakin arvojaan. Jos työpäivän keskeisin ja iloisin asia oli, että sai laitettua kollegalle luun kurkkuun, ei todellakaan ole pätevä ihminen toimimaan tällaisessa roolissa, jossa tulisi kuitenkin kasvattaa opiskelijasta vastuullinen ja yhteisöllinen ihminen.

                             Tekstissä kaivettiin esiin myös hyvän elämän käsite, muut huomioiva ja yksilökeskeinen maailmankansalaisuus, jossa jokainen kohtelee toista vertaisenaan ja keskittyy toimimaan utilataristisesti. Mielestäni tämän kaiken yhteen niputtaa parhaiten käsite ”anarkisti”, mistä syystä olen kutsunut itseäni anarkistiksi, ja valaissut tämän käsitettä nuorillekin asian tullessa puheeksi. Anarkisti ei tarkoita sitä, että kapinoit kaikkea vastaan kapinan vuoksi, vaan että ajattelet asiat kaikkien mahdollisten osapuolten kannalta, hyväksyen myös oman rajallisuutesi ihmisenä, pyrkien toimimaan vastuullisesti ja tietoisesti jokapäiväisessä elämässäsi. Tämä johtaa toisinaan ristiriitaisiin näkemyksiin vallitsevien olosuhteiden kanssa, koska jokainen, joka katselee maailmaa maalaisjärki vasemmassa ja ymmärrys oikeassa kädessä, näkee että täällä voitaisiin tehdä todella monet asiat toisin. Mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle tarkoittaa joskus myös sitä, että sinä et pääse osalliseksi siitä hyvästä. Se voi olla jollekin kova paikka, mutta tällaisessa maailmassa ei voikaan aina olla kivaa.

                             Tällaisen asenteen levittäminen käy tehokkaimmin lopettamalla sen levittämisen.  Tässä ajassa on niin paljon saarnamiehiä ja julistajia, että kukaan ei oikeastaan jaksa kuunnella, kaikki vaikuttaa vain yhdeltä isolta viraalimainokselta, mitä se luultavasti onkin. Kun keskityt omaan elämääsi, omiin valintoihisi, omaan vastuuseesi, saatat omalla toiminnallasi sytyttää jonkin muunkin tajuamaan sen merkityksen, koska hän näkee sen vaikutuksen sinuun.  Siitä tulee inspiroitunut, ja nuorisotyön trenditermein sanottuna ”voimaantunut” olo, eikä siihen tarvita mitään ulkoisia, sosiaalista egoa pönkittäviä houkuttimia. Kyllä mielenrauha tänä kaoottisena aikana riittää syyksi.  Tai ainakin sen pitäisi.