Alkoholismista ja kyynisyyttä vastaan taistelusta.

Olen tässä pari iltaa miettinyt alkoholisteja ja koittanut hehmottaa jotain yhteistä niissä viinaan menevissä, jotka olen elämäni aikana tuntenut. Siis nyt ei puhuta niistä viihdekäyttäjistä, vaan oikeista alkoholisteista, joille se on oikeasti ollut taistelu, eikä jotain "pitäisi ehkä vähentää, kun viimepäivinä on mennyt vähän lujaa"-touhua. Yhden jotenkin päin loogisimman kyhäelmän, jonka nyt sain tässä ajattelussani aikaan, mukaan suuri osa alkoholisteista on tavallaan itseensä pakotettuja ekstroverttejä ihmisiä. He ovat aloittaneet juomaan, koska se on mukavaa, koska se on osa sosiaalista kanssakäymistä ja hauskanpitoa. Se on rento tapa viettää aikaa, ja he toivovat elämänsä jatkuvan sellaisena ikinä. He jäävät koukkuun siihen elämän euforiaan ja jatkuviin bileisiin, ja juovat saavuttaakseen sen. Jossain vaiheessa elämää käy kuitenkin väistämättä niin, että bileet loppuvat, muut siivoavat sotkut naamastaan, menevät töihin ja hankkivat perheensä, ja nämä seuralliset ja nimenomaan ilon kautta viinalampiinsa uineet ihmiset jäävät yksin tai pieneen piiriinsä, jatkamaan bileitään, ruokkimaan riippuvuuttaan sillä itsellään. Jossain vaiheessa se saa välttämättä surulliset mittasuhteet, ja nämä ihmiset jäävät yksin, eikä heille ole muodostunut oikein koskaan mitään välineitä kohdata omaa itseään. Tästä syystä on helpompi juoda ja paeta sitä itsensä kohtaamista mahdollisimman pitkälle.

Täysin introvertit alkoholistit ovat nähdäkseni harvemmassa, mutta tässä maassahan se ei tarkoita, etteikö niitäkin olisi aivan helvetisti. Mutta nämä ovat niitä ihmisiä, jotka ovat kohdanneet itsensä, eivätkä välttämättä pitäneet itsestään. Hermann Hessen Arosusi on tyyppikuvaus tällaisesta ihmisestä, vaikkakin ilman alkoholia. Itsemurhaajia, niitä, jotka tietävät elämänsä päättyvän joskus oman kätensä kautta. Tämä tuli mieleeni tänään puhuessamme koulussa itsemurhista ruokatauolla, ja siitä miten suurin osa niistäkin on luultavasti hetken mielijohteessa laskuhumalassa eteenpäin tuupattuja lumipalloja, joiden pysäyttäminen ei sitten enää vain onnistukaan. Itsemurhia, joita nämä ihmiset eivät olisi tehneet selvinpäin. Introverttien kohdalla tämä maailmantuska vaan jatkuu, kunnes siitä joko revitään itsensä irti, tai henki menee. Kuuluisin selkeästi tähän porukkaan, mikäli joisin. Se ei olisi minulle sosiaalista toimintaa, vaan itseni hukuttamista. Olisin luultavasti tappanut itseni ajat sitten, jos joisin. Luultavasti ennen kuin olisin oppinut käsittelemään ajatuksiani ja tunteitani tälläkään tavalla. Omaksi onnekseni näin ei kuitenkaan ole, koska olen tehnyt tietoisen valinnan kohdata joka ikisen paskan muiston ja elämän mukanaan tuoman trauman juuri sellaisena, kuin se mielessäni on, käydä ne kaikki läpi, tarkastella niitä huolellisesti. Aina se ei ole helppoa. Mutta elämän ei pidäkään olla helppoa. Se on vain elettävä, uskottava siihen että Karma hoitaa, ja löydät joskus jotain, jonka kanssa voit kuolla luonnollisen kuoleman tyytyväisenä elämääsi.

Olen huomannut, että heti  Suomeen ja synkkyyteen tullessa oloni on ollut epämääräisempi. Ihmisillä on siihen valtava vaikutus. Kyynisyys on myrkkyä, ja kyynisiä ihmisiä on aivan helvetin raskasta raahata perässä. Yritän pysyä heistä erossa keinolla millä hyvänsä, mutta on paikkoja, joissa en pääse heitä pakoon. He luulevat, että en huomaa heidän suhtautumistaan minuun, kun päätän tietoisesti olla reagoimatta siihen samalla tavalla. Tästä johtuen he pitävät minua yksinkertaisena, vaikka pinnistelen pitääkseni pääni kiinni ja naamani peruslukemilla. Patoan, kyllä, mutta vain säästääkseni sen kaiken seuraavaan keikkaan. Jotka vaan näyttävät peruuntuvan koko ajan, mikä tekee jaksamisesta vaikeampaa.

Minä tarvitsen niitä. Siinä on minun riippuvuuteni. Se ei ole tuhoavaa riippuvuutta, vaan mielenterveyttä ylläpitävää ja rakentavaa. Olen kuullut Cut To Fitin keikoista muiltakin tahoilta, että ne auttavat pitämään nupin kasassa. Niin minunkin. Ne ovat keskeisin elementti siinä, että minun pääni pysyy läjässä, minun täytyy saada se lunastus, joka siihen kahdenkymmenen minuutin happivajeiseen messuun on piilotettu, se Huutamisen Tuoma Vapautuminen Bardossa, se vihasta ja inhosta vapautuminen, täydellinen keskittyminen siihen, mitä tapahtuu juuri sillä hetkellä, ilman Minua. Siitä koko bändissä on omalla kohdallani kysymys, ja uskon sen loistavan joiltain osin läpi. Se on se epämääräinen asia, johon kaikissa levyarvosteluissakin on tartuttu, mutta jolle arvostelijat eivät välttämättä löydä sanoja. Se on tärkeää, koska se on tekijöilleen tarpeellista ja rehellistä. Se ei ole musiikkia bändissä soittamisen tai oman elämänsä pakoilun vuoksi, se on minulle muiden uskontoa, alkoholia, huumetta, yhteisöllisyyttä, työtä, seksiä tai meditaatiota vastaava asia, ja noita kaikkia tärkeämpää ja keskeisempää minun elämässäni. Se purkaa kaikki ylimääräiset turhautumat ja viritykset elimistöstä, se antaa minulle kokemuksen siitä, että olen jotenkin tarpeellinen hukkapätkä energiaa ja olemassaoloa. Se auttaa nöyrtymään itseään isompien asioiden edessä. Treenitkin auttavat, mutta mikään ei ole sama asia, kuin varsinainen keikka, johon suhtaudun aina samalla vakavuudella ja hartaudella. Se on myös hauskaa, mutta silti, kun minulla viime keväänä oli yksi keikka, joka ei tuonutkaan samaa vapautumista, siitä oli hauska kaukana. Siitä tuli hetkellinen pakokauhu, että eikö tämä enää toimikkaan, tai onko "toleranssi kasvanut" tällekin. Kyse tuntuikin olevan vain siitä, että koko kevät oli sellaista paskan nielemistä, että sen ulospäästämiseen ei yhden nuorisotalokeikan soittaminen ihan riittänytkään, vaan tarvittiin ainakin kaksi seuraavaa keikkaa, ennen kuin tunsin oloni puhtaaksi. Sen tuoma tyhjyys on vaikeaa kuvailla. Se ei ole Minän pakenemista, se on Minän hävittämistä.. Kuten eilen (tai joku päivä ihan tässä lähellä joku päivä sitten) sanoin, tarvitsen meditaatioon ääntä, musiikkia, joka kuljettaa sen minän pois. Päällisin puolinhan se kuulostaa kai ihan samalta "For the fans of Rotten Sound, Nasum and Napalm Death!"-kamalta, kuin minkä jokainen grindcoren vivahde-eroihin perehtymätön kuulee, mutta enpä sitä tekisi, ellen kokisi sen kuitenkin eroavan kaikesta muusta jollain tasolla. Grindcoressa parasta onkin se, ettei se ole helppoa musiikkia. Se pakottaa omistautumaan, keskittymään, kuuntelemaan ja tuntemaan ne samat fiilikset läpi, ennen kuin ne levyt oikeasti aukeaa. Tai sitten jos on riittävän hyvä, voi tehdä sellaisen levyn joka huokuu fiiliksensä täysillä ulos, kuten Magrudergrindin nimikkolevy, joka oli heti ensimmäisellä kuuntelulla meikästä maailman paras grindilevy. Siinä on Washington D.Cn jutskupojat saaneet jotain vaan niin helvetin hienosti kohdalleen.

Nyt viime keikasta alkaa olla kolme kuukautta, joka on pisin keikkatauko, joka Cut To Fitin kanssa on ollut. Koska Cardiffissa vietetyn ajan "kaoottisuus", sen väliaikaisuus ja töiden ja vähän kotiolojenkin jatkuva muutos ja myllerrys sai minut tuntemaan oloni paremmaksi, tämä ei ole tuntunut niin pahalta, mutta nyt kun on palannut arkeen ja jäänyt tähän, alkaa katsella tulevaa kevättä jo sillä silmällä, että niitä keikkoja olisi parempi olla ihan helvetisti, että jaksaa käydä koulunsa loppuun ja taistella kyynisyyttä vastaan kesään asti.