keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Työstä osa 123343563

Katselin tuossa äsken tuota syrjäytymisiltaa eiliseltä, ja ajattelin olla kirjoittamatta siitä yhtään mitään, koska se vaan vitutti melko suurelta osin. Siltikin se herätti niin paljon ajatuksia, etten osaa pitää päätäni kiinni. Lähinnä se kuitenkin laittoi miettimään ennemmin työtä ja sen merkitystä, kuin varsinaisesti syrjäytymistä. Sarasvuo, ja se vasurichiksihän tuossa ottivat vuoronperää melkein eniten aivoon, mutta kyllä Sarasvuo, pettämättömänä sitaattikoneena ja omalle idealismilleen ja värilleen sokeana vei loppua kohti sen pitemmän korren. Kehui itseään pragmaattiseksi, mutta kyllä se on mielestäni lähempänä sellaista itselleen sokeaa, tietyllä tapaa sentimentaalista vouhottamista. En kuitenkaan kävele tätä polkua enää pitemmälle nyt. Sen verran vain sanon, ettei tuollainen keskustelu tai sen hyväksi tehtävä työ etene, kun pöydässä keskitytään osoittelemaan sormilla ja vauhkoamaan ideologisista eroista, sillä aikaa ihmiset katselevat työttöminä ikkunan takana, että olis nälkä, mitäs nyt syödään.

Se, mikä tätä kaikkea ajaa eteenpäin, tuntuu olevan myytti siitä, että kohta ikärakenne kääntyy nurinniskoin ja eläkepommi räjähtää. Tämä myytti on kumottu tutkimuksillakin jo ajat sitten, ja tästä oli puhe nuorisotyön tulevaisuus foorumissakin, että itseasiassa syntyvyys onkin ollut tasaisessa nousussa ja maahanmuuttovirtaus on sellainen, että työvoima tulee lisääntymään, eikä vähenemään. Silti se elää sitkeänä etenkin päättäjien tasolla, ja tuossakin keskustelussa yksi kaveri sanoi että no missä se on tulossa, kun sitä on saanut odottaa koko elinikänsä, eikä se vieläkään ole näköpiirissä. Se on samanlainen itseään ajava pelote, kuin vaikkapa maailmanloppu, jonka varjolla kulteissa voidaan puristaa siihen uskovista ihmisistä kaikki irti. Ainoa ero on se, että tässä on nyt tehty jo aika pitkään yhteiskunnan rakennetta ja toimintaa ohjaavia päätöksiä myytin perusteella. Ei sillä, etteikö tuollaiseen pitäisi varautua, mutta sen varjolla vaikkapa mielenterveyspalveluiden ja perhetukien leikkaaminen edellisen laman aikana on johtanut juurikin tähän mylläkään, joka suomalaisella yhteiskunnalla on lapasissa nyt.

Minun oli kuitenkin tarkoitus kirjoittaa vaan työstä ja sen tekemisestä, omasta suhtautumisestani työhön. Matti Rimpelä, joka on ollut minulle lukiosta asti koulutehtävistä tuttu, kiteytti tuossa juurikin sen ajatuksen, joka minullakin on töistä. Katse pitäisi kääntää ennemmin työyhteisöön, ja siihen miten kukakin kokee siihen kuuluvansa. Jo lähtökohtaisesti minun on vaikea sopeutua suomalaiseen työyhteisöön, kun edes nuorisotyön piiristä, saatika mistään muualta, on vaikea löytää paikkoja, joiden puheenaiheet eivät pyörisi viikonlopussa ja dokaamisessa. Se ei kiinnosta minua puheenaiheena yhtään millään tavalla, minulla ei ole vähäisintäkään mielenkiintoa keskustella joka helvetin tauolla sellaisten ihmisten kanssa, joiden on "duuni jälkee pakko päästä vähä nollaa". Se on jo yksi sellainen tekijä, joka rajaa minut ulos työmaailmasta. Minä teen mieluiten pätkätöitä, ja silloin on myyntityö poislukien aika sama mitä teen. Paras työpaikkani on yhä puolen vuoden työpaja syrjäytyneille nuorille, ja duunit olivat kiinteistöhommia, lumenluontia, aidan rakentelua ja vapaaehtoistoimintaa. Työyhteisö koostui pitkäaikaistyöttömistä, autovarkaista, entisistä ja nykyisistä narkomaaneista, ja kolmesta ohjaajasta, jotka koittivat rohkeasti pyöritellä tätä kaikkea. Sanon, että sen jälkeen ei ole niin hyvää porukkaa tullut vastaan. Ja yhtä lukuunottamatta kaikki ilmestyivät töihin ja nauttivat siitä. Se oli mielenkiintoinen tilanne siinäkin mielessä, että pääsi observoimaan tällaista hommaa ja ryhmää ihan lähietäisyydeltä, siinä oli monenlaisia tyyppejä, jotka olivat kaikki siellä melko erilaisista syistä.

Menen töihin silloin, kun joko tarvitsen rahaa nopeasti johonkin isompaan musiikkiin liittyvään projektiin tai koen ajautuvani liian kauas yhteiskunnasta ja muista ihmisistä ja tiedostan, että työ tekisi hyvää. Tiedän, etteivät monet muutenkaan suhtaudu omaan toimintaansa niin heijastelevasti, että huomaisivat tuollaisen tarpeen, mutta minä huomaan, ja toimin sen mukaan. Silti, koska tiedän että  työyhteisö ei tule olemaan sellainen, jossa voisin kuvitella tekeväni töitä pitempään, tahdon tietää, että työ myös päättyy. Tiedän sen henkisen merkityksen mielelle, mutta koen silti saavani enemmän irti opiskelusta, koska useimmilla työpaikoilla ei oteta hyvällä vastaan sellaista, joka on valmis osoittamana viat ja puutteet sen rutiineissa, ja antamaan omia ehdotuksiaan siitä, miten asiat voitaisiin tehdä järkevämmin. En ole silti koskaan saanut potkuja, eikä ole kuin yhdestä työharjoittelusta jäänyt paskanmaku suuhunkaan.

Tuossa pohdittiin myös sitä, mikseivät nuoret mene töihin jos ei kouluun pääse. Ongelma on tavallisesti siinä, että tätä pohtii sellainen ikäluokka, jolle töitä oli tarjolla eri tavalla. Totesimme tämän Tompan kanssa joskus katsoessamme elokuvan Pekka ja Pätkä Neekereinä, jossa oli vaan lappu "MAALARI SAA PAIKAN!". Todettiin, että eipä tarvitse tänä päivänä tuollaisia katella, ellei ole pintakäsittelijän koulutusta ja pigmenttisekoittamisen diplomia ja vielä jälkikäsittelyn maisteritutkintoa lapasessa. Työmaailma on hukkunut siihen samaan byrokratiaan, johon koko suomalainen systeemi yhtäkkiä dipattiin, siihen, jossa työkkärissä saat jonottaa ensin vuoronumeron kanssa tiskille, jotta pääset istumaan sille samalle penkille jonottamaan, jolle vielä pari vuotta sitten pystyit istumaan ilman jonotusta ja vuoronumeroa. Tämä on myös se yksittäinen syy, joka väsyttää kenet tahansa, pelkkä byrokratia ja sen turhuuden näkeminen. Se on turhauttavaa ja raivostuttavaa. Olen kahlannut sen läpi riittävän monta kertaa, tullut perseestä ulos aina vähemmän ihmisenä, ja tiedän että se on myös ensi kesänä edessä. Ihan samalla tavalla, kuin aina ennenkin.

Matti Rimpelä puhui myös koulujärjestelmän uudistamisesta, mikä olisi enemmän kuin ajankohtainen. Suomessa on jo vuosikymmeniä tuudittauduttu siihen ajatukseen, että se on parempi kuin muilla, ja se riittää! Aivan sama, onko se parempi kuin muilla, jos se ei riitä vastaamaan oman järjestelmän minimaalisimpia vaatimuksia, ja aiheuttaa raon, jossa näinkin monta nuorta jää tappelemaan sen turhan byrokratian kanssa sen sijaan, että käyttäisi energiansa johonkin vähän hyödyllisempään. Lisäksi itsetyytyväisyys on suurinta petosta, sillä aikaa kun täällä hoetaan mantraa parhaasta koulujärjestelmästä, tullaan sokeiksi sen sopeutumisen tarpeelle, huomataan kohta olevamme jälkipäässä kun muut kykenivät sopeutumaan muutokseen paremmin ja nopeammin. Näin tapahtuu aina kaikelle sisäänpäin kääntyneelle (mistä syystä minäkin nimenomaan murtaudun itsestäni ulos ja yhteiskuntaan katsomaan, että mitäs uutta siellä juonitaan), ja siksi  on mielestäni jotenkin vähän tyhmä, jos ei muka kykene näkemään sitä ennalta.

En pelkää työtä, koen vain antavani yhteiskunnalle enemmän immateriaalista hyötyä (as in kaikki tämä paska, josta toivottavasti joskus on jollekin jotain iloa) ollessani työttömänä. Eri asia, jos makaisin passiivisena Xboxin edessä ja pelkäisin ulkomaailmaa, mutta koen kuitenkin tekeväni huomattavan paljon enemmän asioita, kun minulle annetaan aikaa tehdä niitä. Viimekesänäkin tein kuitenkin ainakin kahden levyn verran musiikkia, josta en vaadi tai tahdo mitään korvausta, koska koen sen olevan mielestäni liian helppoa ja ennen kaikkea omalta kannaltani välttämätöntä. En sitten tiedä miten tällaista mitattaisiin järkevästi, mutta työkkärissäkin setä sanoi että kyllä nostaa hattua meikän tekemisille, ja että jos se olisi hänestä kiinni niin hän vain toivoisi että olisi enemmän samanlaisia asiakkaita. Vaikka eihän se tietenkään niinkään voi mennä, ja suurimmalla osalla ei ole mitään isompaa ongelmaa sopeutua yhteisöön, joka rauhoittaa itseään keskittymällä vaikka siihen alkoholiin. Mieluummin annan siis paikkani sellaiselle, joka saa työstä ja yhteisöstä enemmän irti, kuin minä, mutta en kannusta ketään tuntemaan oloaan koiraksi ihan vain sen takia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti