keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Työstä osa 123343563

Katselin tuossa äsken tuota syrjäytymisiltaa eiliseltä, ja ajattelin olla kirjoittamatta siitä yhtään mitään, koska se vaan vitutti melko suurelta osin. Siltikin se herätti niin paljon ajatuksia, etten osaa pitää päätäni kiinni. Lähinnä se kuitenkin laittoi miettimään ennemmin työtä ja sen merkitystä, kuin varsinaisesti syrjäytymistä. Sarasvuo, ja se vasurichiksihän tuossa ottivat vuoronperää melkein eniten aivoon, mutta kyllä Sarasvuo, pettämättömänä sitaattikoneena ja omalle idealismilleen ja värilleen sokeana vei loppua kohti sen pitemmän korren. Kehui itseään pragmaattiseksi, mutta kyllä se on mielestäni lähempänä sellaista itselleen sokeaa, tietyllä tapaa sentimentaalista vouhottamista. En kuitenkaan kävele tätä polkua enää pitemmälle nyt. Sen verran vain sanon, ettei tuollainen keskustelu tai sen hyväksi tehtävä työ etene, kun pöydässä keskitytään osoittelemaan sormilla ja vauhkoamaan ideologisista eroista, sillä aikaa ihmiset katselevat työttöminä ikkunan takana, että olis nälkä, mitäs nyt syödään.

Se, mikä tätä kaikkea ajaa eteenpäin, tuntuu olevan myytti siitä, että kohta ikärakenne kääntyy nurinniskoin ja eläkepommi räjähtää. Tämä myytti on kumottu tutkimuksillakin jo ajat sitten, ja tästä oli puhe nuorisotyön tulevaisuus foorumissakin, että itseasiassa syntyvyys onkin ollut tasaisessa nousussa ja maahanmuuttovirtaus on sellainen, että työvoima tulee lisääntymään, eikä vähenemään. Silti se elää sitkeänä etenkin päättäjien tasolla, ja tuossakin keskustelussa yksi kaveri sanoi että no missä se on tulossa, kun sitä on saanut odottaa koko elinikänsä, eikä se vieläkään ole näköpiirissä. Se on samanlainen itseään ajava pelote, kuin vaikkapa maailmanloppu, jonka varjolla kulteissa voidaan puristaa siihen uskovista ihmisistä kaikki irti. Ainoa ero on se, että tässä on nyt tehty jo aika pitkään yhteiskunnan rakennetta ja toimintaa ohjaavia päätöksiä myytin perusteella. Ei sillä, etteikö tuollaiseen pitäisi varautua, mutta sen varjolla vaikkapa mielenterveyspalveluiden ja perhetukien leikkaaminen edellisen laman aikana on johtanut juurikin tähän mylläkään, joka suomalaisella yhteiskunnalla on lapasissa nyt.

Minun oli kuitenkin tarkoitus kirjoittaa vaan työstä ja sen tekemisestä, omasta suhtautumisestani työhön. Matti Rimpelä, joka on ollut minulle lukiosta asti koulutehtävistä tuttu, kiteytti tuossa juurikin sen ajatuksen, joka minullakin on töistä. Katse pitäisi kääntää ennemmin työyhteisöön, ja siihen miten kukakin kokee siihen kuuluvansa. Jo lähtökohtaisesti minun on vaikea sopeutua suomalaiseen työyhteisöön, kun edes nuorisotyön piiristä, saatika mistään muualta, on vaikea löytää paikkoja, joiden puheenaiheet eivät pyörisi viikonlopussa ja dokaamisessa. Se ei kiinnosta minua puheenaiheena yhtään millään tavalla, minulla ei ole vähäisintäkään mielenkiintoa keskustella joka helvetin tauolla sellaisten ihmisten kanssa, joiden on "duuni jälkee pakko päästä vähä nollaa". Se on jo yksi sellainen tekijä, joka rajaa minut ulos työmaailmasta. Minä teen mieluiten pätkätöitä, ja silloin on myyntityö poislukien aika sama mitä teen. Paras työpaikkani on yhä puolen vuoden työpaja syrjäytyneille nuorille, ja duunit olivat kiinteistöhommia, lumenluontia, aidan rakentelua ja vapaaehtoistoimintaa. Työyhteisö koostui pitkäaikaistyöttömistä, autovarkaista, entisistä ja nykyisistä narkomaaneista, ja kolmesta ohjaajasta, jotka koittivat rohkeasti pyöritellä tätä kaikkea. Sanon, että sen jälkeen ei ole niin hyvää porukkaa tullut vastaan. Ja yhtä lukuunottamatta kaikki ilmestyivät töihin ja nauttivat siitä. Se oli mielenkiintoinen tilanne siinäkin mielessä, että pääsi observoimaan tällaista hommaa ja ryhmää ihan lähietäisyydeltä, siinä oli monenlaisia tyyppejä, jotka olivat kaikki siellä melko erilaisista syistä.

Menen töihin silloin, kun joko tarvitsen rahaa nopeasti johonkin isompaan musiikkiin liittyvään projektiin tai koen ajautuvani liian kauas yhteiskunnasta ja muista ihmisistä ja tiedostan, että työ tekisi hyvää. Tiedän, etteivät monet muutenkaan suhtaudu omaan toimintaansa niin heijastelevasti, että huomaisivat tuollaisen tarpeen, mutta minä huomaan, ja toimin sen mukaan. Silti, koska tiedän että  työyhteisö ei tule olemaan sellainen, jossa voisin kuvitella tekeväni töitä pitempään, tahdon tietää, että työ myös päättyy. Tiedän sen henkisen merkityksen mielelle, mutta koen silti saavani enemmän irti opiskelusta, koska useimmilla työpaikoilla ei oteta hyvällä vastaan sellaista, joka on valmis osoittamana viat ja puutteet sen rutiineissa, ja antamaan omia ehdotuksiaan siitä, miten asiat voitaisiin tehdä järkevämmin. En ole silti koskaan saanut potkuja, eikä ole kuin yhdestä työharjoittelusta jäänyt paskanmaku suuhunkaan.

Tuossa pohdittiin myös sitä, mikseivät nuoret mene töihin jos ei kouluun pääse. Ongelma on tavallisesti siinä, että tätä pohtii sellainen ikäluokka, jolle töitä oli tarjolla eri tavalla. Totesimme tämän Tompan kanssa joskus katsoessamme elokuvan Pekka ja Pätkä Neekereinä, jossa oli vaan lappu "MAALARI SAA PAIKAN!". Todettiin, että eipä tarvitse tänä päivänä tuollaisia katella, ellei ole pintakäsittelijän koulutusta ja pigmenttisekoittamisen diplomia ja vielä jälkikäsittelyn maisteritutkintoa lapasessa. Työmaailma on hukkunut siihen samaan byrokratiaan, johon koko suomalainen systeemi yhtäkkiä dipattiin, siihen, jossa työkkärissä saat jonottaa ensin vuoronumeron kanssa tiskille, jotta pääset istumaan sille samalle penkille jonottamaan, jolle vielä pari vuotta sitten pystyit istumaan ilman jonotusta ja vuoronumeroa. Tämä on myös se yksittäinen syy, joka väsyttää kenet tahansa, pelkkä byrokratia ja sen turhuuden näkeminen. Se on turhauttavaa ja raivostuttavaa. Olen kahlannut sen läpi riittävän monta kertaa, tullut perseestä ulos aina vähemmän ihmisenä, ja tiedän että se on myös ensi kesänä edessä. Ihan samalla tavalla, kuin aina ennenkin.

Matti Rimpelä puhui myös koulujärjestelmän uudistamisesta, mikä olisi enemmän kuin ajankohtainen. Suomessa on jo vuosikymmeniä tuudittauduttu siihen ajatukseen, että se on parempi kuin muilla, ja se riittää! Aivan sama, onko se parempi kuin muilla, jos se ei riitä vastaamaan oman järjestelmän minimaalisimpia vaatimuksia, ja aiheuttaa raon, jossa näinkin monta nuorta jää tappelemaan sen turhan byrokratian kanssa sen sijaan, että käyttäisi energiansa johonkin vähän hyödyllisempään. Lisäksi itsetyytyväisyys on suurinta petosta, sillä aikaa kun täällä hoetaan mantraa parhaasta koulujärjestelmästä, tullaan sokeiksi sen sopeutumisen tarpeelle, huomataan kohta olevamme jälkipäässä kun muut kykenivät sopeutumaan muutokseen paremmin ja nopeammin. Näin tapahtuu aina kaikelle sisäänpäin kääntyneelle (mistä syystä minäkin nimenomaan murtaudun itsestäni ulos ja yhteiskuntaan katsomaan, että mitäs uutta siellä juonitaan), ja siksi  on mielestäni jotenkin vähän tyhmä, jos ei muka kykene näkemään sitä ennalta.

En pelkää työtä, koen vain antavani yhteiskunnalle enemmän immateriaalista hyötyä (as in kaikki tämä paska, josta toivottavasti joskus on jollekin jotain iloa) ollessani työttömänä. Eri asia, jos makaisin passiivisena Xboxin edessä ja pelkäisin ulkomaailmaa, mutta koen kuitenkin tekeväni huomattavan paljon enemmän asioita, kun minulle annetaan aikaa tehdä niitä. Viimekesänäkin tein kuitenkin ainakin kahden levyn verran musiikkia, josta en vaadi tai tahdo mitään korvausta, koska koen sen olevan mielestäni liian helppoa ja ennen kaikkea omalta kannaltani välttämätöntä. En sitten tiedä miten tällaista mitattaisiin järkevästi, mutta työkkärissäkin setä sanoi että kyllä nostaa hattua meikän tekemisille, ja että jos se olisi hänestä kiinni niin hän vain toivoisi että olisi enemmän samanlaisia asiakkaita. Vaikka eihän se tietenkään niinkään voi mennä, ja suurimmalla osalla ei ole mitään isompaa ongelmaa sopeutua yhteisöön, joka rauhoittaa itseään keskittymällä vaikka siihen alkoholiin. Mieluummin annan siis paikkani sellaiselle, joka saa työstä ja yhteisöstä enemmän irti, kuin minä, mutta en kannusta ketään tuntemaan oloaan koiraksi ihan vain sen takia.

Kuljen kai päässäni vähän kerrallaan kohti kotia.

Tänään heräsin inhimmilliseen aikaan, eikä siksi vituta ihan niin paljon, mutta muuten on vähän sellainen olo, että vellon jossain raskaassa odottamisen välitilassa koko ajan. Perjantaina on lähtö aikaisin aamusta, mutta nyt on vasta keskiviikko, eikä sitä ennen oikein tapahdu kauheita. Toisaalta onhan se nyt ihan hyvä rentoutua ja ottaa iisistikin, mutta kun ei oikein osaa. Viime päivinä olen kyllä piirtänyt aivan helvetisti, mistä luultavasti kuuluu iso kiitos juurikin tuolle Swansille. Sen kautta olen ehkä huomannut myös piirtämisen olevan itselleni melko rytmistä toimintaa, mihin en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota. Se lisäksi, että musiikki ohjaa mielikuvia ja visioita, se ohjaa myös ihan konkreettisesti kättä ja sen piirtämiä viivoja. Piirrustukset muuten ovat ottaneet vähän minimalistisempaa suuntaa, spiraaleja ja "ääniä" ennemmin kuin välttämättä varsinaisia kuvia. Lisäksi se on ollut sellaista minän läpi sukeltamista, monesti olen unohtanut tekeväni yhtään mitään, tai edes olevani olemassa.

Illalla tuli kyllä kuunneltua aika paljon Neurosistakin, ja oikeastaan vain trippailin näiden kahden välillä kunnes päätin mennä nukkumaan joskus kahden aikaan. Aamulla herätessä Dan oli jättänyt läppärin päälle lapun, jossa luki " Fuck off! Fuckin' pen! Fuck you pen! Hope you don't mind; I stole your charger unplug it whenever - it'll have charged over night." Keittelin itselleni kupin teetä ja paahdoin pari leipää, mietin että mitähän seuraavaksi saisin elämältä lahjana ja pyytämättä. Voisi olla jo tien päällä taas, odottaminen on tuskaa kun tietää, että pääsee matkalle. Vaikka se matka onkin kotiin päin, on se silti kulkemista, jossa on monta tuntia aikaa kuunnella musiikkia ja piirtää ja lukea ja ajatella. Kulkeminen on yksi tämän elämän tärkeimmistä pilareista jo ihan sen takia. Se antaa aikaa ajatella, ja samalla se kuljettaa koko ajan eteen asioita, joita et muuten välttämättä näkisi. Sen takia kävelykin on niin siistiä. Et voi yhtäkkiä harpata kymmeniä askelia eteenpäin, vaan sinun täytyy kävellä jokainen niistä, ja yhtäkkiä jokin täysin epäolennainen asia saattaakin laukaista mielessäsi ajatusketjun, joka johtaa johonkin lyhyeen valaistumisen hetkeen tai siihen, mitä Zenissä kutsutaan satoriksi. Elikkäs Valaistuksen suorittamaksi ajatusraiskaukseksi.

Paikallaan pysyminen on se, mikä jumittaa ja juurruttaa mielen, se rakentelee päähän kaikenlaisia oletuksia siitä, mitä sinä olet ja mitä sinä et ole. Kun pääset katselemaan sitä asetelmaa itsesi ulkopuolelta, vaikka vain päiväksikin, se tekee aina hyvää ja luultavasti altistaa sinut myös haastamaan sitä kuvaa siitä, mikä sinä olet ja mitä sinä teet ja et tee. En olisi voinut asua Lahdessa näin kauaa, ellei soittohommat olisi tarjonneet tekosyytä päästä sieltä pois tasaisin väliajoin. Kun nukkuu toisten lattioilla ja mesoaa kahdellekymmenelle punkkarille jossain ihan muualla, jaksaa taas olla se unohdettu ja omassa luolassaan pysyvä erakko tuossa ihmiskunnan unohtamassa ja jumalan hylkäämässä kaupungissa. Se on hieno paikka, mikä on hämmentävää, koska siinä ei oikeastaan ole mitään hienoa. Silti aina kun lukee poliisiautojen polttajaisista tai jostain joukkotappelusta torilla, tajuaa, että se on nimenomaan se ainoa paikka, jossa kaoottiset olennot voivat ajatella olevansa kotona tuossa maassa. Ja toisaalta se on näyttänyt minulle myös suurimman henkisen eristyksen, mitä olen elämässäni saanut kokea, sillä heti jos et käytä huumeita tai juo liikaa viinaa, olet ulkopuolinen siihen kaikkeen. Se on merkillistä kaksijakoisuutta, joka on vallannut omaakin ajattelua ja laittanut entistä enemmän miettimään, että mikä "minä" oikein olen. Mitään vastauksia se ei oikein ole tuonut, mutta kun heräät aamu kolmelta majoittamaan ja paikkaamaan kavereita, jotka ovat silponeet käsiään postilaatikkoihin tai ikkunoihin, tajuat että kyllä siinä kaikessa sekamelskassa jotain sellaista on, mikä laittaa hymyilemään. Sitä ei vain ymmärrä, jos ei asu siellä'. Lahes.

Myyn paSGan.

Koska Spawn From Deceitin Kaapro vissiin taipui juuri myymään mulle jatsikitaransa, johon ihastuin elokuun keikan jälkeen, täytyy minun nyt tehdä uhrauksia ja valintoja, ja myydä jotain pois, että saan vielä laulukamatkin ostettua jossain välissä. Myyn siis tuon Epiphonen paSGan, jos ketään kiinnostaa ostaa, en nyt löytänyt mitään muuta kuvaa, kuin tuo Babylonin nauhoituksista otettu kuva:
Kuvan hippi ei sisälly hintaan. Ellei neuvotella hinnasta.




Meikähän on sotkenut sen melkolailla kokonaan tussilla ja tarroilla, mutta suurimmaksi osaksi ne taitaa saada rapsuteltua pois siitä jos kärsivällisyys riittää. Olen varmaan viides omistaja, kaula oli vähän halki (ei vaikuta soittoon, eikä yllättäen vireeseenkään kyllä yhtään) jo minulle tullessa, mutta soundinsa puolesta tossa on meikästä jotain melko maagista, se alapäämikki on jostain syystä todella munakas, ja sopii vaikkapa stonerin tai muun pörinän soittoon ihan täydellisesti. Jos siitä 100 euroa saa, niin olen helvetin tyytyväinen. Nyt siinä taitaa olla kielet, jotka on D-vireessä, intonaatio taitaa kylläkin olla jollekin droppi Ölle, mutta senhän voi osatessaan hoitaa itse tai käyttää nopeasti musaliikkeessä tai kaverilla. Meikä ei osaa, mutta Eetu vissiin osaa.

ääninäytettä löytyy vaikkapa tästä tai tästä, toki jälkimmäinen tarttee myös HM2-pedaalin, bändin ja miksaajan, ennen kuin se ihan tuolta alkaa kuulostaa.

tiistai 27. marraskuuta 2012

Uni 27.11.2012. Valkoiset Apinat

Näin viimeyönä taas unen, joka oli niin ilmestyksenomainen ja kaunis, että harmittaa etten muista ihan kauheasti asioita sen ympärillä. Kiipesin sakeassa kuusimetsässä mäkeä ylös. Auringon valo tuntui laskevan ja paistoi sellaisena kirkkaana seepiana puiden välistä sammalille ja kuusten oksille. Kiipeäminen oli väsyttävää ja raskasta, en muistaakseni ollut yksin, mutta vähitellen kaikki jäivät pois matkasta ja jäin itsekseni kiipeämään ylemmäs. Yhtäkkiä olen huipulla ja se onkin tasaista, ja siinä kulkee valtava joki. Seison melko pitkällä joessa, vesi ei yllä polvia ylemmäs ja ihmettelen siinä oloani ja luontoa, linnut laulaa ja aurinko kimaltelee joen pinnasta. Joki jatkuu pitkälle eteenpäin ja tekee mutkan, jonka taakse en näe, kaikki on niin tasaista, että ihmettelen onko täällä vuorta ollutkaan. Yhtäkkiä kuulen takaani molskahduksen, käännyn katsomaan sitä. Se on pieni makaki, joka hyppii ja leikkii vedessä. Yhtäkkiä jostain pölähtää kokonainen lauma niitä, kymmeniä apinoita pesemässä itseään ja leikkimässä vedessä. Niillä on myös koiria, pieniä kääpiösnautsereita ja niitä koiranruokamainoksen caesar-koiria, kaikki yhtä kirkkaan valkoisia kuin apinatkin. Ne roiskivat vettä ja hyppivät ja leikkivät joessa, näyttää siltä kuin ilma olisi täynnä timantteja ja kaikki on jotenkin hämmentävän kaunista ja hienoa. Koitan palata takaisin niiden ihmisten luo, jotka jäivät puolimatkaan, vakuuttaa niille, että ylempänä on jotain hienoa, mutta ne ei koskaan pääse sinne asti, ne jumittuu aina johonkin matkan varrelle.

Nauroin Danille tuossa puolikahden (vituttaa, että nukuin niin pitkään) aikaan herätessäni, että taisin nähdä LSD-unen, kun siinä oli kauneuden tunne niin puhtaana ja värittämättömänä olemassa, että melkein itki herätessään. Toisaalta tuon purkaminen saattaa olla vähän kaksijakoinen homma. Eilen soittelin sointua, jolle sointugeneraattori antoi nimeksi Bmno5/E, ja se sai heti kaiken silmissäni trippailemaan ja valumaan ja pyörimään. Se on selkeästi droneiluhommani pohja, kun sen saan tehtyä. Ehkä se pieni valaistuminen aiheutti tämän unen, jossa pointtina tuntuu olevan se, että miten tahansa yritän sanoilla tai muilla keinoin kuvailla sitä, mitä minä näen pääni sisällä, en koskaan voi auttaa ketään sinne, vaan jokaisen tulee löytää se maailma itsestään ja täysin itsenäisesti. Vaikka se olisi minusta kuinka kaunista ja hienoa, muut saattavat nähdä vaan apinoita ja koiria lätäkössä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Toisaalta tämä ehkä palautui mieleeni siitä, kun koulun melontaretkellä käytiin luokan kanssa kävelemässä metsässä, jossa jäkälät hohtivat liiloina, ja kukaan muu ei muka nähnyt sitä, vaikka kuinka yritin selittää - se oli hienoa, enkä ymmärrä miksi muut eivät muka olisi sitä nähneet.

Toisaaltahan uni saattaa olla myös ihan puhtaan psykoanalyyttinen, jossa joki on alitajuntani, ja kaikki valkoiset eläimet niitä asioita, joita kiellän alitajunnaltani. Ne näyttävät kauniilta ja merkittäviltä ollessaan kiellettyjä, mutta tullessaan todellisiksi ja hyväksytyiksi ne menettäisiviät merkityksensä ja muuttuisivat joksikin muuksi. Yksi tällainen asia on varmasti seksi, joka ei kiinnosta minua niin paljon, että pääsisi edes kiinnostustenkohteitteni top10een, mutta jonka kuitenkin tiedän olevan olennainen osa ihmisyyttä ja elämää, ja joka tällä tavalla on välistä ehkä välttämätönkin paha, että pääsee taas keskittymään olennaisiin asioihin ilman, että alitajunta harhailee jatkuvasti turhan takia. En sano, että kieltäisin seksuaalisuuteni, väittäisin olevani paremmin sinut sen kanssa kuin useimmat muut ihmiset, mutta koen sen usein häiritsevänä tekijänä keskittymisen kannalta, se tuo liikaa minäminäminä-ajattelua kaikkeen, tunkee egoa sinne, missä sen ei pitäisi olla.

Tämä Swansin The Seer on kyllä melko toimiva biisi. Sen tietää siitä, että jo kahdesti tätä kuunnellessani olen unohtanut, että olen jotain muutakin kuin aivot ja kädet, jotka kirjoittavat tai piirtävät. Se on jotenkin hauskaa, kun saa rakentaa todellisuuden ympärilleen asia kerrallaan: istun- olen siis jossain - sohvalla - joka on olkkarissa - joka on talon etuosassa - joka on Cardiffissa - joka on Ei-Suomessa - Aijoo!

maanantai 26. marraskuuta 2012

Swans

Kaupungille mennessäni tänään kuuntelin edelleen tuota Swans Are Deadia, miten voikaan yhdessä päivässä muuttua ymmärrys niin paljon? Tämä on nimenomaan parhaita puolia musiikissa, se tajuntaa laajentava vaikutus, joka iskee silloin, kuin sitä vähiten odottaa. Eilinen välimuotosunnuntai toi elämääni Swansin, ja olen siitä asti oikeastaan vain piirtänyt, kaikki on valunut ulos jotenkin helposti, olen vain katsonut vierestä kuinka viiva piirtyy paperille ilman mitään käsitystä siitä, mitä on luvassa seuraavana. Kävin kaupungilla siis ostamassa lisää tusseja, postittamassa kirjat takaisin Suomeen, mikä osoittautuikin yllättävän kalliiksi, maksoin siitä enemmän kuin monista niistä kirjoista, mutta eipä sen niin väliksi. Rahat alkaa huveta, mutta eipä tässä paria päivää enempää täydy noilla pärjätäkään. Kotiin pääsyn voi kikkailla sitten Tampereelta eteenpäin jotenkin ihmeesti. Postista selvittyäni marssin myös suorilta Spillersiin ja ostin Swansin The Seerin, koska en vain voinut olla ostamatta sitä. Se ei ollut vaihtoehto. Jotain näin tehokkaasti mun päähän vaikuttavaa ei vain voi jättää huomiotta, koska tiedän että se taas ajaa etenpäin tekemään jotain sellaista, jota ei välttämättä muuten tulisi tehtyä ollenkaan.

Tajusin myös bussia odotellessani, että tämä oli juuri oikea hetki antaa tämän yhtyeen tulla kuunnelluksi. Istuin kävelykadun päässä penkillä ja kuuntelin tuota levyä, taustalla soi Blood Promise, mutustelin voileipää ja katselin kun ihmiset valuivat hitaasti kohti mistä ikinä olivatkaan tulossa. Ne näytti enemmän lumihiutaleilta kuin ihmisiltä, kävelivät laiskoina minne sattuu ja valuivat. Siinä ei taas voinut tehdä juuri muuta, kuin hymyillä itsekseen, mikä sai mut varmasti näyttämään vielä vähän enemmän spurgulta. Mutta mielestäni musiikki on tärkeimmillään juuri tuollaisilla hetkillä. Ennen kuin viet sen ulos kävelylle, se on aina vain mielikuvia ja ajatuksia. Kun pääset sen kanssa ulos, se kaikki herää henkiin aivan uudella tavalla, palaa kiinni tiettyihin näkyihin ja sellaisiin pieniin vertauskuvallisiin tapahtumiin, joita musiikki itsessään värittää. Samoin myös se tekee oman mielesi herkemmäksi näiden vertauskuvien huomaamiselle, koska muuten laiskat, jouluostoksillaan käpsivät ihmiset eivät välttämättä tuntuisi yhtään erikoisilta. Mutta lisäät taustalle juuri oikeaa musiikkia juuri oikeaan hetkeen, ja kaikki muuttuu henkisemmäksi, saa uusia tasoja ja merkityksiä. Se on mielestäni aivan helvetin hienoa.

Samoin olen koittanut tänään pohtia päässäni Swansin ja Neurosiksen eroa. En siksi, että pitäisi jotain eroa löytää, vaan hahmottaakseni sitä, mitä tällä musiikilla voi tehdä. Jarboe ei ole se ero, tuon yhden Neurosis lätyn kautta se on pikemminkin se yhdistävä tekijä. Todellisuudessa nämä ovat ennemmin kahden saman asian eri puolia. Siinä missä Neurosis on sisäänpäin kääntynyttä ja koko ihmisyyttä käsittelevää, eteeristä täydellisyyttä, meditaatiota ja viidettä elementtiä ja ties mitä, koen tämän jotenkin maanläheisemmäksi, ulospäin suuntautuneemmaksi ja nihilistisemmäksi, ainakin tuolta alkupäästä. Toisaalta tässä on vähän enemmän myös sellaista kauneutta, jota post-rock koittaa tavoitella, mutta josta se niin usein jää paitsi, koska on lähinnä geneeristä paskaa siinä missä kaikki muukin itseensä urautunut ja  geneerinen musiikki. Ei sillä että post-rock olisi aina paskaa, vaan sillä että suurin osa näkemistäni ja kuulemistani bändeistä on post-rockia post-rockin vuoksi, ja siksi jumissa itsessään jo lähtökohtaisesti. Näin, minun ei toivottavasti tarvitse tapella kommenteissa raitapaitojen kanssa joskus viiden vuoden päästä, kun ne tämän löytävät ja lukevat.

Tässä yhtyeessä, kuten vaikkapa Neurosiksessa, on jotain äärimmäisen kiehtovaa, ja siksi olen onnellinen siitä, että minulla on koko tuotannon verran musiikkia edessä ja löytämättä. Kannatti odottaa.

No joo, nytpä se Swans sitten kolahti.

Tämä on ollut merkillinen päivä. Puhuttiin Jeninkin kanssa, että harvinainen sunnuntai, kun ei tunnu yhtään sunnuntailta, niinkuin mitenkään päin. Sitten aloin piirrellä satunnaisia viivoja, pelkkää töhryä, ja laitoin ihan piruuttain tuon Anonyymin suositteleman, itseni lykkäämän Swansin soimaan, kun Sleepin Dopesmoker oli Youtubelle ja pätkivälle netille liikaa, juurikin siitä Swans Are Dead- livelevystä lähtien. Nyt minulla on kolme kuvaa, jotka tekivät tästä sunnuntaista sen arvoisen, että jaksan maanantaihin, ja lisäksi Swans on uponnut meikäläisen tajuntaan nyt aika kovasti. Ehkä suurimpana vaikuttimena ja tekijänä tässä on Jarboe, jonka Neurosiksen kanssa tekemä levy on mielestäni yksi yhtyeen parhaimmista, mikäli niille nyt voi arvoa ja järjestystä mitenkään päin laittaa. En tiedä vielä mitä tästä osaa sanoa. Tuntuu, että tässä on niitä elementtejä, joita Neurosiksesta "puuttuu", vaikka toisaalta siitä ei kyllä koskaan ole puuttunut, eikä puutu yhtään mitään. Joten ehkä se "puuttuja" on nimenomaan Jarboe, joka ei enää viiteentoista vuoteen ole tässäkään yhtyeessä ollut, mutta joka tuolla livelevyllä ainakin vielä on. En tiedä kuinka tervettä se on, mutta kyllä siinä on jotain ihan vähän kiihottavaakin, kun kuuntelee sen ähisevän kuristamisesta. Mutta toisaalta eipä meikäläinen muutenkaan ole pakan terveimmästä päästä, jos sitä pitäisi heijastella sen pohjalta, mitä muut oikein ovat. Tuossa yksi ilta kyllä kirjoittelin sellaiset rivit, joiden toivon päätyvän Cut To Fitin seuraavalle levylle, jos vaan sopiva biisi löytyy:

You are so disgusting
So utterly stained
You make me look like a golden god
The Shining One amongst you all

Mutta ilmeisesti juuri nyt oli oikea aika löytää Swans. Voisin huomenna käydä kaupungilla ja ostaa pari levyä, kun niitä katselin jo aiemmin täällä ollessani ja mietin että ehkä se hetki joskus vielä tulee, jolloin Swans kolahtaa. Tussejakin pitää ostaa lisää, kun alkaa vanhat olla niin loppuun kuluneita tuon uuden rinnalla. Se on aina sama laulu, ostat yhden, pitää ostaa loputkin. Mutta on ne sentään parit eurot halvempia täällä, että ei se niin paljoa haittaa ja häiritse. Perjantaina on sitten kotiin paluun aika, suunnittelin jo reittini ainakin Tampereen kautta, kun ei äiti tule hakemaan niin menen kentältä Roopelle yöksi ja hengaan siellä ainakin päivän. Tai lauantainahan se on vissiin pakko kotiin mennä, kun maanantaina alkaa koulu, sunnuntaina voin hajoilla ja maalata sitten himassa. Ja suunnitella seuraavaa projektia, joka on kaksi drone-pörinä-äänenpalvonta levyä, The Light Infused In Darkness ja The Darkness Infused In Light, jotka tulee olemaan (ainakin tässä vaiheessa mun päässä) sama levy, toinen puhtaampana ja rauhallisempana, toinen huutona ja hakkauksena.

Lisäksi pääsee tekemään uutta Cut To Fitiä ja keikkakin on jo kohta, eli helvetin paljon koitan pakoilla sitä tosiasiaa, että kohta pitää palata kouluun ja leikkiä vielä puoli vuotta ihmistä ihmisten keskellä, ennen kuin pääsee takaisin omaan vapauteensa ja rauhaansa ja keskittymään täysillä olennaisiin asioihin. Nyt voisin mennä keskittymään kylpyveden valuttamiseen, jotta voin pestä tämän paskan hajun nahastani ja laittaa päälle puhtaat vaatteet, huomasin että minulla on tällä reissulla vielä yhdet täysin käyttämättömät bokserit, sukat ja t-paita, enkä ole pessyt kuin yhdet vaatteet kerran. Ha, hygienia on rikkaitten luksusta.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Amplified mind.

Katsoin tänään Youtubesta mainion pörinädokkarin Such Hawks Such Hounds ja tajusin sen kautta jotain olennaista itsestäni. Meikä tykkää pörinästä. Ihan vitusti. Ja vaikka kuinka yrittäisin tehdä jotain muuta, pörinä tulee aina olemaan keskeinen osa sitä. Pörinä taitaa tässä yhteydessä kaivata pientä selvennöstä, sillä se tarkoittaa muutakin, kuin sitä, että isketään Big Muffi kitaran väliin ja heilutetaan tukkaa hölmösti. Se tarkoittaa koko asennetta, tiettyä pahuutta, itse tekemistä, omaehtoisuutta, omaa tietä. Se on mielenrauhaa kitaran kierron ja huudon keskellä. Se on elämän tapa. Zenin kuuluisa Tie. Kaikki tämä kuuluu siihen, kirjoittaminen, piirtäminen, soittaminen, musiikin tekeminen, levyjen ja paitojen painatus, kolmensadan kilometrin ajomatka keikkapaikalle, soitto 20 ihmiselle, takaisin kotiin tekemään lisää samaa hommaa, se kaikki on tätä suurta mystistä pörinää, elämän resonanssia. 

Minä en nauti mistään niin paljon, kuin kaikesta musiikkiin liittyvästä. Sanojen kirjoittamisesta ja sovittamisesta, kansitaiteen piirtelystä, keikkojen järjestämisestä, roudaamisesta, soundcheckeistä, autossa istumisesta, paitamyynnissä ihmisten kanssa jutustelusta, epämääräisten hippisafkojen kokeilusta ja vitun ärsyttävien ja kännisten, omaa elämäänsä paossa olevien pikkukylän rokkitähtien vihaamisesta. Kaikki tässä on minun silmissäni täydellistä. Tätä minä tulen tekemään koko ikäni, ja jos joku asettuu näiden asioiden väliin, se poistuu elämästäni hyvin äkkiä. Kaikki muu on vain hiljaista suhinaa, epämääräistä pyristelyä siihen hetkeen asti, jolloin Eetu polkaisee soundcheckissä HM-2n päälle ja tunnen taas olevani kotona. Ääni on ainoa huume, jota minä oikeasti tarvitsen, mutta siltikin se on paljon enemmän kuin huume. Se on koko maailmankaikkeuden keskeisin voima, säie-teoriankin mukaan me olemme vain pienten säikeitten värähtelyä ja resonannsia, yhtä suurta musiikkia. Se mitä minä bändin kanssa tekemältäni musiikilta tarvitsen, on voimaa. En minä juuri laulaa osaa. Se ei tunnu minusta luonnolliselta, mutta kun saan huutaa, tunnun heti tietävän mitä pitää tehdä. Se tulee minulle paljon helpommin. Siitä en ole yhtään epävarma, koen että se on ainoa asia mitä osaan tehdä. Ei kauhean hyödyllinen taito työmarkkinoilla.

Katsoessani tuon dokumentin tahdoin ihan vitusti päästä treenikämpälle soittamaan kitaraa jonkun kanssa, ja se innoitti minua myös lähtemään vesisateessa odottamaan bussia, sitten rugby-matsin täyttämään keskustaan käymään taidekaupassa ostamassa kynän ja punaista ja mustaa mustetta. En viitsi muiden lattiamattoja niillä töhriä, mutta kun kotiin pääsen, skarppaan ja opettelen tekemään juttuja niillä, ja seuraavista kansista tuleekin sitten jotain siistimpää. Dopesmokeria kuunnellessa muistin myös, että viimeisenä iltana ennen tänne lähtöä jätin tietokonepöydälle keskeneräisen työn, joka pitää piirrellä loppuun. Ajattelin kasailla jonkunlaisen bändin, ja tehdä vähän John Cagen ja toisaalta ihan omienkin juttujeni (onhan noita jo pari tehty) hengessä improvisoidun levyn, kaikessa rauhassa, mutta liikoja suunnittelematta. Pitäisi vaan löytää joku soittamaan rumpuja, ja joku toinen soittamaan bassoa. Tai sitten teen ne kaikki itse, mutta siihen ne hommat yleensä ovatkin kaatuneet, että meikäläistä on liian vähän. Pitäisi saada ne toisten universumien Jeret samalle kämpälle vääntämään musiikkia, niin tekisin kyllä vaikka kuinka monta levyä kuukaudessa. En muuta tekisikään. Nyt kuuntelen vähän Reverend Bizarrea, sitten jos netti vaikka taas toimisi muutenkin kuin tällaisissa pikku sykäyksissä, voisin jatkaa sen Dopesmokerin kuuntelua.

Kaikki kaikkeudet ovat aina.

Parhaillaan katsomani dokumentti kvanttifysiikasta ja maailmankaikkeudesta esittelee tieteenä sen saman teorian, joka minulle on ollut aina maailmankaikkeuden perusta, ja joka myös on buddhismin peruskäsitys maailmankaikkeudesta: Kaikki mahdolliset asiat maailmankaikkeudessa tapahtuu aina. Joka ikinen asia, joka voi mennä eri tavalla, tulee menemään eri tavalla, nyt ja aina. Kaikki tapahtumat tapahtuu äärettömänä aaltona asioita samaan aikaan joka paikassa. Ymmärrättekö? Jos olisin syntynyt sekunnin myöhemmin, jos olisin lopettanut viimeisen parisuhteeni aikaisemmin, jos olisin tehnyt itsemurhan yläasteella, jos olisin muuttanut Mikkeliin yläasteen jälkeen, jos olisin alkanut juomaan alkoholia, jos olisin menettänyt käteni ilotulitteella leikkiessä, jos olisin iso panomies pienessä autossa, jos olisin pieni panomies isossa autossa, kaikki nämä ovat tapahtuneet ja tulevat tapahtumaan, lisäksi joka ikinen ihminen, joka on toiminut minun suhteeni yhtään eri tavalla, tulee toimimaan kaikilla mahdollisilla tavoilla.

JOS tämä koko maailmankaikkeutemme kaikessa suuruudessaan ja laajuudessaan on yksi atomi jossain isommassa kuviossa, meidän kaikki viereiset maailmankaikkeutemme, eri todellisuudet, ovat niitä viereisiä atomeita. Olemme kiinnittyneitä niihin tietyllä tavalla, muodostaen molekyylejä ja aina kauemmas zoomattuna jotain merkillisiä muotoja, vaikkapa helvetin paljon isompia ihmisiä, kuten Voltairen Mikromegasissa. Tämä taas toimii samalla tavalla, kuin käsitykseni siitä, että maailmankaikkeudessa pääseeä äärettömyyteen asti isommaksi ja pienemmäksi, eikä raja tule koskaan vastaan, koska kaikkiaan kyse on vain tyhjästä tilasta ja äärimmäisen pienestä (tai suuresta) määrästä energiaa, joka värähtelee ja leikkii maailmaa, jossa ihmiset tutkivat tätä kaikkea ihmeissään ja pohtivat teorioita sille, mitä helvettiä tämä kaikki oikein tarkoittaa, ja mitä helvettiä me tällä kaikella sitten tekisimme, kun joskus pystymme käsittämään, mitä se oikein tarkoittaa.

Taisin Hessen Siddharthaa (onpas tämä namedroppailua, anteeksi) lukiessani lopulta käsittää sen, mitä aika ja kaikkeus mahdollisesti ovat, tai miten minä näen niiden välisen suhteen juurikin sinä äärettömyytenä, joka on aina ja kaikkialla, jossa jokainen mahdollisuus tulee aina toteutumaan ja jossa kaikki mahdolliset variaatiot kaikista mahdollisista asioista ovat olemassa. Minun isomummoni naimisissa sinun isopappasi veljen kanssa, sama kombinaatio koiralla, sama kombinaatio kissalla, sama kombinaatio eri värisellä kissalla.....Ja me olemme kaikista näistä kaikkeuksista yhdessä, tutkimassa sen olemusta ja rajoja, omina pieninä kuhisevina kvarkkeina värähtelemässä ja kieppumassa sen sisällä. Mitä pienempiin osiin mennään, sitä suuremmassa määrin näkyvä maailmankaikkeus on tyhjää. Toisaalta myös mitä suurempiin osiin mennään, sitä suuremmissa määrin maailmankaikkeus on täynnä tyhjää. Vain alle 30% kaikesta tästä on oikeasti ainetta, kaikki muu on tyhjää tilaa. Kasaan puristettuina ja tyhjiöpakattuina mahtuisimme todella paljon pienempään tilaan. Nämä kaikki ovat minusta niin mielenkiintoisia asioita ajatella, ettei minua edes kiinnosta johtavatko nämä yhtään mihinkään!

Se, mikä minua toisaalta turhauttaa, on se ettemme tule koskaan saamaan vastausta äärettömyyteen, se on niiden viivojen ikuista lähenemistä koskaan kohtaamatta, jota opettaja yritti minulle lukiomatematiikasta selittää, mutta jota en suostunut hyväksymään, koska olen "matemaattisesti haasteellinen". Ainoa numero, joka niillä kursseilla pysyi lapasessa, oli nelonen joka tuntui löytyvän joka kurssin jälkeen paperista. Uskoisin, että teoreettisessa matematiikassa olisin huomattavan paljon parempi, kun siellä ei kuulema leikitä numeroilla ollenkaan. Ne eivät koskaan pysy päässäni, koska minulle ne ovat aina joko "helvetin paljon" tai "helvetin vähän", ja kaikki muu on tarinan tai sen pointin kannalta melko epäoleellista. Silti pääni tahtoo ajatella, että ihmiskunta joskus saisi vastauksen kaikkeen tähän, vaikka tiedän, ja ihmiskuntakin tietää, ettei äärettömyyden kysymys koskaan aukea. Luonto tulee aina vetämään sen pois ulottuvilta ja kiertelemään vastausta, tulemme aina valitsemaan oikein, mikä on toisaalta ihan lohdullistakin, mutta silti tuntuu että se vie vähän ilon koko pelistä.

Siksi voi vain ottaa ihan rauhallisesti, istua Cardiffin Rumneyssä pienessä kylmässä olohuoneessa, sohvalla jalat ristissä ja läppäri sylissä, painaa playta ja katsoa sen dokumentin edes loppuun asti toivoen, ettei se johda samanlaiseen henkiseen umpikujaan, kuin tämä alkupuoli.

Pienet asiat lapsuudessa aiheuttavat isoja hommia myöhemmällä iällä.

En tiedä nyt olenko jossain vaiheessa muistanut kertoa tästä, koska se on tuntunut aina välillä vähän merkityksettömämmältä, välillä tärkeämmältä asialta, mutta uskon sen olevan eräällä tapaa keskeinen asia sen kannalta, että minusta tuli tällainen rasittavan "poliittinen" (oikeasti siis melko pitkälti antipoliittinen) "artisti" (oikeastaan siis melko pitkälle seinien töhrijä, mutta äänillä ja paperilla.). Lisäksi se on mielestäni pieni puheenvuoro monikulttuurisuuden puolesta, koska sen myötävaikutuksella maailmaan saadaan lisää ajattelevia ja aktiivisia ihmisiä, jotka eivät vain kauhistele iltauutisten luomia mielikuvia, vaan ainakin sitoutuvat niiden asioiden ajatteluun sen verran, että kirjoittavat parissa vuodessa päälle tuhat sivua siitä miten maailmansa kokevat ja käsittelevät.

Kun olin mukelo, varmaan kolme tai neljä, katsoin televisiosta ykköskanavalta uutisia. En muista oliko ruudussa Arvi Lind, vai Se Toinen Vanha Äijä Sillon Ysärillä, mutta muistan kyllä aiheet: Bosnian sota, jossa näytettiin kuvia pusikoiden peittämillä autiomailla juoksentelevista, ruskeaan maastopukuihin pukeutuneista sotilaista, sekä Israel ja Palestiina, tai Iran, tästä en ole ihan varma, mutta Lähi-Idästä oli kyse. Kuvissa näkyi yö, pommeja ja palavaa kaupunkia. Silloin ajattelin pienessä, hyvin pienessä mielessäni, että tuntuu siltä, kuin olisi alkanut katsoa jotain elokuvaa keskeltä, eikä oikein tiennyt että mitä täällä oli tapahtunut ennen kuin tulin mukaan kuvioihin, enkä osannut käsitellä sitä juuri mitenkään. En osannut ainakaan muotoilla sitä sanoiksi, mutta muistan sen ajatuksen ja hämmennyksen, kukaan ei ole kertonut tätä hetkeä minulle, enkä ole yleensä muistanut mainitakaan sitä kenellekään, joten se on pelkästään minun muistoni ja hieman mielikuvituksen värityksen tulosta.

Olen aiemminkin kertonut (tarkistin, kun kuulosti tutulta päässä!) päiväkodillani työskennelleestä bosnialaisnuoresta, joka piirteli kuvia sotilaista ja lentokoneista, ja oli minun mielestäni päiväkodin siisteimpiä ja hienoimpia tyyppejä, vaikka ei paljon Suomea osannutkaan. Hän on luultavasti ollut eräänlainen potku siihen suuntaan, jossa olen ajatellut, että tässä maailmassa taitaa olla aika paljon ihmisiä, jotka eivät puhu Suomea. Toisaalta myös romanien puhuessa omaa kieltään mietin vieressä, että täytyykö niiden aina kääntää päässään kaikki suomeksi, ja sitten taas vastatessaan kääntää kaikki omalle kielelleen, eikö olisi helpompi puhua suomea. Sitten päätin, että sen täytyi olla sama, kuin itselläni englannin kanssa, että jotkut asiat vain tulevat englanniksi ulos. Kuitenkin romanien kanssa hengailu, sekä tuo bosnialainen pitivät oikeastaan huolen siitä, ettei minusta edes Pertunmaan kokoisessa kunnassa voinut koskaan tulla skinheadia, miten minua ei koskaan kiinnostanut olla umpimielinen ja kulkea muiden naruissa vain siksi, että heille se oli itsestäänselvyys.

Toisaalta siihen vaikutti myös paljon sukuni ja perheeni, joka oli jotain sellaista, mitä voi mielestäni kuvata parhaiten englannin termillä left to their own devices. Suomeksihan sillä tarkoitetaan oman onnensa nojaan jättämistä, mutta mielestäni tuossa termissä tiivistyy paremmin se ajatus itsenäisyydestä ja oman pään pitämisestä. Siitä "pitäkää te tunkkinne, me tehdään asiat nyt vähän eri tavalla"-asenteesta, joka meillä kaikilla on ollut ja elänyt vahvana, ja on yksi tämän suvun selkeimpiä ja määrittävimpiä piirteitä. Sen minä olen perinyt veressä, ja se pysyy vaikka menisin minne tahansa. Se on tehnyt selväksi, että mitä enemmän ympäristöni koittaa asettua harmoniseen tasapainoon, sitä enemmän minä kuljen kohti oman itseni hajoittamista ja purkamista, uudelleen rakentamista ja kaaosta. Se on tuonut myös vihan perusteetonta auktoriteettia kohtaan, joka pitää huolen siitä, ettei tarvitse unelmoida urasta työmaailmassa muiden ehdoilla. Nämä asiat, joita nyt teen, ovat ainoita asioita, joita voin kuvitella tekeväni lopun ikääni, ja joilla voin kuvitella olevan mitään hyötyä ja merkitystä kenellekään muulle ihmiselle, jos ei muuten niin varoittavana esimerkkinä siitä miten uteliaisuus koitui kissan kohtaloksi jälleen kerran.

Kaikki tämä palasi mieleeni, kun puhuimme Jenin ja Danin kanssa maahanmuutosta, 90-luvun outoudesta ja siitä, miten paskoja kaikki leffat ja musiikki on tänä päivänä, koska ihmiset keskittyvät tarkoituksen ja sisällön sijasta muotoon, soundiin ja efekteihin ja 3D-objekteihin, juonen, teeman ja henkilöiden sijaan. Kaikki on muuttunut keskinkertaiseksi kokkelinpöllyiseksi hulinaksi, josta puuttuu sielu ja ydin. Siksi luin erityisen mielelläni tuosta Havocin arvostelusta tuon kohdan, jossa puhuttiin merkityksellisyydestä. Samaa olen aistinut myös noissa muissa haastatteluissa. Jos sen pyörittää nopeasti läpi, se on melko tavanomainen grindcore levy, siellä on nopeita juttuja ja siellä on hitaita juttuja. Onhan sitä nyt tehty vaikka kuinka paljon. Silti, siinä on meille niin paljon muutakin, että toivon sen olevan jotain sellaista, mitä ei sivuuteta ihan olan kohautuksella. Vaikka se ei aukeaisikaan nyt, ehkä joku nappaa sen lapaseen viidentoista vuoden päästä, ja tajuaa sen ihan eri tavalla. Tai sitten ei.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Havoc Supreme Damned By Lightissa

http://www.damned-by-light.com/reviews/711.html

Havokki Supriimin arvio, meikä tykkää henkilökohtaisesti lukea tuon tyypin arvioita aina, koska se on rehellinen, ja tuntuu tajuavan, mistä tässä hommassa on kyse. Hats off.

Uni 23.11.12

Kaikki kuvat sekalaisena ryppäänä, siitä mistä muistan uusimpaan:

Kelly's Recordsin ja Misirloun välimuoto, ahdas ja tyhjä divari, jossa myydään vähän kaikkea, ennemmin niinku kirppari. Myyjänä on Phil Jupitus, jonka kanssa jutellaan muutamista levyistä, ollaan selkeästi Cardiffissa, joku muukin kaveri tuli siihen, en ole ihan varma oliko se Dan vai joku muu. Tapahtuu jotain, ja menemme junaan takas Lahteen, siellä on Eetu ja Raxi ja jotain muitakin, ja paljon muita ihmisiä, ja meikä on jonkun tuttuni lasten lasten kanssa, hämmentyneenä syötän vanhemmalle niistä jotain, ja mummonsa soittaa ja kysyn haluaako se puhua lasten lastesa kanssa, mutta ilmeisesti ei. Vaunun perälle on jostain syystä laitettu kylpyamme sille korokkeelle, jossa bussin penkit normaalisti on vähän ylempänä. Juna saapuu Lahteen ja asemalla seisoo Ohtonen kalja kädessä, menossa Helsinkiin ilmeisesti tällä samalla junalla. Mä jään pois ja yhtäkkiä olen jossain päin Walesin laaksoa, vuoren melko huipulla jonkun vänkyräisen vanhan puun alla soittelemassa SFDn Roopen kanssa kitaraa, tänne johtaa pieni polku, jonka päässä seisoo mini cooper.

Osaan purkaa tästä joitain hommia palasiks, koska osaan yhdistää niitä edellisiin päiviin. Eilen vein Jenin vanhoja vaatteita pari kassillista lähetystorille, mikä luultavasti lisäsi soppaan kirppari-divari-ajatuksen. Phil Jupitus nyt tuli suoraan siitä, että katsoin pari jaksoa Nevermind the Buzzcocksia ennen kuin menin nukkumaan. Jos saapunut kaveri oli Dan, niin se tuli eilen himaan. Lahteen menemistä saattoi tuossa edeltää kohta, jossa pyörin jalan Blackwoodissa, ja mietin sitä eilen, kun oltiin ajelemassa ympäri laaksoa, jossa kattelin myös kaikkia mäkiä ja monttuja ja vänkyräpuita. Pienet lapset saattoi tulla siitä, kun viime sunnuntaina näin Jenin pojat ensimmäistä kertaa, eilen myös puhuin (tosin Kaapron kanssa) tulevasta Spawn From Deceit-feattaushommasta, mutta ehkä se Roope ui siihen siitä faktasta, että menen sinne viikonpäästä, kun palaan Suomeen, mihin junahommatkin viittaa aika pitkälti. Sitä en ymmärrä, miksi mulla oli jonkun lapsenlapset mukana. Ja Ohtonen nyt on aina menossa kun meikä on tulossa, että eiköhän se taas kohta johku karkaa. Aivot alkaa selkeästi virittäytyä pikkuhiljaa kotiin paluuseen, ettei se tuntuisi päässä sitten niin järjettömän pahalta, kun on siellä. Mutta mielenkiintoinen osoitus siitä, miten alitajunta vaan nivoo ja kutoo kaikkea yhteen läjään, kun menee nukkumaan riittävän väsyneenä, niin että aivot oikeastaan alkaa tehdä niitä unia jo hereillä ollessa. Siinä taitaa olla avain psykedeelisempiin uniin.

Mitä enemmän Ameriikkaa, sitä enempi paskaa.

Löysinpä Last.FMstä yhden hyvän puolen. Sillä voi tehdä "radioita", kuten aikanaan Pandoralla, jota käytin oikeastaan siihen asti, että ne potkivat kaikki ulkomaalaiset vittuun ja pitivät sen pystyssä vaan jenkeille. Nyt nimittäin voin tehdä Tribes of Neurot-radion ja kuunnella kohinaa ja säksätystä kirjoittaessa. Aikas hieno juttu. Ja paska puolikin tuli aika äkkiä selville, nimittäin mainoksiahan tuossa näemmä on. Mistä tuli mieleen tämän päivän ajelut ja brittiläiset radiomainokset. Ne on oikeasti jo aika helvetin koomisia, kun joka mainoksen lopussa pitää olla sellaisella oikealla disclaimer-äänellä luettu disclaimer, ettei kukaan vaan pääse haastamaan oikeuteen puutteellisesta informaatiosta. Ihmiset haastaa täällä niin innoissaan toisiaan oikeuteen, ettei kukaan oikein luota yhtään keneenkään. Kaikki ovat valmiita todistamaan lähimmäistään vastaan, jos siitä saa rahaa.

Ehkä kieroin kaikista mahdollisista mainoksista oli asianajajatoimiston mainos. Ihan oikeasti ja valehtelematta, siinä luvattiin jokaiselle haasteen nostajalle ja heidän palvelujaan käyttävälle 1000 euroa "cash advancea" ja uusin iPad. Siinä vaiheessa ajatus oli lähinnä iPass. Tuo oli temppuna meikästä jo saastaisen alhainen, koittaa lahjoa ihmiset nostamaan täysin turhia ja perusteettomia oikeushommia. Ainoat, jotka tällaisessa yhteiskunnassa voittaa ja kukoistaa, on nimenomaan asianajajat. Kaikki ihmiset tuntuu olevan keskellä jotain henkilökohtaista helvettiä, kun joku vitun idiootti on haastanut ne oikeuteen jostain ihan yhdentekevästä. Syytetyn penkillä istumiseen kuluvan ajan ja energian kun kuitenkin voisi käyttää ihan helvetin monella tapaa hyödyksi, parhaimmillaan siihen salissa juoksemiseen uppoaa rahaakin vielä aika vitusti, ja jos häviät, vielä vitusti enemmän.


Cut To Fit-kamaa täällä on tullut kirjoiteltua aika paljon, siihen tämä valvovan silmän alla oleminen on melkoisen inspiroivaa. Täällä on helvetin paljon kameroita joka puolella, mutta silti on sanottava, että niistä pääsee kyllä nopeasti eroon, jos tahtoo. Maaseutua ja laaksoa riittää, siellä ei ketään kiinnosta kuvata, jos joku isäntä pellolla sattuu yön hämärässä ryömiessään epähuomiossa vaikka yhtymään lampaaseensa. Nyt mietin lähinnä, että mitä helvettiä teen vielä hereillä, heräsin seitsemältä ja vieläkin tässä kolmen aikaan pööpöilen. Huomenna saa kyllä onneksi nukkua vaikka koko päivän jos tuntuu siltä, veikkaan sen kuitenkin olevan taas sadetta.

Mielikuvitus on rajaton.

Tom Waitskin laulaa Alice-levyllään, että Everything you can think of is true. Tämä on sellainen päätelmä, johon olen itsekin päätynyt lukemattomia kertoja, sen täytyy olla totta jo matemaattisesti. Riittävän pitkässä äärettömyydessä kaikki kuviteltavissa olevat asiat tapahtuvat äärettömiä kertoja. Jos jossain ihmismielen ulkopuolella on olemassa äärettömyys, kaikki verta paskantavat, yksisarvisilla harakoilla ratsastavat vaaleanpunaiset pesukarhujen armadat ja neljätoistajalkaiset sammakot, joilla on villasukka kielenä todellakin taistelevat keskenään tuolla jossakin lukemattomien mahdollisten maailmankaikkeuksien seassa. Mutta miksi missään muualla pitäisi ollakaan ääretöntä? Ihmiset, niin tiedemiehet kuin maallikotkin, vetoavat siihen, ettei ihminen rajallisella tajunnallaan kykene käsittämään ääretöntä mitenkään päin. On totta, että aina kun yritän ajatella ääretöntä asiaa, sen ympärillä on aina jotain. Mikään ei ole olemassa tyhjiössä. Jos katson maailmankaikkeuttamme sen ulkopuolelta, katson sitä silti jostakin muualta, ja tajuan taas olevani jossakin maailmankaikkeudessa katsomassa omamme laajentumista, ja etenen kerroksittain aina suurempaan kaikkeuteen, josta voi pällistellä pienemmän universumin laajenemista.

Mitä sitten? Ehkä se nimenomaan on kaikkien asioiden todellinen laita, äärettömyyden lopullinen käsite: aina löytyy isompaa ja aina löytyy pienempää. Minusta se on ainakin helvetin looginen tapa käsittää äärettömyys, se on luonnollinen ja jotenkin päin harmoninen käsitys kaoottisesta kaikkeudesta: kaikki etenee aaltomaisesti keskipisteestä kohti reunoja, jotka eivät tule koskaan vastaan. Se, mikä itseäni enemmän hämmentää on se, ettei jollain muka olisi valmiuksia äärettömyyden käsittämiseen: hän on itse jo yksi äärettömyys. Vaikka aivojen tallennuskapasiteetille tiedetään rajat, uskon että mielikuvitus on täysin rajaton. Se tulee kehittymään kuten maailmankaikkeuskin, laajentuen ja monimutkaistuen, nopeammin ja nopeammin ihmisten kehittyessä ja jakaessa omia kokemuksiaan nopeammin. Ja jos sen voi ajatella, sen toisaalta täytyy myös olla olemassa, jos mieli ei ole rajaton, koska se ei voisi tällöin hipoa äärettömyyttä äärellisellä käsityskyvyllään. Kun tila loppuu, aletaan yhdistellä valmiista asioista absurdimpia yhtälöitä, kunnes solmukohta on kierretty, ja voidaan taas laajeta ja kasvaa vapaasti eteenpäin.

Onko joku nähnyt unta lentämisestä? Veikkaan, että jokainen. Niissä unissa lentäminen on todellista, ainakin itselläni se vaatii jonkinlaista fyysistä ponnistusta, ja se tuntuu todelliselta. Samoin muistan edelleen ensimmäisten täällä näkemieni unten joukossa sen, jossa kannoin läppäriä repussa, ja se oli todella painava ja tunsin sen hiertävän olkapäilläni ja tunsin oikeaa ahdistusta ja tahdoin päästä taakastani eroon mahdollisimman nopeasti. Unessa tuntemasi asiat ovat aivan yhtä todellisia, kuin hereillä tuntemasi asiat, mutta ne ovat merkityksellisiä ja todellisia vähän eri osille mieltäsi. Siksi hereillä on helppo vähätellä unen merkitystä, mutta yrittäpä unissasi kieltää se sama fyysinen tuntemus, jonka tämä uni sinulle sensorisena hallusinaationa tuottaa. Se on yksi mielenkiintoisimmista asioista, joita tajuntaan ja uniin sukeltaessani olen törmännyt. Toinen on unien tapa huijata sinua että olisit hereillä, rakentamalla erilaisia kerroksia tajuntoja uneesi, mutta unohtaen aina fiksailla jonkun pikku jutun siellä. Itselläni se on tavallisimmin se, etten osaa keskittyä digitaalisiin kellotauluihin. Kolmas kiinnostava havainto on se tajunnan sekava joki, johon unen rajamailla meinaa pudota, todellisen vapaa alitajunta, jonka pystyy vielä ehkä palauttamaan mieleensä seuraavanakin päivänä.

Tajunta ja mieli itsessään ovat äärettömyyttä, ja jokainen meistä kantaa päässä omaa maailmankaikkeuttaan, joka on ikuisesti eristyksissä siellä. Voimme rakennella mustia aukkoja, madonreikiä niiden väliin avataksemme maailmaamme toisillemme, mutta se ei todellisuudessa tule koskaan olemaan samanlaisena missään muualla, kuin oman päämme sisällä, vaikka kuinka haalisimme meidät tuntevia läheisiä ihmisiä ympärillemme. Jokaisen päässä on se jumala, joka pystyy luomaan tyhjästä taivaat ja maat, tuhoamaan sen kaiken, se on jokaisen ihmisen tehdasasetuksissa, kun vain käy kytkemässä mielikuvituksen päälle ja tyhmyyden ja kapeakatseisuuden pois. Mutta tietysti jokaisella on myös täysi vapaus olla käyttämättä sitä.

Viimeinen työpäivä takana.

Tänään alkoi sataa siinä kahdentoista aikaan, ja sehän sateli sitten ihan täyttä päätä yhdeksän tuntia. Tuuli ja satoi, eikä paljon muuta, kierreltiin ympäri laakson pohjaa hakemassa nuoria kokoukseen ja tiet oli melkein kuin olisi jokia pitkin ajellut, jossain vaiheessa kytät alkoi laittaa niitä poikki ja ohjata liikennettä sitten kapeita sivukujia pitkin ylämäkiin. Oli vähän hämmentävän näköistä, kun jossain risteyksessä oli vaan Minin katto näkyvissä, eikä paljon muuta. Daf soitti joskus neljän aikaan, että huomisen tapahtuma on sään takia peruttu, joten tästä tulikin viimeinen työpäivä. Siinä sitten hyvästelin kaikkia ja nautin viimeisistä hetkistä, katselin laaksoa vielä viimeisen kerran, vaikka ajattelinkin että jos on hyvä keli, menen vielä Ystrad Mynachiin kävelylle siihen suuntaan, mihin ei koskaan ollut aikaa mennä.

Dan tuli kotoa takaisin tänään, kohta juodaan vaihteeksi kiinalaista teetä kaiken englantilaisen teen sijaan. Eli siis periaatteessa teetä silleen, kuin me sitä Suomessakin juomme, ilman maitoa. Tulvien takia juna oli myöhässä ja myöhästyin täällä päässä bussista, olo on vähän nuutunut ja jännä niiltä osin siis. Olen syönyt tänään yhden kananmuna-pekoni-voileivän, tai kaksihan niitä täällä periaatteessa aina on, kun on systeemit ladottu leivän väliin ja isketty kolmioksi. Ai joo, saahan niitä Suomestakin. Tulipas epälooginen olo.

Nyt sitten koitan tässä taas jäsennellä oloani ja oikoa selkänikamiani ja ottaa loppuillan rennosti, huomenna nukun pitkään. Eli taas ainakin yhdeksään asti. Se on tavoite. Päivällä lueskelin juttuja universumista taas, mutta en jaksa jäsennellä niitä vielä.

torstai 22. marraskuuta 2012

Olipas mukava päivä.

Tänään oli aika mukava fiilis. Lähtiessä oli harmaata ja ankeaa, ja Neurosiksen Pain of Mind potki aivan helvetin lujaa pitkästä aikaa. Vaikka ei siltä tänä päivänä tunnu, kun kaikkialla on lähinnä emoilua ja muuta itkemistä, niin kyllä Britanniassa silti jotain punkkia on vielä jossain kiven kolossa. Oli kuin olisin katsonut katuja ja taloja aivan eri silmillä. Se on juuri taas musiikin taikuutta, oikeanlaisella kontrastilla tietyt asiat muuttuvat entistä selkeämmiksi. Se on ehkä juuri siinä, kun kaikkialla on niin rauhallista, sovinnaista, ylä- tai matalimmillaankin keskiluokkaista, että kun joku sitten repäisee ja nukkuu kaikki yönsä kadulla, se alkaa näyttää todella hardcorelta hommalta. Kun sitten pääsin toimistolle asti, aurinko paistoi ja Black soi korvissa, olo oli helvetin keväinen ja siksi tuntui päässä niin vinksahtaneelta, ettei voinut kuin hymyillä taas tyhmästi itsekseen. Toimistolla hommaa riitti noin puoleksitoista minuutiksi, odottelin siinä sitten että Caroline sai duuninsa tehtyä ja heitti meikän InfoQuestiin. Alkaa olla viimeisiä iltoja töissä ja pitää alkaa sanoa ihmisille jäähyväisiä, mikä tuntuu vähän oudolta. Se on aina yhtä outoa, oli sitten tällä lailla töissä vieraitten ihmisten kanssa, tai soittamassa ulkomaalaisten kanssa Suomessa, aina tuntuu siltä että saatana, en välttämättä näe näitä ihmisiä enää koskaan. Silti on toisaalta päässä myös melko vahva ajatus siitä, että kyllä Karma heittää kaikki nämä ihmiset takaisin meikän elämään vielä jossain vaiheessa.

Jos näistä jotain jää kaipaamaan, niin ehkä eniten InfoQuestin Neiliä, se on ihan huippujätkä, entinen alkoholisti ja nyrkkeilijä joka on tuolla tekemässä nyt helvetin tärkeää työtä noiden vähän helpommin houkutusten vietävissä olevien nuorten kanssa. Sen kanssa juteltiin paljonkin juuri nuorisotyöstä ja tuollaisten tilanteiden hoitamisesta, ja siitä miten tärkeä rooli nimenomaan sillä on tuolla. Ilta muuten oli rauhallisempi, kun pari viime kerralla riehunutta sai porttikieltoa hetkeksi. Oli mukava olla sielläkin. Huomenna viimeinen kahdeksan tuntia Basementissa, joka sitten on taas tuon lämpimän ja eloisan paikan vastakohta, kylmä ja hiljainen. Mutta onpa sielläkin ihan mukava olla, kun työkaverit vittuilee toisilleen sillä käsittämättömällä laaksomurteellaan, ja meikä vaan naureskelee vieressä. Toinen niistä vaan on ollut pari viikkoa opiskelemassa, niin on ollut todella pitkiä päiviä. Toivottavasti se huomenna olisi, vaikka saattaa kyllä olla ettei ole, kun ei tuollakaan tänään ollut.

Takaisin tullessa kuuntelin, kuinka kymriä ja englantia sekaisin molottava äijäporukka naureskeli joillekin uusi-seelantilaisille kavereilleen, ja tutustuin taas yhteen hoboon bussia odotellessani. Toinen kaveri opasti mut kerran levykauppaankin myöhemmin kohdatessa. Tämän puheesta oli vähän vaikea saada selvää, kun siltä puuttui parit etuhampaat, mutta mukava kaveri se oli. Kertoi käyneensä Turkissa, jossa oli tutustunut kaveriin joka asui luolassa. En voi kuvitella kauhean montaa siistimpää asiaa, kuin luolassa asuminen! Ajattelin, että kun työt loppuu ja on aikaa, ostan näille kodittomille sapuskaa. Meikäläinen se vaan kiertelee ympäri Suomea tarjoamassa ihmisille jäätelöä ja nyt ympäri Cardiffia syöttämässä kodittomia. Näiden kanssa on huomattavan paljon mukavampi jutella kuin suomalaisten, kun eivät ole ihan vitun kännissä koko ajan, ovat kohteliaita ja tavallisesti suhtautuvat erilaisuuteen vähän paremmin, kuin suomalaiset "kollegansa."

Nyt istahdin perseelleni sohvalle ja sain heti teetä ja pizzaa nenän eteen, kyllä alkoi Suomeen palaaminen ahdistaa heti enempi. Toisaalta se ahdistaa näytönkin takia. Turhauttaa, kun täällä ollessa olisin niin hyvin saanut peer mentorship -hommilla voinut saada niin hyvin ne hoidettua, sen verran paljon tuli niitä tehtyä, ja nyt kun menee kotiin niin pitäisi melkein saman tien alkaa jotain vääntää. Tässä mulla on sellainen optioparalyysi, että vähän oikeastaan hajottaa. Saa nyt sitten nähdä, mitä siitä tulee, kun takaisin menee..

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Omakuva, ja muute sekalaista sössötystä.

Piirsin tällaisen hullunhauskan kuvan itsestäni, olen päättänyt, että jokaisessa vihossa pitää olla vähintään yksi omakuva kertomassa sen ajan fiiliksistä ja tärkeistä asioista, ikään kuin sellainen "mitä tänään opin koulussa?" välietappi. Tuolleen pienenä ja terävänä tuossa on vähän kolmiulotteisuuttakin, siksi sitä ei kannata isommaksi laittaakaan, koska se on kamerakännykällä otettu, ja oli sen verran suttuinen, että päätin sitten muokata sen kunnolla yli. Oikea on mielestäni silti hienoin, keltaiset on vaaleanvihreitä ja punaiset koittaa olla oranssia.

Sohvalla röhnöttäessä on selkä mennyt ihan jumiin, nyt koitin vähän niinkuin oikaista itseäni suoremmaksi tänne selkänojaan, ja kuuntelen Omia, kyllähän rentouttaa ja helpottaa oloa kummasti. Huomenna olisi taas sitten painettava duunia ihan homona, saa nähdä monta nuorta sieltä huomenna heitetään pihalle. Pitää mennä jo kahteen toimistolle, vaikka mulla ei mitään oikeaa duunia siellä olekaan, siellä kikkailen kaksi tuntia, neljän jälkeen Caroline vie mut InfoQuestille ja siellä sitten istun puoli kuuteen asti ennen kuin nuoret pääsee ovesta sisään, ja varttia yli seitsemän pitääkin lähteä kävelemään bussipysäkille. Siinä meikän huominen pähkinänkuoressa. Mitens teillä?

Kotiin päästessä taitaa olla aika helvetisti skannattavaa, päivittelin juuri jotain vanhempia juttuja Deviant Artiin, en ole jaksanut käyttää sitä aikoihin, kun viimeksi jollain DNAn mokkulalla kuvien siirtäminen on kestänyt ikuisuuden, niin ei ole juuri innostanut. Himaan päästessä pitää käydä ostamassa taas parikymmentä metriä nettipiuhaa, niin pääsen itsekin käyttämään sitä kymmenen megan nettiä, jota nyt olen maksanut ainakin puolen vuoden edestä jo.

Menneitä keikkoja selatessa sattui silmään Fuck The Facts ja heti muistui mieleen tuo maailman absurdein milffi, Mel. Tuli ihan hymy huulille, kun muisti miten se meni suoraan keikalta hikisenä ja naama punaisena soittamaan mukelolleen, siitä tuli  sellainen olo, että maailmassa on vielä jotain siistiä ja hienoa olemassa. Toivoa tulevaisuudesta. Ei vaan siinä, vaan kaikissa maailman äideissä yleensäkin, olette te hienoja ihmisiä, muulloinkin kuin vain äitienpäivänä!


tiistai 20. marraskuuta 2012

väsyttääpä vähä..

Tänään heräsin ajoissa, kahdeksan jälkeen, ja nyt olen sitten kuunnellut musiikkia aikas paljon tänään. Niinä päivinä, kun herää aikaisemmin, tulee selkeästi käytettyä päivän hukkatunteja johonkin fiksumpaan, kuin pelkästään hassujen visailuohjelmien katseluun youtubesta. Olen koittanut ladata kännykkää tietokoneesta, ja vaikka se kuinka näyttää lataavan, akku ei lataudu yhtään. Vitun ärsyttäviä ensimmäisen maailman ongelmia, on mukana vain yksi laturi ja pitää valita elektroniikkalaitteittensa käyttöä vähän sen mukaan. Tai siis täysin sen mukaan. Yksi adapteri tarkoittaa pääasiassa sitä, että tietokone on päällä, vaikka ensi yönä pitää vissiin ladata tuo puhelin, että voi kuunnella musiikkia junissa ja busseissa.

Aloitin Last.fmänkin pyörittämisen tässä koneella taas vaihteeksi, saa nähdä kuinka paljon alkaa jökittää ja kuinka kauan saa olla ennen kuin menee hermo ja loppu skroplailut. Nyt ainakin jauhaa netti vähän raskaasti, mutta se taitaa olla ihan yhteyden vika, se tekee välillä tällaista. Nyt se taas asettui. Sormia palelee ja olen koittanut pitää itseni lämpimänä opettelemassa Toolin biisejä, ne on melko vaikeita opetella, kun ei meinaa delayn seasta erottaa, että mitä siellä on soitettu ja mitä tulee jälkijunassa, mutta onpa niissä joissain rytmeissäkin vähän sormi suussa. Ei paljoa lämpene, kun ei tajua että mitä vittua siinä biisissä oikein tapahtuu. Nyt sitten lepuutan sormiani tässä läppärin päällä. Aina välillä on tällaisia kylmiä päiviä, kun kaasu loppuu, toisinaan on sitten taas tosi lämmin ja mukava olla. Arvaamaton ilmasto täällä sisällä, pihalla nyt lähinnä sataa. Mutta lämpimämpi siellä monesti on.

Piirtelytäkin on tullut tässä päivän aikana harrastettua, piirsin yhden omakuvan, mutta enpä saa sitä koneelle, kun kännykän akku piippailee loppumista. Että sinnepä meni sekin hauska tästä päivästä. Nyt menen kuuntelemaan Waitsin Tomppaa vähän lisää. Tai siis menen ja menen, isken tämän kiinni ja keskityn musiikkiin.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Luomismusasta ja tekemisestä.

Olen huomannut, että kun alan kirjoittaa, kuuntelen yhtä ja samaa yhtyettä, ellen hae jotain tiettyä tunnelmaa jostain tietystä muusta yhtyeestä. Siltikin, jos käyttäisin Last.Fmää (mitä voisi ehkä harkita muutamien vuosien jälkeen, nyt kun kerta tulee kuunneltuakin musiikkia tietokoneelta aina välillä), tämä yhtye saisi aika monta pyöritystä kuukaudessa. Nimittäin The Kilimanjaro Darkjazz Ensemble, johon kompuroin kai jossain vaiheessa viime vuotta, tai ehkä jopa kuluvaa kevättä, en muista aivan tarkkaan. Silti, löytäessäni From the Stairwellin en voinut kuin hyppiä innosta monta viikkoa. Jopa Eetu tykkäsi siitä, ja vaikka me molemmat olemmekin ehkä vähän triphoppiin taipuvaisia, hän ei normaalisti ehkä lämpeä tällaiselle kamalle, mutta kylläpä tätä tuli koko viime talvi kuunneltua, joka kävelyllä, joka retkellä, joka kerta kun teki yhtään mitään. Paitsi autoissa keikkareissuilla, siellä tämä ei toimi. Kaikkeen muuhun kyllä, ja se on siitä asti ollut meikäläisen kirjoittamismusiikkia. Tässä ensinnäkin on se lähes instrumentaalisen musiikin voima, joka pystyy värittämään mitä tahansa fiiliksiä, lisäksi se on melko pitkälle ambienttia, Jenin äiti kysyi perjantaina, että mitä ihmeen kolinaa mä oikein kuuntelen. Naureskelin, että se auttaa keskittymään kirjoittamiseen ja luomiseen. "Weird child."

Tästä syystä minun on myös pitänyt vuosia tutustua Neurosiksen Tribes of Neurotiin ja Chordiinkin, mutta en ole uskaltanut, koska olen ajatellut, että sitten kun löydän ne, olen taas "viisaampi", eli minulla on vähemmän asioita löydettävänä. Voi kuulostaa nurinkuriselta syyltä olla tutustumatta johonkin, minkä tietää mahtavaksi ja helvetin hienoksi kamaksi, mutta en tahdo hukkakäyttää jotakin vääränä hetkenä. Teen niin kunnioituksesta musiikkia, artistia, elämää ja luomista kohtaan. Koska parhaimmillaan musiikin aikaansaama vaikutus on tajuntaa laajentava, sielua ja mieltä ylentävä, joka auttaa sinua kanavoimaan sen kaiken ulos aivan eri tavalla, teet itse parempia ja hienompia asioita, kuin mitä kuvittelit koskaan elämässäsi saavasi aikaan, ja joka kerta kun kuvittelet saavuttaneesi jonkinlaisen huipun, huomaat myöhemmin sen olleen vasta alku. Hetken aikaa takki on muka täysin tyhjä, mutta alitajunta kantaakin aina vain uusia asioita, jotka käyttävät kaiken sen, mitä olet aiemmin tehnyt, pelkkänä sytykkeenä uutta tulta kasatessa. Se on eksponentiaalista kasvua, ja siksi välistä pelottaakin, että sitten kun sitä aletaan jakaa osiin, tulee alas järjettömän kovalla rytinällä.

Tekeleitten laadulla ei mielestäni välttämättä ole suoraa väliä. Tottakai olisi hienoa sanoa paskovansa kultaa. Mutta suurimmassa osassa tapauksia se ei ole totta. Silti koen, että kun tämä kaikki on tällaista henkistä psykonautteilua ilman huumeita, tulee rehellisyyden nimissä silloin laittaaa esille kaikki sen sivutuotteetkin, eikä vain sitä parasta A-ryhmää, koska sen antama kuva on kuitenkin ehkä vähän vääristynyt. Lisäksi siitä touhusta puuttuu kontrasti, ja jossain aivan paskassa biisissä tai kuvassa voikin olla joku yksi aspekti, joka inspiroi jotain muuta tekemään sen sinun yritelmäsi oikeasti paremmin.

Tätä kaikkea kirjoittaessa soi The Kilimanjaro Darkjazz Ensemblen kappaleet Shadows, Lobby ja Horns of King David, löytyy Youtubesta kun aloittaa Shadowsista.

Ihan hyvä päivä.

Tämä päivä on ollut ihan loistava, hävisin 6-vuotiaalle ehkä elämäni absurdeimmassa UNO-pelissä, jossa jaettiin molemmat pakat kahden pelaajan kesken ja kortteja sai ilmeisesti nostaa pakan päältä, ja kun sattui olemaan kortti, jossa on numero ja joka on jotain väriä, se kävi pakan päälle. Nauroin ihan katketakseni, kun nuorin mukeloista myllytti meikäläistä ihan kympillä ja kertoi vielä, että mitä kortteja mun pitää laittaa seuraavaksi. Muuten päivä on mennyt lähinnä kirjoittaessa, sain ulostettua yhden sellaisen novellin, jota suunnittelin jo Lahdessa, mutta jonka aika ei vain ollut silloin. Nyt tuntuu olevan jokin hyvin ihmeellinen inspiraation puuska tuon homman kanssa, niin pitää ottaa siitä kaikki irti. Levätä ehtii lentokoneessa ja lentokentillä ja töissä ensi viikolla. Mietin vaan, että laitanko sen nyt tänne, vai koitanko pantata sitä jotain muuta hommaa varten. Olen melko ylpeä siitä, mutta en tiedä haihtuuko se yhtä äkkiä ku kaiken muun kanssa. Lisäksi ajattelin koitella, jos ketään taas kiinnostaisi painaa kirjaa, vai pitääkö odotella että jostain siunautuu vitusti rahaa, että saa sellaisen tehtyä. Musta olisi ihan vitun hieno idea kaikessa korniudessaan painattaa Cut To Fitin suomenkielisistä biiseistä runokirja, jossa olis oikein kauniit kannet ja sellanen mukavan lämmin ote. Toisaalta vois tehdä siitä äänikirjanki, jonka kannet on samaa kamaa, ja huudan niitä sanoja läpi tyhjässä huoneessa. Se on muuten oikeasti aika hyvä idea. Taidan joskus toteuttaa sen.

Maailma on tänään taas ollut todella hyvä mulle. Elämä tuntuu kaikin puolin hyvältä, huomenna ei ole töitä ja ajattelin käydä eksymässä Cardiffin väärälle laidalle, jos on hyvä sää. Hyvällä säällä voi eksyä vaikka vähän huonommallekin laidalle, väärällä tarkoitin kyllä lähinnä sitä linnan toista puolta, jolla näytti olevan ihan kivoja puutarhoja, ajattelin käydä vähän mietiskelemässä ja istuskelemassa. Mietin, että kai täällä olisi oltava jokikin, kun on meri, mutta sehän onkin Cardiffin ja Bristolin välissä, joten eipä taida tulla käytyä nyt.

Loppuillan voi sitten pyhittää taas Nevermind the Buzzcocksille, Simon Amstell on yksi hauskimmista juutalaisista, joita maailmassa on, olen katsonut melkein kaikki sen juontamat tuokkarit tässä kahden päivän aikana.  En ole katsonut tuota best ofia, sarjaa löytyy aika hyvin youtubesta. Hauskaa paskaa.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Väsymystrippailua

Olen vieläkin hereillä, kello on 4.48 ja olen melko väsynyt. Aloin kirjoittaa nyt, koska tajunnassani tapahtuu hyvin mielenkiintoisia asioita. Ensinnäkin, unohdin äsken istuvani, tunsin olevani jalkapohjieni lattiamattoon kiinnittäminä, mutta ilmassa, kunnes keskityin ja tajusin, että kehoni todellakin istuu juuri nyt sohvatyynyllä. Heti, jos en keskity siihen, tuntemus tavallaan häviää. Aistin jotenkin sisäelimissäni väsymyksen pienenä kipuna ja ikään kuin painona, joka koittaa kertoa, että nyt tarvitaan unta, jotta voidaan toimia paremmin ja tehokkaammin. Keho koittaa kertoa minulle, että nyt on aika nukahtaa. Mutta aivoni nauttivat liikaa tästä väsymyksen tunteesta, joka on osaksi miellyttävää raukeutta, osaksi outoa tajunnanvirtaa, unen kuvia, joita näen hereillä ollessani. Jeesus muuttuu puuksi josta tulee lauta arkkiin, joka pitää veden joka pelastaa eläimet jotka muuttuvat ihmisiksi laivassa, vesi nousee korkeammalle ja arkki kolahtaa taivaan kanteen, rikkoo sen sirpaleiksi ja kaikki tulee vedetyksi viemäristä alas. Naulat Jeesuksen käsissä muuttuvat kirkon torneiksi ja lentokone lentää niitä päin. Tuollaista tavaraa.

Käteni tuntuvat jotenkin vierailta, tuijotan niitä lievän epäuskon vallassa ja katson kuinka ne kirjoittavat ruudulle sanan toisensa jälkeen. Tämän takia juuri olen opetellut automaattikirjoittamisen, jotta voin tallentaa kaiken juuri sellaisena ja lähes sitä vauhtia kuin se mieleeni tulee. Maailma on hiljainen, ja kaikki äänet, etenkin näppäinten kovat napsahdukset, ovat teräviä ja pistäviä. Kun kallistan päätäni mihin tahansa suuntaan, tuntuu siltä, kuin alkaisin pyöriä siinä suunnassa vaaka- ja pystyakselieni ympäri, kuin olisin siis painottomassa tilassa. Näkökentän oikeassa laidassa näkyy pieniä häiriökuvia, kuin valopisteitä. Katsoin toiseen sohvaan, jolla on harmaa peitto. Se aaltoilee ja kohoilee, aivan kuin olisin migreenissä. En voi olla tuijottamatta sitä enää, koska se on mielenkiintoinen. Kankaan kudokset näyttävät äärimmäisen teräviltä, aivan kuin pystyisin näkemään ne suurennoksina. Näyttää vähän siltä, kuin sohvan ja minun välissäni olisi erämaa, josta nousevan kuumuuden johdosta se väreilee noin kovasti, mutta uskon sen johtuvan harmaan ja valkoisen värin yhteistyöstä, sekä pyöreästä, pistemäisestä kuviosta. Kaivetaanpa esiin trippipyörä, ja katsotaan, kuinka paljon se vaikuttaa näkemiseen.

Trippipyörän vaikutus oli helvetin voimakas, mutta paljon lyhytkestoisempi, kuin tajuissaan ollessa. Toisaalta se taisi totuttaa aivot nyt jatkuvaan pieneen ristiin näkemiseen, ja kaikki tekee koko ajan pientä aaltoilua. Taitaa olla parasta hiipiä pikkuhiljaa unten maille, ja herätä aamulla uuteen sunnuntaihin uusin voimin.

lauantai 17. marraskuuta 2012

Iltakävelyllä



Astun ulos takaovesta. On käytettävä takaovea, koska lapset ovat hävittäneet etuoven avaimen jonnekin päin taloa. Avaan puisen portin, joka erottaa vihreän takapihan karummasta julkisivusta, ja kävelen seinän viertä kadulle.
                             Heti tullessani ahtaasti toisiinsa kiinni rakennettujen talojen ja vihreiden pensasaitojen välistä lähiön läpi kulkevalle tielle huomaan taivaan olevan kuin suoraan The Beatlesin kappaleesta. Marmeladin oranssina hohtavaa taivaasta vasten violettien pilvien punaiset ja keltaiset reunat näyttävät suorastaan psykedeelisen kauniilta harmaita katuja, vihreitä pihoja ja ruskeita, kiviseinäisiä taloja vasten. Näky on niin häkellyttävän hieno, että yritän napata siitä vaaleanpunaisella kamerakännykälläni kuvan, onnistumatta kovinkaan hyvin.
                             Nämä hetket elämässä ovat aina niitä, jolloin tajuaa, että kannatti lähteä ulos kauppaan juuri tänä satunnaisena hetkenä, eikä puoltakaan tuntia aiemmin tai myöhemmin. Nämä nopeasti häviävät hetket päivän ja hämärän välissä olivat riittävä syy elää. Miten yllättäen ne tulivatkaan vastaan ja ottivat ihmisen valtaansa, muuttaen kaiken paremmaksi. Aiemmin olin ajatellut vain olevani nälkäinen. Nyt en muistanut nälkääni lainkaan.



                          

                             Katujen varret ovat tungokseen asti täynnä autoja, jotka on parkkeerattu talojen edustalle. Kadun toisella puolella pikkupojat potkivat rugby-palloa ja kiroilevat toisilleen. Kävelen heidän ohitseen ja pidän katseeni maassa, miettien miten hämmentävä hetki tämä tulee jälkeenpäin elämääni heijastellessa olemaan. Lähes yhtä merkillinen, kuin viime viikon lauantai, jolloin söimme intialaista ruokaa.

                             Ateria oli täydellinen, ja sen jälkeen makasimme hämmentyneinä ja peloissamme Danielin kanssa lattialla, pidimme toisiamme kädestä kiinni, kuunnellen The Doorsin The Endiä. Jenna nauroi katkekakseen vieressä, hän ei ollut syönyt yhtä paljon yhtä väkisin kuin me. Sanoin heille ääneen, että tämä tulee luultavasti olemaan yksi elämäni absurdeimmista muistoista, kun olen vanha.
                             Ja todellakin, jos vanhetessani sairastun dementiaan, ja kaikkien muiden sekavien asioiden keskeltä tuo pomppaa muistona mielestäni, on minun varmasti hyvin vaikea, ellei mahdotonta sanoa, mistä kohtaa tuo hetki oikein on. Se on minun elämäni Vietnam, curry polttelee vatsassa, kuulen korvissani Morrisonin huudot ja näen mielessäni helikopterit ja palavat kylät.
                             Kävelen loivaa ylämäkeä kohti kauppaa. Kaikki täällä on ylämäkeä. Ja sitten alamäkeä. Sitten pientä mutkaa ja ylämäkeä. Aivan sama mihin suuntaan lähdet, pääset aina mäkeen. Koskaan ei tarvitse pelätä loivaa, tasaista ja tylsää, jota kotona riittää loputtomiin asti.
                             Katu on puhdas roskista, mutta koiran paskaa lojuu siellä täällä. Ihmiset eivät ole ajattelemattomia, he vain pitävät lemmikkinsä vapaina, eivätkä välttämättä tiedä missä ne oikein sontivat. En ole missään nähnyt niin montaa kolmijalkaista tai töpöhäntäistä eläintä, kuin täällä.
                             Leikkiviä lapsia tulee vastaani enemmänkin, suhtaudun heihin vähän välinpitämättömästi. He katsovat minua vähän salaa, kiinnostuneina siitä, mistä tämä varis tänne pölähti. En välitä, he ovat nuoria ja varmasti kiinnostavia ihmisiä. Jos en olisi niin typertynyt näyn aiheuttamasta mielialan muutoksesta, saattaisin jopa jäädä juttelemaan heidän kanssaan.
                             Vaikka luultavasti he suhtautuisivat minuun, kuten tässä maassa suhtaudutaan tuntemattomiin: pelolla ja epäluulolla, ellei kyseessä ole julkinen kulkuneuvo tai kauppa.
                             Minua vastaan kävelee yksinhuoltaja äiti pienen lapsensa kanssa. Niitä tässä maassa on paljon. Yksinhuoltaja äitejä siis. Suurin osa vielä erittäin kauniita ja nuoria yksinhuoltaja äitejä. Kertoo selkeästi siitä, ettei seksivalistus työ aivan täysillä ole lyönyt läpi.
                             Viheltelen kävellessäni. Tai yritän viheltää. En minä oikeasti osaa, mutta viime aikoina olen huomannut, että se sujuu jostakin syystä ulkoilmassa. Hengästyn kuitenkin nopeasti koittaessani jakaa happeani viheltelyn ja mäkien kiipeämisen kesken, ja lopetan yrittämisen.
                             Saavun kauppaan. Mitä minä olinkaan vailla? Ostan yhden pullon mehua, yhden Kitkatin ja yhden lihapasteijan. Tässä ovat tämän illan eväät. Kyllä näillä sitten pärjääkin, lisäksi on vielä sämpylöitä, jotka eivät ole eilistä vanhempia.
                             Kassalle ohitseni kiiruhtaa musta yksinhuoltaja äiti kahden lapsen kanssa. Hänen tyttärensä katselee minua uteliaana, hymyilen hänelle ja käännyn katselemaan Doritos-hyllyä. Minulla ei ole mikään kiire yhtään mihinkään. Tämä ilta on rauhallinen ilta.
                             Maksan ostokseni, tungen ne taskuihini ja lähden kävelemään takaisin päin. Marmeladitaivas on vaihtunut haaleaan oranssiin, pilvet haipuneet violetista harmaaksi. Jos olisin lähtenyt nyt, kaikki olisi jäänyt näkemättä.
                             Pari poikaa tulee toiselta puolen katua kaupalle. Toinen kysyy onko paperit tallessa, johon vanhempi rauhoittelee, ettei tarvitse huolehtia. Epäilen vahvasti kyseessä olevan kotimaastanikin niin tuttu skenario, jossa vanhempi kaveri ostaa nuorelle alkoholia. Kyllä, tämä taitaa olla juuri sellainen hetki!
                             Kävelen kohti taloa, ajatellen miten jotkut hössöttäjät olisivat lähiöiden keskenkasvuisista pojista varmasti kauhuissaan, ajattelisivat jokaisen olevan kriminaali, joka tahtoo hänen vaihtorahansa hinnalla millä hyvänsä. Luultavasti he ovat kuitenkin vain vähän omasta elämästään harhautuneita nuoria viettämässä tavallista lauantai-iltaa, joka tarkoittaa ryypiskelyä kadunkulmassa, koska heillä ei ole muutakaan paikkaa, missä tehdä sitä.
                             Tässä on nuorisotyön suurin solmukohta. Jos nuorisotalot olisivat paikkoja, joissa nuoret voisivat kohdata toisensa rauhallisessa ja sivistävässä ympäristössä, vaikkakin vähäisen alkoholimäärän kanssa, ne olisivat täynnä nuoria, ja nuoret olisivat turvassa alkoholinsa kanssa.
                             Sen sijaan he joutuvat olemaan kaduilla, kasvattavat siinä samassa itselleen harhaisen superegon katujen kasvatista, vaikka illaksi mentäisiinkin taas isän ja äidin lämpöiseen, tai, no, ainakin suhteellisen lämpöiseen kotiin pelaamaan lautapelejä.
                             Mietin tätä kävellessäni muutamien minua ja mehupulloani epäluuloisesti kyräilevien poikaporukoiden ohi.  Vaikka ne yrittäisivätkin ryöstää minut, saa heillä olla aika isot pyssyt kädessä, ennen kuin minua edes kiinnostaa.
                             Katselen heidän ohitseen taivaalle, joka ei enää ole sama, hetkeen joka meni kymmenen minuuttia sitten, eikä tule enää koskaan samana takaisin. Kävelen lopun matkaa talolle, suljen portin ja mietin, että olipahan taas kummallisia ajatuksia herättävä kaupparetki.