maanantai 15. lokakuuta 2012

Lahti-Tampere-Lontoo-Cardiff





Vaikka tästä alkaa olla jo viikko, ja työmuistilla on ollut tässä parempaakin tekemistä, kuin kerätä romua varastoihin, yritän muistaa, mitä on tapahtunut. Ja ehkä hahmottaa sitä itsekin. Heräsin maanantaina 8. lokakuuta siinä kahdeksan korvilla. Eetu lähti töihin ja äiti tuli hakemaan minut ennen kymmentä. Ajelimme hänen ja ystävänsä kanssa kaikessa rauhassa kohti Tampereen lentokenttää, josta ajattelin ostaa Jenille salmiakkia, mutta onneksi ostin välipysähdyksellä edes yhden pussin turkinpippureita, koska minulle tuli täytenä yllätyksenä, ettei Tampereen lentokentällä myyty missään salmiakkia. Hyvä etten ihan järkyttynyt, toisaalta olihan se nyt muutenkin vähän erilainen lentokenttä, kuin jokin Helsinki-Vantaa. Siellä sain jonottaa hyvin pitkään, ja koska aikaisemmat muistoni lentokentistä olivat vähän hataria, mietin että missähän järjestyksessä mikäkin asia tapahtui. Sehän meni kuitenkin omalla painollaan.

Parin tunnin näkymät.
Mikähän siinä on, että kun matkustat, nappaat kiintopisteeksi muutaman ihmisen, ja jonkin sattuman kautta nämä ihmiset kulkevat mukanasi suuren osan matkaa? Lentokentälle huomattavan kauan jälkeeni tulleet keski-ikäiset, varakkaat menopaussihirviöt sekoilivat Louis-voutton-laukkuineen ympäri kenttää, ja päätyivät lopulta istumaan eteeni, ja vielä laskeutumisenkin jälkeen pyörimään jaloissa. Rasittava ihmisryhmä. Lento sujui melko yllätyksettömästi, Ryanairilla lentäminen on kuin TV-shoppia kymmenessä kilometrissä. Jos ihminen on ostanut halpalennon, hänellä ei välttämättä ole varaa ostaa design-pulloissa tulevia hajuvesiä. Mutta eihän se ole tyhmä joka myy...
Perillä aloin juoksennella ympäri kenttää nostamassa puntia ja ostamassa junalippuja, maksoin 93 puntaa suorasta lipusta Cardiffiin. Suora tarkoitti kahta eri junaa Lontoon sisällä, ennen kuin päästään viimeiseen, joka vie oikeaan suuntaan. Ensivaikutelma koko maasta on Orwell-teemapuisto. CCTV kylttejä on joka puolella, kaikki kyttäävät toisiaan ja mahdollisuutta päästä haastamaan kaikki muut oikeuteen. Tervetuloa, Ameriikan meininki. Kaikkialla on ahdasta ja vihreää, mikä ei tietysti haittaa, mutta vaatii totuttelua. Junassa kaikki olettavat sinun olevan siellä vain rikkomassa kaikkia mahdollisia lakeja.
Viimeisessä junassa viereeni istui puhelun perusteella saksalainen, itävaltalainen tai sveitsiläinen nainen, jonka kanssa keskustelimme saaren meiningistä, säästä, Walesista ja Suomesta. Jouduin maksamaan junasta viel 17 puntaa lisää, koska ilmeisesti lippu ei käynyt tässä, vaikka niin minulle aiemmin sanottiin. Nainen joutui maksamaan 55 puntaa omastaan, koska lento oli ollut kolme tuntia myöhässä.
Don't worry. You're safe.
Perillä sain odottaa hetken ennen kuin Dan tuli minua vastaan. Nisti tuli pyytämään rahaa, sanoin että tarvitsen ne kaikki itse, ja hän oli hyvin ymmärtäväinen asian suhteen. Yllätyin, Lahdessa olisi kaivettu jotain kättä pitempää ja yritetty väkisin. Dan tuli ja tulimme bussilla kämpille, tutustuin Jeniin ja tyttäreensä Jamiehen, joka on kyllä ehkä älykkäimpiä 12-vuotiaita, joita olen tavannut. Saman tien törmäsin myös lattian läpi vilistävään, helvetin isoon hämähäkkiin. Oli se kuulema iso kaikkien muidenkin mielestä, ja kykeni vielä teleporttaamaankin.
Danin liverpoolin aksentista oli aluksi vaikea saada mitään selvää, mutta kun pääsi oikeasti kuulemaan walesilaista aksenttia, se tuntui helpolta. En vieläkään tunnu ymmärtävän mitään, jos työkaverit puhuvat keskenään,  ja saan tosissani skarpata, että ymmärrän kysymyksen. Kaikki hokevat, että puhun todella hyvää englantia, mutta se ei aina tunnu siltä, kun ei tajua puoliakaan lauseista. Tästä talosta on toisaalta tullut sitäkin kautta tietynlainen turvapaikka, täällä ihmiset puhuvat ymmärrettävää englantia, josta saa täydellisesti tolkun.

Takapiha.
Pari ensimmäistä päivää töissä takana, ja olo on vähän ristiriitainen. Ensimmäinen päivä oli lähinnä ympäriinsä kiertelyä ja ajelua, toinen sitten 8 tuntia raakaa paikallaan istumista. Tämä päivä on varattu itsenäiseen Cardiffiin tutustumiseen, ja maanantaina suunnitellaan nuorten kanssa elokuviin menoa, käydään katsomassa jokin elokuva, ja he saavat kirjoittaa siitä arvostelun, joka lähetetään paikalliseen lehteen.  Ohjelmaa on paljon, ja työmatkoihin kuluu tavallisesti neljä tuntia, kaksi tuntia suuntaansa. Siltikin kaikki vaikuttaa mielenkiintoiselta, Jen, Dan ja Jamie ovat mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä, harvoin olen elämässäni nauttinut vaikkapa Tammen pelaamisesta niin paljon kuin täällä.


----


En tiedä johtuiko se pääasiassa väsyneistä aivoista, mutta jostain mystisestä syystä tänne tullessa kaikki ihmiset ovat vaikuttaneet todella tutuilta. Kaikki on jatkuvaa dejavuta. Toinen mielenkiintoinen asia on se, että kaikki unet ovat liittyneet Lahteen, ja niissä on ollut jotakin fyysistä, siis sellaista, että jo siinä unessa tiedän, että tämä on unta, mutta nämä fyysiset tekemiset tässä tuntuvat todellisilta, ihan kuin keho harjoittelisi ja aivot tekevät siitä totta. Toisaalta se voi johtua siitä, että juuri luin unitutkimuksia niin pitkälle, että tätä asiaa juuri käsiteltiin, mutta kummin päin hyvänsä, se on mielenkiintoista miten paljon uutta sitä on oppinut tajunnastaan ja unistaan lukemalla ja tutkimalla asiaa.

Kuten tuolla toisaalla kirjoitin, myös ajattelu tuntuu jotenkin oudosti muuttuneen, kaikki on ikäänkuin nestemäistä ja jatkuvassa muutoksessa, on vaikea sanoa ajatteleeko enää millään kielellä. Suomea se ei ole, muttei välttämättä englantiakaan, aina Suomessa ollessa huomasi ajattelevansa englanniksi melkein yhtä paljon kuin suomeksikin. Nyt kielen tilalle on tullut enemmän kuvia, virta piirrettyjä ja lähinnä ehkä luontoa. Tutkin tätä lisää, ja palaan asiaan kun jaksan taas tukea tuota nettipiuhaa stattisella jännityksellä tietokonetta sohvaa vasten pitäen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti