sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Ahdistus

Mua ei ole pitkään aikaan hajottanut näin paljon, kuin nyt. Tässä on käynyt parikin ihmistä, enkä ole oikein osannut edes leikkiä hauskaa. Vittuilivat post-traumaattisesta masennuksesta, ja sanoin suoraan, että sitäpä tämä taitaa olla. Mutta sen syynä ei ole Wales, vaan muutos. Viimeiset kaksi kuukautta mun elämä oli epävarmempaa ja tilapäisempää, kuin hetkeen, se oli irtiotto tästä maailmasta, jossa kaikki on selvillä jo ennen kuin se tapahtuu, jossa kaikki menee aina pahimman ja paskimman kaavan mukaan, jossa ihmiset ovat liian lähellä riippuvuuksiaan nähdäkseen niiden olevan riippuvuuksia, vaikka ne päivänselvästi ovat juuri sitä. Ihmiset väistelevät itseään ja pakoilevat vastuuta itsestään, ja se on väsyttävää seurata vierestä. Heti pääsin mukaan tähän elämään, jossa kahdessa kuukaudessa ei ole muuttunut yhtään mikään.

Minun pääni toimii kaikkein luontaisimmin siinä tilanteessa, jossa olosuhteet muuttuvat jatkuvasti, jossa töitä tulee ja peruuntuu lähes mielivaltaisesti, jossa tiedän, että kahden kuukauden päästä tämä loppuu. Nyt tiedän, että olen seuraavat puoli vuotta jumissa täällä, seuraavat neljä kuukautta talvessa, seuraavat kuusi kuukautta näissä kuvioissa. Tämä päivä ei mennyt ihan niin kuin ajattelin. Muistelin, että minulla olisi taulupohjia ja voisin maalata, mutta eipä ole. Kitara on niin paskainen, ettei musiikkikaan nappaa. Kaikki tuntuu niin pystyyn kuolleelta jo valmiiksi, tämä päivä on maksu kaikesta siitä mielenrauhasta, jota koin kahden kuukauden sunnuntait, nyt kaikki tuntuu todella raskaalta ja hitaalta. Tälle päivälle pitäisi olla vähintään kolme keikkaa, että voisin tuntea oloni paremmaksi, mutta ei ole. Mikään tekeminen ei riitä, vaikka kuinka koittaisi pitää itsensä kiireisenä, tuntuu että jossain mielen nurkassa joku varjo hymyilee vahingoniloisena ja ilkeänä.

Saapa nähdä asettuuko tämä olo iltaa kohti, mutta nyt olo on melko huono. Hain kaupasta klementiinejä, viinirypäleitä, kaksi litraa mehua ja pari jogurttia. Kassaneiti näytti epäilevän, että koitan varmaan tehdä itsemurhaa C-vitamiinilla. Tai ehkä se oli minun päässäni. Luultavasti. Ulkona oli kylmä, ajattelin että saattaisin mennä yökävelylle vielä, mutta kai sitä pitäisi jossain välissä nukkuakin, niin ei vituta huominen koulupäivä ihan liikaa. En tiedä, onko tämä sitten sitä jet lagia, mutta ei oikein nukuta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti