Kumma päivä.

Kävin tänään puhumassa kuraattorin kanssa, tekemässä lähetettä terapiaan. Minusta tuntui vahvasti siltä, että vasta nyt hänkin alkoi käsittää jotain minusta, ja kykenimme käymään oikeaa keskustelua jossain välissä. Sain myös tänään ensimmäisen "taidenäyttelyni", Salpauksen Orimattilan pisteen kirjastossa on yksi huonosti valaistu nurkka, jonne iskin kaikki nuo jutut pieneen sumppuun ilmoitustaululle. Aluksi tietysti kuvittelin päässäni hyllyjen päätyyn laittamista ja "tilan haltuun ottoa", mutta lopulta päädyin tuohon, kun en tahtonut tehdä mitään helposti. Laitoin nimeksi "Tosi kiva, laitetaa se jääkaapin ovee!", ne on siellä nyt kai pari kuukautta ellei jollain mene hermo niihin ja heitä niitä roskiin sieltä. Mielellään tietysti ei, koska tahtoisin ne poiskin. Huomasin ja ymmärsin nyt niitä katsellessani kuitenkin jotain uutta.

Budjetti"näyttely" mahdollisimman ahtaana ja kaoottisena.

Sen lisäksi, että kuvissa on usein järjettömän paljon silmiä (koska ne ovat esteettisesti kivoja, symboloivat minulle asioiden näkemistä aina vähän eri kantilta ja persoonan eri puolien läpi ((siksi samassa naamassa saattaa olla monta ilmettä)), ovat tärkein aistin kun keräämme informaatiota ulkoisesta maailmasta ja siksi tahdon koko ajan olla "kaikki silmät auki", sekä yksinkertaisesti siitä syystä, että kun katsot toista ihmistä nenäkkäin, näyttää kuin silmien väliin ilmestyisi kolmas silmä, ja mielestäni vasta silloin ihmisen kasvot näyttävät oikeasti luonnollisilta.) niissä on myös melko paljon ihmisiä. Joissain tietysti enemmän, toisissa vähemmän, mutta melko useissa on monia erilaisia ihmisiä ilmaisemassa ja tekemässä eri asioita. Tajusin heti sen tarkoittavan mahdollisesti kahta asiaa. Joko täytän tyhjän tilan, sen missä pitäisi olla ystäviä, ihmisillä joita ei ole olemassa, tai yritän jokaisella kuvalla ilmaista jokaisella ihmisellä jotain tiettyä piirrettä itsestäni. En vielä ole tästä aivan varma, kummin päin se menee.

Eräs opettaja, jota pidän jonkinlaisessa arvossa, katseli niitä mietteliäänä hetken, ja kysyi eikö niissä ole mitään positiivista. Olin ehkä vähän hämmentynyt, koska mielestäni niissä oli paljon sellaista positiivista, jota ei voinut ilmentää mitenkään ilman sen negatiivistakin puolta. Ehkä siinäkin vaikuttaa nimenomaan oman persoonan kautta tapahtuva tulkinta. Itse näen sen ehkä niin, että mitä syvempi ahdistus kuvassa, sitä suurempi lunastus sen takana. Mitä kuumempi tuli, sen kestävämpi teräs. Joka ei näe kuvan läpi sen merkitykseen, tulee näkemään vain ahdistuneita kasvoja. Jos olisin piirtänyt iloisia kuvia, olisin piirtänyt niihin liittyviä suruja, niiden menettämistä ja siihen liittyvää ahdistusta. Jos piirtäisi vain iloisia kuvia ilman niiden varjoja, se olisi vähintäänkin valehtelua. En sano sitä siksi, että aina pitäisi piirrellä negatiivisia asioita, vaan tasan siksi, että asioilla on aina molemmat puolensa. Tuossa eilen lukemassani Jungin Seven Sermon to the Deadissa se oli Abraxas, ihmisten vanhimpia jumaliin liittyviä käsitteitä, jonka merkitys on nimenomaan hyvän ja pahan ykseys. Itselleni se on jotain saman henkistä, mutta hahmottomampaa. Sen lähtökohtana ei ole mikään jumaluus, vaan ainoastaan jostakin syystä sattunut tapahtuma, ja ihmisen välitön tulkinta siitä. On aivan täysin päivästä, hetkestä, mielentilasta, huoneesta ja mistälie kiinni, onko jokin asia meihin nähden positiivinen vai negatiivinen. Senkin jälkeen on vielä meidän persoonastamme ja temperamentistämme kiinni, miten reagoimme tähän asiaan.

Koulussa keskustelimme sattumalta luokkalaisten kanssa myös unista, mistä olin melko innoissani. Kerrankin puhuttiin sellaisesta aiheesta, josta muiden kiinnostus loppui kauan ennen minua. Se on harvinaista. Tänään on ollut todella monelta kannalta todella hyvä päivä, mutta se latistui vähän kun kuulin, että äiti oli joutunut lopettamaan toisen koiransa. Tiedän, että se oli hänelle tärkeä. Silti, jos tämän syksyn kuolemiset olivat siinä, olen onnellinen, koko ajan on ollut varpaillaan ja kuvitellut päässään jotain paljon pahempaa. Nyt vain alkaa olla jo melko selvää, että joka syksy kuolee jotain.