Kuulumisia..

Sain taas oman koneeni vaikeasti internetiin. Naiset lahti sukuloimaan ja jäätiin Danin ja täällä maanantaista asti loisineen Robin kanssa kolmestaan. Pakko sanoa, että on aika helvetin hauskaa ja vitun absurdia olla Walesissa jumissa kahden liverpoolilaisen kanssa, kaikki puhuu englantia oudosti, ja silti heti oven takaa löytyy ihmisiä, jotka puhuu sitä vielä oudommin. Käytiin eilen Tescossa ostamassa lähinnä sipseja, limpparia ja viinaa, tultiin takaisin eri reittiä ja tietysti eksyttiin. Tai oltaisiin eksytty, ellei mun ilmiömäinen "sense of where the fuck am I?" olisi pelastanut meitä. Ainoastaan kerran käännyttiin liian aikaisin väärään suuntaan, ja seuraava olikin jo oikea. Sanoin jo lähtiessä, että ilmassa on eeppisen sekoiluleffan tuntua, kun kolme jätkää lähtee etsimään supermarkettia, joka on "tuolla ihan vähän matkan päässä". Ja meikästä oli hauskaa että Dan kuitenkin asuu täällä, ja meikä johtaa tietä. Loppuilta olikin sitten sitä, että lauleskeltiin irlantilaisia juomalauluja, soitin noille puoli biisiä Irwiniä ja syötiin Jenin lähtiessä laittamaa lihapataa.

Täytyy sanoa, että ruokien takia täältä kotiin lähteminen ja paluu kahden euron pakastepizzoihin kyllä vituttaa ihan sikana. Ei ihan älyttömästi nappaa. Jen tekee helvetin hyvää ruokaa ja olen niin onnellinen, etten elä jossain hostellissa noiden burgerkingien ja mäkkäreiden varassa, tuntuu että täällä joka ruoassa on pekonia ja rasvaa ja hikeä, ja duuneissa syödään lähinnä sipsejä ja suklaata. Se on meikästä jotenkin vähän vinksahtanutta, mutta maassa maan tavalla, ja pidän mölyt mahassa. Muuten työt on mennyt todella hyvin, torstaina pääsin katsomaan nuorisofoorumia, mikä oli mielestäni todella hienoa. Paikallisia nuoria eri puolilta Caerphillya oli kerätty samaan työpajaan kaupunginhallituksen ja eri paikkojen (koulut, kirjastot, linjaliikenne, ym.) edustajien kanssa esittelemään, mitä viime vuoden projektilla (puistojen roskaamisen vastainen kampanja, nuoret tekivät videon ja julisteita ja levittivät informaatiota kouluissa ja puistoissa) oli saatu aikaan, ja sen jälkeen alettiin suunnitella seuraavaa projektia tulevalle vuodelle. Oli jotenkin siistiä nähdä niin paljon asioistaan innostuneita ihmisiä, kun muistaa kontrastina Suomen Nuoli-hankkeen, joka on sellainen kahden tunnin kokous, joka onnistuu aina vain masentamaan, kun vetäjät sivuttavat kaikki tärkeät asiat, jos ne eivät olekaan toteutettavissa sormien napsautuksella. Esim. viimeksi ollessani siellä graffiti-seinä ja skeittiramppi hävisivät kolmella äänellä vaihtoehdolle "Disko (jossa Robinin konsertti siellä)", ja kun "ei niitä kukaan halunnut" niin ei niitä sitten viedä eteenpäinkään. Typical case of blind justice indeed.

Eilen vedin sitten Carolinen (meikän toinen pääasiallinen ohjaaja, joka ohjaa oikeastaan suurimman osan ajasta) kanssa vertaisohjaajakoulutusta Ystrad Mynachin collegen opiskelijoille. Se oli todella mukavaa! Pääsin puhumaan ja opettamaan oikeastaan kaikkea sitä, mitä koen tahtovani opettaa ja tehdä tällä alalla, yhdenvertaisuutta, ennakkoluulottomuutta, kuuntelua, itseilmaisua, kehon kieltä, kaikkea sellaista ohjaajuuteen liittyvää, mitä itse ehkä opin viime vuonna, ja mitä ehkä osasin jo ennestäänkin. Nautin siitä oikeastaan melko paljon, hakkasi ne muutamat toimistopäivät ennen sitä ihan mennen tullen. Toimistohommat ovat tietysti tärkeä osa tätä, mutta se voi tuntua merkityksellisemmältä, jos on jotain oikeaa tekemistä. Minulta ei kuitenkaan mene neljän kysymyksen miettimiseen neljää tuntia. Nyt otin itselleni sitten projektiksi tuon Suomesta kertovan vihkosen tekemisen, ja kun se on valmis, teetätän nuorille omista kulttuureistaan samanlaiset. Riippuen vähän siitä, onko Basementissa tai InfoQuestissa sellaista vakituisempaa porukkaa joka niitä tekisi, vähän satunnaista on käynti meikäläisen ymmärryksen mukaan.

Tätä on tullut kuunneltua nyt aika monta kertaa, ja se on aina yhtä hauska. Samoin kuin täällä ollessa ymmärtää, miksi Reverend Bizarre on täällä niin helvetin suosittu, on vähän eri fiilis kuunnella Anywhere Out Of This Worldia ja kävellä muutaman sadan vuoden ikäisen holvikaaren ali, ei ihan tuo Lahden 1950-luvun teurastamoympäristö saavuta samaa fiilistä. Yhdeksi tärkeimmistä levyistä täällä on kyllä muodostunut myös Dolvingin uusi Thieves & Liars. Se on vähän kuin hakkaisi Waitsia ja Radioheadia yhteen Canin ja vanhan Marilyn Mansonin kanssa. Soundiin tottuminen ottaa ehkä aikansa, mutta levynä se on aivan helvetin hieno ja palkitseva, etenkin My Will To Die on noussut sieltä seasta sellaiseksi biisiksi, jossa kontrasti laulun ja kitaran välillä on jotain nerokasta. Myös tuo monien biisien vähitellen kasvava ja kaoottinen looppimaisuus on vain jotain järjettömän siistiä. Nyt kun tuo saisi bändinsä vielä tänne, tai marraskuun jälkeen Suomeen.

Nyt sattuu päähän, nukuin ennätykselliset kymmenen tuntia. Kahdeksan tunnin nukkuminenkin on vaikeaa, herään neljän tunnin päästä, sitten kahden, sitten vielä puolen tunnin.. Piti oikein pakottaa itsensä nukkumaan myöhään. Nyt menen juomaan lisäainefantaa ja nauramaan Robille, joka ilmeisesti sammui ruokailuhuoneen lattialle.