Tässä on kaksi unta, jotka olen nähnyt ehkä viimeisen vuoden tai kahden vuoden aikana, ja jotka ovat palanneet mieleeni lähinnä jälkeenpäin, kuvina jotka tulevat mieleeni musiikin, arkipäiväisten tapahtumien tai sattuman kautta. Tavallisimmin musiikki on loistava tapa palauttaa näitä kuvia mieleen, koska kuuntelen joka yö musiikkia. Se on tavallaan rakentamassa muistoja, ja toivottavasti myös joitain linkkejä tiettyihin öihin, jonka kautta unienkin muistaminen helpottuu. Silti itse unet on helppo unohtaa, koska ne palaavat sirpale kerrallaan, ja ne tuntuvat ensin vain visioilta, tai jonkinlaisilta valveunilta, ennen kuin ymmärrät sirpaleiden muodostavan isomman kuvan.
On kesäilta, aurinko on laskenut jo sankan, raskaan vihreän ja harmaan kuusimetsän taa, mutta värit erottuvat vielä selkeästi, taivas itse on haalean oranssi ja nurmikko on jotain kellertävän ja vihreän väliltä. Olen Aunetassa, talossa, jossa asuin viimeiset 7 vuotta Pertunmaalla asuessani. En ole yksin, mutta en voi sanoa varmaksi, keiden kanssa siellä olen. Tiedän vain, että pakenemme vampyyreita. Ne jahtaavat meitä hiljaisessa kesäillassa, ja sydämeni hakkaa kovaa. Juoksen navetan päätyyn ja kiipeän portaat ylös vintille, kuulen liikettä alhaalta ja jatkan matkaa kohti navetan vintin toista päätä, josta pääsee alas liiterin puukasan kautta. Liiterin isossa oviaukossa seisoo yksi vampyyri seisomassa, odottaen että kiipeän alas. Ne ovat mustavalkoisia, vähän sinertäviä, ja jostain syystä veri niiden huulilla on punaista. Katson sitä silmiin, ja herään sydän hakaten ja hiessä.
Tämä uni on mielestäni melko helposti avattavissa. Olen aina rakastanut myyttejä. Kun muksuna kuuntelin vähän peloissanikin tarinaa hiidestä, kuvittelin päässäni pertunmaalaisen kuusimetsän ja juuri tuollaisen laskevan auringon valon, oranssin taivaan. Muistan meidän Eetun ja parin ystävämme kanssa pyörineen metsässä juuri tuollaisessa valossa ja löysimme sieltä sammalen peittämän mopon raadon, muistan ajatelleeni että hiisi on jättänyt sen sinne. Se merkitsee minulle siis tietynlaista pelon ilmapiiriä, vaikka muille se voi olla kaunis, seesteinen ja rauhallinen ilta. On se minullekin hereillä, unessa sen merkitys heijastuu muistojen kautta. Aunetta, kun ajattelen porukoitteni asumista, tai näen siitä unta, he ovat automaattisesti tuolla. Aivoni eivät vieläkään ole kunnolla rekisteröineet heidän muuttoaan sieltä jo ajat sitten. Se on palanut kuvana verkkokalvoille. Tuo reitti jonka kuljin navetan läpi, oli minulle tuttu lähes kaikista leikeistä, jossa ajoimme toisiamme takaa, hipat ja muut kulkivat aina melkein järestään navetan vintin läpi.
Se oli myös minulle eräänlainen turvapaikka. Meidän piti olla joka päivä tunti ulkona, vaikka pakkasta oli miten paljon. Lainasin kirjastosta Anne Ricen kirjoja, lähinnä siksi että ne olivat pitkiä, mielenkiintoisesti rakennettuja, ja mikä tärkeintä, vampyyrit olivat eskapismia kuolevaisuudesta. Ne olivat siinä vaiheessa pakotieni kuolevaisesta elämästä, kylmästä pakkasesta ja ahdistuksesta. Istuin järjettömän monet illat katossa palavan ainoan hehkulampun alla valkoisessa muovisessa puutarhatuolissa ja luin, kuunnellen miten kuusen oksat raapivat peltikattoon. Voisin väittää, että siinä oli aivan vitusti fiilistä. Vampyyreiltä pakeneminen ei ollut pakoa niiltä, vaan pakoa niihin. Pakenin kuolevaisuutta siihen samaan paikkaan, jossa olin paennut sitä niin monta kertaa ennenkin. En tiedä, miksi ne olivat mustavalkoisia. Jospa pakeninkin menneisyyttäni, joka tämän maailman valossa näyttää todella vanhalta ja mustavalkoiselta kaikkine sääntöineen ja ankeuksineen? En tiedä, olisivatko aivoni jaksaneet kikkailla noin paljoa. Yksi kiinnostava seikka, jota olen tajunnut ajatella vasta nyt lukiessani unista, on se että uneni ovat lähes järjestään värillisiä ja täynnä aisteja. Monet raportoidut unet ovat kuulema mustavalkoisia, mutta uskon tämänkin johtuvan siitä, että unitutkimuksen kulta-aika on ollut 50-60-luvuilla, ennen kuin viime vuosikymmenen aikana kiinnostus on herännyt kunnolla uudelleen. Kulttuurista kehitystä on kuitenkin tapahtunut, eikä telkkarit ja muut meitä kontrolloivat mediat ole enää mustavalkoisia.
Tuo kesäilta assosioituu myös yhteen tiettyyn iltaan, jonka muistan koko ikäni. Saunan jälkeen keskustelin kuistilla äitini kanssa elämästä, olin joutunut hämmentävään tilanteeseen ja tarvitsin apua. Hän antoi neuvon, jonka viisautta ei ehkä ymmärtänytkään, mutta kyllä hänkin tämän keskustelun joku aika sitten muisti. Hän sanoi huomanneensa joskus, että elämällä on tapana kulkea eteenpäin, ja tuoda aina ulottuville ratkaisu. Karma, lihassa. "Kyllä ne linnut sen siitä sitten..." Maailma hoitaa kaiken. Se on antanut koko elämälleni oikeastaan suunnan. Karma hoitaa kaiken, asiat tapahtuvat silloin, kun niiden on aika tapahtua. Silloin kun niille tulee luonnollinen flow. On mielenkiintoista, että sama kuva herättää mielessäni niinkin erilaisia mielikuvia. Uni oli myös niitä, joissa tunne, tällä kertaa pelko tai ahdistus, näyttäytyy täydellisen puhtaana, ilman mitään sävyjä tai henkilökohtaisia henkisiä "asetuksia" värittämässä sitä.
Seuraavasta en muista paljoakaan, mutta jotain kuitenkin. Kävelen aavikolla jonkinlaisen merkillisen karavaanin jatkeena. Näen jälkemme hiekassa väsyneinä ja laahaavina keltaisessa hiekassa, taivas on täysin kirkkaan sininen ja pilvetön. Aurinko porottaa suoralta taivaalta. Seurue on jostain syystä pukeutunut mustaan. Joku muu lähtee lentoon, ja opettaa minutkin. Alan uida ilmassa, pystyn uimaan siinä miten päin vain. Karavaani jatkaa kulkuaan, kiertelen sen ympärillä ja katson jälkiä, omani eivät kuulu niihin enää.
Unissani lentäminen ei koskaan ole leijailua tai ilmassa olemista. Tavallisimmin se on uimista, sen eteen täytyy tehdä aina jotain. Uskon uimisen olevan siihen luonnollista, koska olen aina ajatellut järviä ja meriä, isompia vesiä toisena tilana. Lentäminen olisi siis tavallaan eräänlaista "miinus-akselilla uimista". Se on aivoissani jokseenkin loogista touhua. Tämä uni ei hahmotu minulle välttämättä mitenkään muuten, kuin sen kautta että voin keventää omaa oloani ja elämääni vain ja ainoastaan sanoutumalla irti tästä tuhoon tuomitusta karavaanista, ihmisistä ja heidän kyynisyydestään ja itseinhostaan. Voin kulkea vierellä ja tarkastella heidän toimiaan, mutta minun jalkani eivät enää heidän perässään laahaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti