Muutaman päästä näitä on muuten 800.

Dan kirjoitti minulle eilen runon, jonka lupasin kotiin päästessäni laittaa jääkaapin oveen:
"How was your holiday, Jere?"
"Fine, but you can't really holiday in Wales."
"What was the wearther like?"
"Wet"..."Cold"
"What did you do?"
"Boardgames... Lots of boardgames."
"....And tea. Endless fucking tea."

Tänään piti herätä puoli kuuden jälkeen ja sinkoilla ympäriinsä koko päivä, nyt olo on melko väsynyt ja voimaton, ja tiedän että huomenna sattuu enemmän, ja kolmantena päivänä vielä enemmän. Se on seinäkiipeilun, juoksemisen ja keikkojen soittamisen tavallisin hinta. Mistä puheenollen, olen myös helvetin innoissani, kun Vili (joka muuten on ainoa joka mulle on laittanut tänne viestejä) ilmoitti että joulukuun 12. päivä voisi olla Kuopijossa keikka. Ensinnäkin, Kuopio on meikän ykköslempparipaikkoja maailmassa, toisekseen, se on meikän ykköslempparipaikkoja soittaa maailmassa. Lisäksi se on ensimmäinen Cut To Fit-homma pariin kuukauteen, joten luonnollisesti ensimmäinen reaktio meikällä oli Bojojoing! Eilen näytin Danille ja Jamielle kaikkia hölmöjä pätkiä youtubesta vuosien varrelta, tuli taas melko hyvä fiilis kaikesta.

Seuraavana projektina otan itselleni kyllä sen, että ostan jonkun helvetin microcuben treenikämpälle, jotta voin laulaa edes sitä kautta. Toisaalta kun vähän säästäisi ja ostaisi jonkun isomman vahvistimen, niin tappaisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Voisi ostaa bassoromut, niin ainakin kestää laulamista ja kitaransoittoa, vaikka molempien läpiajamista samaan aikaan. On jotenkin henkisesti latautunut ja energinen olo, vaikka fyysisesti onkin melko valmista kauraa unten maille. Olen nukkunut täällä järjettömän pitkiä öitä, jotain 8 tuntia, ja vaikka se ei olekaan yhtäjaksoista unta, vaan heräilen välillä, olo on silti levänneempi herätessä, kuin mitä se kotona oli. Toisaalta tämä valoisuus tekee melko paljon, herätessä ei vieläkään ole yhtä pimeää, kuin lähtiessä oli Suomessa. Kaipa se kohta pimenee. Onneksi huomenna tulee Neurosiksen uusi levy, jotta voi sitten kuunnella sitä kun ahdistaa niin vitusti. Pitää käydä duunin jälkeen haukkumassa kaikki nämä levykaupat pystyyn, kun niillä ei ole sitä. Täällä on jotenkin tosi hämmentäviä kauppoja, levyt on tietysti helvetin kalliita, ja niitä on kaupoissa paljon, mutta ne on joko paskoja, tai mulla on ne jo. Samoin kirjakaupoissa tuntuu siltä, että on oikeiden kirjailijoiden väärät kirjat. Ihme hommia.

oöifwhodorfged

Jäätiin itseksemme sunnuntaiksi, heti on kaasu loppu ja talo ihan vitun jäässä! Kyllähän täällä tarkenee ja pystyy olemaan, mutta on täällä silti melko kylmä! Varpaita palellu koko ajan, sormia on koittanu lämmitellä kitaraa rämpyttämällä ja piirtelemällä, mutta nekin vaan rassaa kun on kylmä koko ajan. Päivä on kulunut Spacedia katellessa, se loppui alta, käytiin välistä kaupassa ja aletaan katsoa jotain muuta. Päivä on ollut ihan järjettömän pitkä, kun heräsin vähän ennen puolta kymmentä ja tajusin, että kelloja on siirretty ja se onkin vähän ennen puolta yhdeksää.

Huomenna pitää kipaista töihin sitten puoli kymmeneksi, lisää vertaisohjaajakoulutusta, joka ainakin tähän mennessä on ollut mukavaa hommaa. Saa nähdä mitä muuta tämä viikko tuo muuten tullessaan. Nyt aletaan pällistellä Herrasmiesliigaa, jota en ole katsonut vuosiin.

Kafka, kirjallisuuden grindcore-mies.

Hei kaikki te, joita kirjojen lukeminen yhtään kiinnostaa. Älkää vaivautuko lukemaan niitä joka kirjastosta löytyviä suomenkielisiä käännöksiä Kafkasta, jotka ilmeisesti joku lakimies on joskus sata vuotta sitten kääntänyt kauniille kielellemme. Muistan itse taistelleeni sivulle kaksi, ja lopettaneeni saman tien. Ei maksa vaivaa. Hommatkaa sen sijaan tuo enklanninkielinen laitos, Metamorphosis and other short stories, joka on oikeasti suorempi ja parempi käännös, ainakin esipuheensa leuhkimisen ja keulimisen perusteella. Oikeasti hienoa, koukuttavaa ja inspiroivaa kielenkäyttöä, ja jutuistakin alkaa löytyä vähän enemmän sisältöä, kun pääsee niistä alkukankeuksista ohi. Aluksi tuntui, että tässä on juuri sellaista pakkosyöttö proosaa, jossa ei ole mitään syvempää merkitystä, mutta sieltäkin alkaa löytyä juuri sitä aiemmin mainitsemaani tajunnanvirran omaista kääntymistä ja venkoilua, sekä sellaisia visioita, joita on selkeästi kypsytelty ja rakenneltu pitemmän aikaa.

Kuten vaikka se itse Metamophosis. Kiertelevä kauppamies muuttuu yhtenä aamuna helvetin isoksi torakaksi ja entisestä perheen elättäjästä tuleekin riippakivi, joka ymmärtää kaiken mitä ympärillä puhutaan, mutta ei voi reagoida siihen oikeastaan millään tavalla. Se on vain kirjoitettu niin helvetin hienosti, ettei siinä voinut olla monessa kohtaa ihmettelemättä, miten tuollainen on voitu kirjoittaa tuommoiseen muotoon. Novellien suhteen tuon lukeminen on muutenkin osoittanut meikälle, että hyvin voisin itsekin lätkiä ja nitoa noita omia ulosteita kirjaksi asti, kun pituus ei ole rajoite. Jotkut tarinat vain ovat lyhyempiä, kuin toiset. Jotenkin omassa päässä on aina ollut sellainen olo, ettei noilla käytännössä tee yhtään mitään, kun ne eivät ole riittävän pitkiä ollakseen oikeita novellejakaan. Toisaalta sama fiilis on ollut kaikkien musiikkihommien ja kuvien suhteen. Muut tekee juttuja oikeasti, oikeissa raameissa ja mittasuhteissa, meikä vaan keskittymishäiriöisenä rajatapauksena oksentelen ulos tuollaisia vartin mittaisia levyjä, vartin mittaisia tarinoita ja suunnilleen A4n kokoisia kuvia. Mutta kaipa nekin voi jossain välissä latoa kasaan yhdeksi läjäksi. Mutta juuri tästä syystä Kafka tuntuukin inspiroivalta, se on jonkinlainen kirjallisuuden grindcore-mies, antoi äänen voimattomille, teki paljon pieniä hommia, eikä saanut niistä elinaikanaan juuri mitään kiitosta. Itsehän olen kuitenkin saanut sohelluksistani jo ihan kohtuuttoman paljon kiitosta ja huomiota.

Kafkan jutuissa on kiinnostavaa etenkin se, miten päähenkilöt alistuvat joidenkin muiden päätöksiin ja tuomioihin, vaikka vastustelisivatkin niitä. Se nostattaa parhaimmillaan kylmiä väreitä, koska jossain sisimmässäni tiedän sen olevan kaikkein osuvin kuvaus elämästä ja unelmista, kun niitä aletaan hakata vasten yhteiskuntaa ja velvoitteita. Silti jokin pakkoreaktio minun päässäni taistelee sitä kaikkea vastaan niin kauan kuin vain pystyy, ja vielä sen jälkeenkin. Toisaalta toisella olkapäällä kantta arkkuun on sovitellut My Will To Diessa samaa julistava Dolving:

Got nothing much to live for
Can't see the point in dying.
They say "Hang in there man, it gets better"
That just a god damned lie. It doesn't.
It's just the impulse to rebel that fades with age.
You grow complacent and understanding.
What a fucking waste 

Silti minussa elää vielä se sama kipinä, jota ei mikään tule tappamaan niin kauan, kuin henki kulkee: Se on halu elää, olla olemassa ja hyppiä talojen katoilla rankkasateessa keskisormet pystyssä ja huutaa maailmalle, että täällä on vielä yksi, joka ei kuole koskaan. Se on toisaalta samaa kapinaa, jonka olen perinyt kaikilta meidän suvun miehiltä, se on jotain mikä yhdistää meitä kaikkia. Sen takia on usein jouduttu ongelmiin, mutta se on aina johtanut myös konkreettisiin muutoksiin ympäristössä, tunge meidät laatikkoon, ja sinulla on vartin päästä yksi ehjä laita ja helvetisti säleitä ympäri pihaa. Se on jotain sellaista, mikä on monille ihmisille vaikeaa ymmärtää, minun kohdallani se on hyvin usein ymmärretty täysin väärin negatiiviseksi energiaksi. Se on sitä vain sen näkökulmasta, joka koittaa seistä minun ja elämäni välissä. Muuten se on vain ja ainoastaan voimaa, joka johtaa muutoksiin, ja mielestäni olen tullut pitkän matkaa ja oppinut kanavoimaan sitä kaikkea energiaa melko terveesti, vaikka välillä on väistämättä edessä heikompia kausia, jolloin kaikki vaan patoutuu ja repeää irti.

Duuni on kivaa.

Noitten Peer Mentorship-kurssien vetäminen on kyllä todella mukavaa. Voisin hyvin kuvitella duunailevani pääasiassa tuotakin, kun ryhmät vaihtuu riittävän usein, voi edetä omaan tahtiin ja sen ryhmän mukaan, jonka kanssa hommia tehdään. Aikaisempi ryhmä oli ilmeisesti vanhempia college-opiskelijoita, nämä olivat nyt nuorempia, alta 18-vuotiaita. Jotenkin ainut sana, millä niitä osasi kuvailla luokkana oli "sweet", niiden jutuista tuli hyvälle tuulelle ja vaikka ne nälvi toisiaan, siinä ei ollut kiusaamisesta merkkiäkään. Mahtavia tyyppejä kaikki. Molemmat porukat olivat aktiivisesti mukana kaikessa ja saatiin hommat tehtyä jopa edellä aikataulusta. Maanantaina olen vielä jossain yhdessä paikassa vetämässä noita, mutta jos vaan on yhtään noin hyvä meininki, niin pyydän josko saisin tehdä tiistainkin tuota. Tiistaiksi mulle on merkitty "outdoor activity", jonka sisällöstä mulla ei ole mitään käryä, tarvitsee kuulema vaihtovaatteet ja pyyhkeen. Jälkimmäistähän en tietysti edes tajunnut parin kuukauden reissulle pakata mukaan, mutta onneksi täältä saan lainata vähän mitä sattuu. Tuntuu melkein enemmän kodilta, kuin Lahden luukku.

Tuli tekstiviestiä myös tukiaikuistoiminnasta, johon ilmoittauduin ennen lähtöä koulussa, kysyivät että pääsenkö tapaamisiin, joissa siis käydään läpi juttuja, laitoin takaisin viestiä, että olen nyt tässä opettanut parille ryhmälle näitä samoja hommia, ja olen halukas olemaan toiminnassa mukana, mutta en pääse koulutuksiin. Onneksi ne sai hyvitettyä tällä hommalla juuri sopivasti. Tällä viikolla työ on taas ollut mielenkiintoista ja mielekästä, mutta huomenna on sitten se viikon hitain päivä, Basementissa. Viimeisen bussin, joka menee Blackwoodista vajaan kymmenen kilometrin matkan Ystrad Mynachin juna-asemalle, takia joudun lähtemään 20 minuuttia ennen kuin paikka menee kiinni, ja viimeksi nuoret tulivat oikeastaan 20 minuuttia ennen sitä, siihen asti sai lähinnä pyöritellä kello 12 asti peukaloitaan. Ei se kuulema onneksi ihan aina niin hiljaista ole, mutta voi yhtä hyvin ollakin. Eli varaudutaan pahimpaan. On se ainakin ihan hyvässä kontrastissa tuohon InfoQuestin meininkiin. Se on ihan hyvä paikka, mutta ne tarvitsisivat selkeästi kaksi tilaa: toisen jossa muut nuoret voivat huudattaa dubsteppiään täysillä, ja toisen jossa ne turhan aggressiiviset nuoret miehet saisivat purkaa ylimääräistä energiaansa johonkin. Nyt siellä on yksi vähän pienen kirjaston oloinen tila, joka ei sovellu kumpaankaan hommaan, mutta jossa tehdään kumpaakin.

On se jännä...

Jostain merkillisestä syystä täällä on muodissa se, että kaikkien vaatteissa on maalitahroja. Meni aika pitkään ennen kuin tajusin, ettei ihan kaikki ihmiset täällä taidakaan vaan olla raksalla töissä, tai remontoi kämppiään koko aikaa. Daniel huomautti myös, että aika monella on sellainen hölmön epäkäytännöllisen kokoinen pikkupaku, johon ei oikeastaan mahdu mitään, mutta jossa ei ole kahta tai kolmea paikkaa enempää tilaa istuakaan. Paitsi kirkkaankeltaisessa Klein bussisa joka pyörii tässä nurkilla. Hämmentävää on myös romumetallidiilerin auton torvi, se kuulostaa joltain ihme jäätelöautolta. Eilen kuunneltiin, kun kuului sekä se, että poliisien sireenit ja mietittiin miten hauskaa olisi jos se ajaisi poliiseja karkuun ja soittaisi sitä musiikkia ihan vain pakomusiikiksi. Muita hämmentäviä muoti-ilmiöitä täällä on nuorten poikien keskuudessa suositut, ilmeisesti futariin tai johonkin jengihommiin liittyvät geometriset kampaukset, joista olisi meidän kotikulmilla ehkä läpsytelty poikia pitkin korvia. En siis minä, minullahan ei ole varaa kuittailla ulkonäöstä kenellekään, mutta tiedättehän.. isot pojat!

Eilen pelleiltiin jääkaappitauluilla, Daniel piirsi jossain välissä viikonloppua meikän lentelemään avaruudessa, kun lauantaina soiteltiin Flight of the Conchordsin Bowieta sillä tavalla, että vaihdettiin kaikki Bowie sanat Jereksi. Illasta alettiin sitten piirrellä kuuluisia henkilöitä ja jotain jännää kautta Captain Beefheartin kautta päädyin Kurt Vonnegutiin, joka jätti postikortin: "Buy my books. I'm dead. Best Wishes: Kurt Vonnegut". Dan piirsi Allen Ginsbergin, joka sanoi "Buy my books. I am also dead." Oli hauska ilta, toisaalta aina kun duunissa kysyvät että onko mulla ollut kivaa täällä, ja selitän että joo, oon eksynyt matkalla Tescosta himaan ja rakennellut raameja, niin ne lähinnä katsoo oudosti kun en olekaan ollut dokailemassa ihan sikana. Tuntuu olevan melko yleistä kaikilla niillä, joilla ei ole perhe pallona jalassa, ja niillä joilla on, tuntuu olevan tarve elää sitä muiden kautta. Mutta kyllä, olen nauttinut olostani tässä hämmentävässä pitäjässä hyvin paljon.

Huomatkaa hieno avaruuskypärä kuvassa.

Kuvia olisi piirreltynä todella paljon, muttei ole skanneria niin ei oikein saa niitä mitenkään näkyville. Pitää jossain välissä koittaa keksiä joku konsti, osa niistä on jopa ei ihan täysin paskoja!

Sellassia sitten taas niin.

Kafka on ollut kirjailijana mulle melko uusi tuttavuus, suomeksi lueskellessa ei jotenkin ole auennut se saksalainen täsmällisyys ilman Hessen jatkuvaa trippailua jonnekin ihmisyyden ja kuolevaisuuden ytimeen, mutta nyt kun tuota on lukenut englanniksi, se on auennut jotenkin aivan eri tavalla. Tavallaan rivien välistä näkee, ettei kirjoittaminen hänellekään ollut mitenkään järjettömän systemaattista toimintaa, vaan jotkut ratkaisut ovat kunnon antikliimakseja, jotkut taas sellaisia, jotka kertovat tekstin tulevan tajunnanvirtana, kun dialogin jälkeen juostaankin suorilta junan alle. Toisaalta myös jotenkin tässä vieraassa ympäristössä ehkä osaa vähän paremmin samaistua siihen fiilikseen, mikä monilla sen hahmoilla on, kun ovat Amerikassa tai missä lie itselleen vieraassa ympäristössä. Jospa se onkin jonkinlaista vertaistukea. Luultavasti.

Unohdin eilen oikeastaan sanoa, että Jen jätti meille yhden tehtävän viikonlopulle, ja se oli rakentaa kehys puusta, paperin tekoa varten. Pojat olivat lauantaina liian darroissa, ja toimivat lähinnä painoina ja hiekkapaperimiehinä, meikä sitten mittaili ja sahaili (olen molemmissa hommissa melko paska, joten sain mittailla ja sahailla vähän aikaa), mutta se oli sellaista näpertelyä mitä oli melko mukava tehdä. Eilen Jen tuli himaan ja sanoi että niitä tarvitsisi oikeastaan kaksi suunnilleen saman kokoista, ja tein toisenkin siinä illasta. Päivällä kun saatiin Danin kanssa se ensimmäinen päivän valossa liimailtua ja laitettua puristukseen jonkun ihme ankkurin alle kuivumaan, otettiin siitä noin miljoona taidekuvaa. Tänään ei ole kauhea kiire töihinkään, ajattelin vihdoin ehkä ostaa kaupasta jotain millä saan naamani kuriin, korvani puhtaaksi, ja ehkä jotain muutakin muutost olooni aikaiseksi.

Unet ovat käyneet ovelammiksi, viime yön unet liittyivät jotenkin lähinnä seksiin, mutta yksi oikeasti mielenkiintoinen juttu siellä oli seassa. Kiipesin Lahdessa mytäjäisenristeykseen nousevaa jäähallin viereistä mäkeä, ja se oli oikeasti jonkun helvetin ison karvaisen hirviön selkä, joka oli juuri ja juuri siinä kulmassa, että sitä pystyi kiipeämään kävellen, kun otti tukea sen ötökän selkäkarvoista. Toisella puolella jatkuvaa liikennettä nousi Eetu (kaikista miljoonista tuntemistani Eetuista se, joka on minulle läheisintä sukua lihan ja veren kautta), joka oli menossa töihin Oululaiselle, ihan yhtä väsyksissä kuin minä tällä puolella tietä. Muuten kaikki unet olivat lähinnä naisia, jotka koittivat houkutella haureuden tielle, mutta en sortunut yhteenkään. Siitäs saitte, vitun harakat.

Avaruuskypärähommia

Päivittelin nyt tuota turhinta osiota, muutin nimen vastaamaan sisältöä ja kirjoittelin parit junatrippailut sinne. Rob lähti tuossa joku aika sitten, Dan lähti saattamaan ja meikä jäi kirjoittelemaan hommia ja kuuntelemaan musiikkia. Tom Waits on soinut tänäänkin, Flight of the Conchordsin ohella. Pitäisi vissiin käydä ostamassa partahöyliä, että saa naamaa vähän siistittyä aina välillä. Olen ajanut naamaani höylällä tasan kerran, eikä minulla ole mitään hajua siitä, mitä niillä vaahdoilla ja kaikella muulla pitäisi tehdä, minä vain nappasin höylän käteen ja silvoin pisimmät karvat pois. Good enough for me.

Tässä on viime aikoina miettinyt taas sitä, miten helvetin hyvin joku Karman kaltainen olemassaolematon käsi on meikäläistä taas ohjaillut, tässä asun toista viikkoa ihmisillä, jotka olen tuntenut toista viikkoa, joita en välttämättä olisi tuntenut koskaan, jos ei Sieni-Santeri olisi tunkenut meille ryyppäämään. Elämä ja ihmiset on vain ihan helvetin siistejä juttuja.  Todisteena siitä tämä loistava kuva, joka kertoo kuinka hauskaa meillä oli eilen. Esittämäni kappale taisi olla "Life's All Good Now (I Got My Helmet On)"

Sanoinhan että siitä saa loistavan avaruuskypärän.

 Muutenkin voisin laittaa pari kappaletta "maisemakuvia", kun ei nyt ole oikein muutakaan asiaa.

Kontrastit on meikästä ehkä maailman siisteimpiä asioita. Melkein suoraan Waitsin Alicen kannesta.

Kaikki ei ehkä arvosta tällaisia asioita yhtä paljon kuin minä, en tiedä miksi. Tuo näyttää tuomitsevalta tolpalta.

Näissä häkkyröissä on fiilistä, oli sää mikä hyvänsä. Kuunteleppa Reverend Bizarrea ku kävelet tällasten ali.

Takaisin elävien kirjoihin

Kaikki hereillä ja sain kupin kahvia, vedin migreenilääkkeen ja lisäainefantan, miten tämä olo voi silti tuntua näin helvetin raskaalta? Myötätuntodarra? Makoilin sängyssäkin jo vähän aikaa, sen verta jumissa että tuntuu ettei tässä meinaa tulla hengittämisestäkään mitään. Suussa on seitsemän ylimääräistä paria hampaita, silmiä on jokaisen aiheuttamaan kipuun nähden ainakin kaksi liikaa, ja läppärin kaiutin soittaa musiikkia ihan liiallisella diskantilla. Melkein vituttaa. Ei onneksi, koska musiikki joka soi on Tom Waits, kaikkien krapulaisten ja pseudokrapulaisten sankari, laitoin VHS storytellers bootlegin soimaan ja koitan tässä parannella päätäni. Kaikki puuhailee jotain omia darravoodoitaan ympäri huushollia, eli vaan haahuilee aaveina ympäriinsä. Pojat olivat meikäläisen nukkumaan mennessä kuulema käyneet vielä kylillä heilumassa, eivät päässeet mihinkään sisälle (eivätkä he edes niin älyttömässä kännissä olleet, täällä vain ollaan vainoharhaisia kaiken suhteen) ja mukaan tarttui sitten liikennevalo. Hienon avaruuskypärän siitä saisi.

Kun olisi skanneri niin voisin laittaa piirrustuksia, niitä on tältä reissulta aikas paljon jo. Samoin kuin jotain ihme novelleja. Voipi olla, että pitää perustaa se yksi ylimääräinen, turha blogi kaikelle tuollaiselle roskalle, ja koittaa keräillä vanhatkin jutut täältä sinne. Tavallaanhan tuo yksi jo kyllä on, ehkä alan käyttää sitä enemmän. Turhaa Paskaa siis. Joo, niinpä teenkin. Hyvä. Se asia on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Sitten tähän päivään ja tähän oloon. Tekisi mieli lisää kahvia, mutta tuo ihme pikkukeitin, joka puristaa kahvin pohjalle jollain siivilällä, ei keitä kahvia ihan yhtä kovalla volyymillä kuin mitä minä olisin kaatamassa sitä kurkusta alas. Ehkä täällä siksi juodaan niin paljon teetä, ne eivät ole nähneet oikeita kahvinkeittimiä. Dan tappoi pari iltaa sitten niin isoja hyttysiä, että se lyötäisiin Suomessa ritariksi siitä hyvästä. Sanoinkin, että kun se seuraavan kerran tulee Suomeen, pidetään seremonia jossain Sallassa, jossa se saa läiskiä hyttysiä ihan niin paljon kuin jaksaa. Se on hauska jätkä, järjettömän vahva liverpoolin aksentti, juuret Saksassa ja irkuissa, tykkää kännissä kuunnella saksalaisia marssilauluja ja jatsia ja laittaa googletranslatorin puhumaan sekavia suomeksi. On laitettu se kääntämään biisejä, sitten meikä kääntää ne käännökset sanasta sanaan englanniksi ja meillä on helvetin hauskaa.

Robin aksentti on vielä vahvempi, välillä se kuulostaa ihan ruotsilta ja joudun oikeasti skarppaamaan että saa siitä selvää, mutta se puhuu kuitenkin suurimman osan ajasta jotain amerikan alabamaa vittuillakseen, niin siitä saa jo paremmin selvän. Sekin on melko hauska piirre, että eri ihmisten seurassa puhuu ihan eri englantia, kun ollaan kolmestaan niin puhutaan suurimman osan ajasta feikkijenkkiä ja feikki-irkkua, ja kun olen töissä ja kaikki muut puhuu epäselvästi, koitan puhua mahdollisimman puhdasta ja sujuvaa kirjakieltä, vähän kuin vihjaten, että tällaisesta kyllä tajuaisin kaiken, jos artikuloisitte pikkuisen selvemmin. "Youwannacuppe'?" kun meni ensimmäiset 8 kertaa täysin ohi ja meinasin jäädä ilman teetä. Cardiffissa tunnutaan puhuvan ihan eri aksenttia, kuin Caerphillyn laaksoissa, ja muutenkin tuntuu että jokaisella on aiheesta ihan oma variaationsa. Mutta mukavaahan tämä vain on.

Robin pitää lähteä huomenaamuna kahdeksan jälkeen ja mietitään että meneekö tämä ilta sekkoiluksi vai ei. Periaatteessa tänään voisi olla valmiimpi siihen kuin eilen, piti kuitenkin herätä kuuden jälkeen töihin, eikä nukkunut muutenkaan kauhean sikeästi. Olen muuten nähnyt melkein joka yö unta siitä, että olen juuri palannut, ja edellinen päivä on ollut viimeinen. Tavallaan ne ovat olleet nerokkaita osoituksia siitä, miten aivot käyvät päivän tapahtumat läpi ja jäsentävät informaation muistin arkistoihin, toisaalta vittumaisia siksi että ne mielikuvat ja muistilaput, jotka ovat unissa, tuntuvat jämähtävän vähän turhankin tehokkaasti itse muistoihin siinä vaiheessa kun asioita tulee eteen jatkuvalla syötöllä.

Säryt alkaa pikkuhiljaa helpottaa, ehkä tässä kohta voisi alkaa kiusata noita krapulaisia sillä sekoiluidealla..

Kuulumisia..

Sain taas oman koneeni vaikeasti internetiin. Naiset lahti sukuloimaan ja jäätiin Danin ja täällä maanantaista asti loisineen Robin kanssa kolmestaan. Pakko sanoa, että on aika helvetin hauskaa ja vitun absurdia olla Walesissa jumissa kahden liverpoolilaisen kanssa, kaikki puhuu englantia oudosti, ja silti heti oven takaa löytyy ihmisiä, jotka puhuu sitä vielä oudommin. Käytiin eilen Tescossa ostamassa lähinnä sipseja, limpparia ja viinaa, tultiin takaisin eri reittiä ja tietysti eksyttiin. Tai oltaisiin eksytty, ellei mun ilmiömäinen "sense of where the fuck am I?" olisi pelastanut meitä. Ainoastaan kerran käännyttiin liian aikaisin väärään suuntaan, ja seuraava olikin jo oikea. Sanoin jo lähtiessä, että ilmassa on eeppisen sekoiluleffan tuntua, kun kolme jätkää lähtee etsimään supermarkettia, joka on "tuolla ihan vähän matkan päässä". Ja meikästä oli hauskaa että Dan kuitenkin asuu täällä, ja meikä johtaa tietä. Loppuilta olikin sitten sitä, että lauleskeltiin irlantilaisia juomalauluja, soitin noille puoli biisiä Irwiniä ja syötiin Jenin lähtiessä laittamaa lihapataa.

Täytyy sanoa, että ruokien takia täältä kotiin lähteminen ja paluu kahden euron pakastepizzoihin kyllä vituttaa ihan sikana. Ei ihan älyttömästi nappaa. Jen tekee helvetin hyvää ruokaa ja olen niin onnellinen, etten elä jossain hostellissa noiden burgerkingien ja mäkkäreiden varassa, tuntuu että täällä joka ruoassa on pekonia ja rasvaa ja hikeä, ja duuneissa syödään lähinnä sipsejä ja suklaata. Se on meikästä jotenkin vähän vinksahtanutta, mutta maassa maan tavalla, ja pidän mölyt mahassa. Muuten työt on mennyt todella hyvin, torstaina pääsin katsomaan nuorisofoorumia, mikä oli mielestäni todella hienoa. Paikallisia nuoria eri puolilta Caerphillya oli kerätty samaan työpajaan kaupunginhallituksen ja eri paikkojen (koulut, kirjastot, linjaliikenne, ym.) edustajien kanssa esittelemään, mitä viime vuoden projektilla (puistojen roskaamisen vastainen kampanja, nuoret tekivät videon ja julisteita ja levittivät informaatiota kouluissa ja puistoissa) oli saatu aikaan, ja sen jälkeen alettiin suunnitella seuraavaa projektia tulevalle vuodelle. Oli jotenkin siistiä nähdä niin paljon asioistaan innostuneita ihmisiä, kun muistaa kontrastina Suomen Nuoli-hankkeen, joka on sellainen kahden tunnin kokous, joka onnistuu aina vain masentamaan, kun vetäjät sivuttavat kaikki tärkeät asiat, jos ne eivät olekaan toteutettavissa sormien napsautuksella. Esim. viimeksi ollessani siellä graffiti-seinä ja skeittiramppi hävisivät kolmella äänellä vaihtoehdolle "Disko (jossa Robinin konsertti siellä)", ja kun "ei niitä kukaan halunnut" niin ei niitä sitten viedä eteenpäinkään. Typical case of blind justice indeed.

Eilen vedin sitten Carolinen (meikän toinen pääasiallinen ohjaaja, joka ohjaa oikeastaan suurimman osan ajasta) kanssa vertaisohjaajakoulutusta Ystrad Mynachin collegen opiskelijoille. Se oli todella mukavaa! Pääsin puhumaan ja opettamaan oikeastaan kaikkea sitä, mitä koen tahtovani opettaa ja tehdä tällä alalla, yhdenvertaisuutta, ennakkoluulottomuutta, kuuntelua, itseilmaisua, kehon kieltä, kaikkea sellaista ohjaajuuteen liittyvää, mitä itse ehkä opin viime vuonna, ja mitä ehkä osasin jo ennestäänkin. Nautin siitä oikeastaan melko paljon, hakkasi ne muutamat toimistopäivät ennen sitä ihan mennen tullen. Toimistohommat ovat tietysti tärkeä osa tätä, mutta se voi tuntua merkityksellisemmältä, jos on jotain oikeaa tekemistä. Minulta ei kuitenkaan mene neljän kysymyksen miettimiseen neljää tuntia. Nyt otin itselleni sitten projektiksi tuon Suomesta kertovan vihkosen tekemisen, ja kun se on valmis, teetätän nuorille omista kulttuureistaan samanlaiset. Riippuen vähän siitä, onko Basementissa tai InfoQuestissa sellaista vakituisempaa porukkaa joka niitä tekisi, vähän satunnaista on käynti meikäläisen ymmärryksen mukaan.

Tätä on tullut kuunneltua nyt aika monta kertaa, ja se on aina yhtä hauska. Samoin kuin täällä ollessa ymmärtää, miksi Reverend Bizarre on täällä niin helvetin suosittu, on vähän eri fiilis kuunnella Anywhere Out Of This Worldia ja kävellä muutaman sadan vuoden ikäisen holvikaaren ali, ei ihan tuo Lahden 1950-luvun teurastamoympäristö saavuta samaa fiilistä. Yhdeksi tärkeimmistä levyistä täällä on kyllä muodostunut myös Dolvingin uusi Thieves & Liars. Se on vähän kuin hakkaisi Waitsia ja Radioheadia yhteen Canin ja vanhan Marilyn Mansonin kanssa. Soundiin tottuminen ottaa ehkä aikansa, mutta levynä se on aivan helvetin hieno ja palkitseva, etenkin My Will To Die on noussut sieltä seasta sellaiseksi biisiksi, jossa kontrasti laulun ja kitaran välillä on jotain nerokasta. Myös tuo monien biisien vähitellen kasvava ja kaoottinen looppimaisuus on vain jotain järjettömän siistiä. Nyt kun tuo saisi bändinsä vielä tänne, tai marraskuun jälkeen Suomeen.

Nyt sattuu päähän, nukuin ennätykselliset kymmenen tuntia. Kahdeksan tunnin nukkuminenkin on vaikeaa, herään neljän tunnin päästä, sitten kahden, sitten vielä puolen tunnin.. Piti oikein pakottaa itsensä nukkumaan myöhään. Nyt menen juomaan lisäainefantaa ja nauramaan Robille, joka ilmeisesti sammui ruokailuhuoneen lattialle.

Lahti-Tampere-Lontoo-Cardiff

Vaikka tästä alkaa olla jo viikko, ja työmuistilla on ollut tässä parempaakin tekemistä, kuin kerätä romua varastoihin, yritän muistaa, mitä on tapahtunut. Ja ehkä hahmottaa sitä itsekin. Heräsin maanantaina 8. lokakuuta siinä kahdeksan korvilla. Eetu lähti töihin ja äiti tuli hakemaan minut ennen kymmentä. Ajelimme hänen ja ystävänsä kanssa kaikessa rauhassa kohti Tampereen lentokenttää, josta ajattelin ostaa Jenille salmiakkia, mutta onneksi ostin välipysähdyksellä edes yhden pussin turkinpippureita, koska minulle tuli täytenä yllätyksenä, ettei Tampereen lentokentällä myyty missään salmiakkia. Hyvä etten ihan järkyttynyt, toisaalta olihan se nyt muutenkin vähän erilainen lentokenttä, kuin jokin Helsinki-Vantaa. Siellä sain jonottaa hyvin pitkään, ja koska aikaisemmat muistoni lentokentistä olivat vähän hataria, mietin että missähän järjestyksessä mikäkin asia tapahtui. Sehän meni kuitenkin omalla painollaan.

Parin tunnin näkymät.

Mikähän siinä on, että kun matkustat, nappaat kiintopisteeksi muutaman ihmisen, ja jonkin sattuman kautta nämä ihmiset kulkevat mukanasi suuren osan matkaa? Lentokentälle huomattavan kauan jälkeeni tulleet keski-ikäiset, varakkaat menopaussihirviöt sekoilivat Louis-voutton-laukkuineen ympäri kenttää, ja päätyivät lopulta istumaan eteeni, ja vielä laskeutumisenkin jälkeen pyörimään jaloissa. Rasittava ihmisryhmä. Lento sujui melko yllätyksettömästi, Ryanairilla lentäminen on kuin TV-shoppia kymmenessä kilometrissä. Jos ihminen on ostanut halpalennon, hänellä ei välttämättä ole varaa ostaa design-pulloissa tulevia hajuvesiä. Mutta eihän se ole tyhmä joka myy...

Perillä aloin juoksennella ympäri kenttää nostamassa puntia ja ostamassa junalippuja, maksoin 93 puntaa suorasta lipusta Cardiffiin. Suora tarkoitti kahta eri junaa Lontoon sisällä, ennen kuin päästään viimeiseen, joka vie oikeaan suuntaan. Ensivaikutelma koko maasta on Orwell-teemapuisto. CCTV kylttejä on joka puolella, kaikki kyttäävät toisiaan ja mahdollisuutta päästä haastamaan kaikki muut oikeuteen. Tervetuloa, Ameriikan meininki. Kaikkialla on ahdasta ja vihreää, mikä ei tietysti haittaa, mutta vaatii totuttelua. Junassa kaikki olettavat sinun olevan siellä vain rikkomassa kaikkia mahdollisia lakeja.

Viimeisessä junassa viereeni istui puhelun perusteella saksalainen, itävaltalainen tai sveitsiläinen nainen, jonka kanssa keskustelimme saaren meiningistä, säästä, Walesista ja Suomesta. Jouduin maksamaan junasta viel 17 puntaa lisää, koska ilmeisesti lippu ei käynyt tässä, vaikka niin minulle aiemmin sanottiin. Nainen joutui maksamaan 55 puntaa omastaan, koska lento oli ollut kolme tuntia myöhässä.

Don't worry. You're safe.

Perillä sain odottaa hetken ennen kuin Dan tuli minua vastaan. Nisti tuli pyytämään rahaa, sanoin että tarvitsen ne kaikki itse, ja hän oli hyvin ymmärtäväinen asian suhteen. Yllätyin, Lahdessa olisi kaivettu jotain kättä pitempää ja yritetty väkisin. Dan tuli ja tulimme bussilla kämpille, tutustuin Jeniin ja tyttäreensä Jamiehen, joka on kyllä ehkä älykkäimpiä 12-vuotiaita, joita olen tavannut. Saman tien törmäsin myös lattian läpi vilistävään, helvetin isoon hämähäkkiin. Oli se kuulema iso kaikkien muidenkin mielestä, ja kykeni vielä teleporttaamaankin.

Danin liverpoolin aksentista oli aluksi vaikea saada mitään selvää, mutta kun pääsi oikeasti kuulemaan walesilaista aksenttia, se tuntui helpolta. En vieläkään tunnu ymmärtävän mitään, jos työkaverit puhuvat keskenään,  ja saan tosissani skarpata, että ymmärrän kysymyksen. Kaikki hokevat, että puhun todella hyvää englantia, mutta se ei aina tunnu siltä, kun ei tajua puoliakaan lauseista. Tästä talosta on toisaalta tullut sitäkin kautta tietynlainen turvapaikka, täällä ihmiset puhuvat ymmärrettävää englantia, josta saa täydellisesti tolkun.

Takapiha.

Pari ensimmäistä päivää töissä takana, ja olo on vähän ristiriitainen. Ensimmäinen päivä oli lähinnä ympäriinsä kiertelyä ja ajelua, toinen sitten 8 tuntia raakaa paikallaan istumista. Tämä päivä on varattu itsenäiseen Cardiffiin tutustumiseen, ja maanantaina suunnitellaan nuorten kanssa elokuviin menoa, käydään katsomassa jokin elokuva, ja he saavat kirjoittaa siitä arvostelun, joka lähetetään paikalliseen lehteen.  Ohjelmaa on paljon, ja työmatkoihin kuluu tavallisesti neljä tuntia, kaksi tuntia suuntaansa. Siltikin kaikki vaikuttaa mielenkiintoiselta, Jen, Dan ja Jamie ovat mukavia ja samanhenkisiä ihmisiä, harvoin olen elämässäni nauttinut vaikkapa Tammen pelaamisesta niin paljon kuin täällä.

----

En tiedä johtuiko se pääasiassa väsyneistä aivoista, mutta jostain mystisestä syystä tänne tullessa kaikki ihmiset ovat vaikuttaneet todella tutuilta. Kaikki on jatkuvaa dejavuta. Toinen mielenkiintoinen asia on se, että kaikki unet ovat liittyneet Lahteen, ja niissä on ollut jotakin fyysistä, siis sellaista, että jo siinä unessa tiedän, että tämä on unta, mutta nämä fyysiset tekemiset tässä tuntuvat todellisilta, ihan kuin keho harjoittelisi ja aivot tekevät siitä totta. Toisaalta se voi johtua siitä, että juuri luin unitutkimuksia niin pitkälle, että tätä asiaa juuri käsiteltiin, mutta kummin päin hyvänsä, se on mielenkiintoista miten paljon uutta sitä on oppinut tajunnastaan ja unistaan lukemalla ja tutkimalla asiaa.

Kuten tuolla toisaalla kirjoitin, myös ajattelu tuntuu jotenkin oudosti muuttuneen, kaikki on ikäänkuin nestemäistä ja jatkuvassa muutoksessa, on vaikea sanoa ajatteleeko enää millään kielellä. Suomea se ei ole, muttei välttämättä englantiakaan, aina Suomessa ollessa huomasi ajattelevansa englanniksi melkein yhtä paljon kuin suomeksikin. Nyt kielen tilalle on tullut enemmän kuvia, virta piirrettyjä ja lähinnä ehkä luontoa. Tutkin tätä lisää, ja palaan asiaan kun jaksan taas tukea tuota nettipiuhaa stattisella jännityksellä tietokonetta sohvaa vasten pitäen.

matkahommia

http://nuvawales.blogspot.com tuolla kai. En tahdo tanne kirjoitella ilman aita, kirjotan joskus enempi sitten.

back to hell, you foul beast!

Eilinen meni soittaessa, rentoutuessa, ja Manowar-henkisiä kliseisiä pönötyspromokuvia ottaessa. Huomasin niistä lihoneeni takaisin sen, mitä kesän kulkurielämä vei mennessään. Fiksuna jätkänä vielä suoraan saunasta tullessa kävin heittämässä tuhkaa naamaan kuvaan, ei se edes näy siinä ja sain käydä uudestaan pesulla sen jälkeen. Tänään edessä oli paluu sunnuntaihin ja kotiin, ja kaipa johtuu osaltaan siitä, että nyt nauhoituksetkin alkavat arveluttaa. Ja kaikki muukin. Koko elämä tuntuu juuri nyt helvetin hölmöltä. Päätin paeta tätä tunnetta Fleshpressin, Reverend Bizarren ja Neurosiksen maailmaan. Nyt soi Neurosiksen Enemy of the Sun, ja tietokoneen näyttö alkoi heti "lainehtia". Mitenpä olenkin saanut tämän toimimaan itselleni näin? En tiedä, mutta se on aivan helvetin siisti asia. Kuinka moni muu voi sanoa, että musiikki laajentaa tajuntaa näin tehokkaasti?  Ehkä pitäisi tehostaa tätä ja tuijotella jotain trippikuvia. Tai piirtää omia. Se kuulostaisi vähän tämän illan hommilta.

Olen helvetin huono pakkaamaan. Vaatteita on mukana, mutta tietokoneen, nauhoitusvärkin ja levylaukun lisäksi en keksi mitään tarpeellista. Vaihdoin kännykän vanhempaan, kun nuo älypuhelimet eivät ole riittävän älykkäitä pysyäkseen poissa internetistä aina kun se on mahdollista. Ehkä sitten ostan sieltä prepaidin ja käytän sitä toisessa kännykässä. Bisnesmiehillä pitää aina olla kaksi puhelinta. Ahdistaa ihan vitusti. Voisin mennä nyt piirtämään, että tulee edes jotain hyödyllistä tehtyä tänään...

harvinaisen tarkasti muistettu uni.

Olin eilen koulukavereiden kanssa pihalla. Huomasi, että se porukka on kyllä juhliessaankin aivan eri maata, kuin ne joihin olen tottunut. Se on mielestäni ihan hyvä juttu. Ainoa vaan, että jouduin taas istumaan Dublinissa pilkkuun asti, enkä nauti siitä paikasta juuri yhtään mitenkään päin. Joku ihan nätti tyttö tuli kysymään minua röökille, sitten seuraksi kun sanoin että en polta. Ensimmäinen asia, joka taas tuli mieleen, oli aloittaa hokemaan "durgs are bad, mmmkay"ta, tai aloittaa moraalisaarna tupakoinnin vaaroista, mutta ajattelin sen olevan tytölle jo ehkä liian kiusallista kun kaverit katsovat viereisesta pöydästä, ja yritin leikkiä normaalia ja tavallista. Sanoin vaan, ettei nyt oikein nappaa ja "annoin pakit". Hetken aikaa leijailin siinä tunteessa, että koin olevani jotenkin merkittävä, kunnes viiden minuutin päästä näin sen nuolevan röökikopissa jotain ihan eri tyyppiä. Tervetuloa baariin.

Maanantaina olisi sitten lähtö, pitäisi tehdä vielä pari siihen liittyvää kouluhommaa ennen lähtöä. Ja käydä nauhoittelemassa biisejä ja kaikkea muuta sellaista mielenkiintoista.  Nyt ei jotenkin tämä elämä nappaa, piti käydä siirtämässä kaverin auto sateessa tuohon eteen, kissa oli kussut housuille kun jätin ne maahan ja ajattelin, että ei ne suutu jos en nyt ennen nukkumaan menoa tyhjennä hiekka-astiaa. Terroriosasto tuntuu ainakin toimivan tuossa Valkoisten Varjojen ääri-ryhmittymässä. Tuolla tuo pienempi ninjailee sohvan alla niin että kolina käy.

Nähdessäni sanan "rumpali", muistin viime yön viimeisen unen. Eetu ja Vili soittivat keikkaa jossain matalakattoisessa baarissa, joka nyt näytti ihan tuolta Nilbudilta (jos jumalan nimen sanoo väärinpäin, se lakkaa olemasta, toivottavasti sama toimii paskaan baariin). Siellä oli helvetisti ihmisiä, ja muutamia kavereita, tosin melko satunnaisia tyyppejä, laulamassa vuoronperään eri grindicovereita, ainakin Nasumin Masked Face tuli. Huomattuaan että minä olin yleisössä, yksi kaveri antoi mikin minulle. Aloin vetää seuraavaa biisiä, joka oli Famine Yearin Misanthropolis, mutta sen kertsi meni "DANIDA. E,F,C,G". Soitimme pari biisiä, ja baari oli yhtä ihmistä lukuunottamatta täysin tyhjä. Yksi tyttö istui pöydässä, minä kelasin että huippua, vielä kun tuo saadaan pois niin on kova meno. Menin kysymään, josko arvon neitokainen tahtoisi siirtyä lähemmäs esiintyvää orkesteria, jolloin tämä nousi pöydästä ja sanoi hakevansa leipää ja lähtevänsä kotiin. Tämän unen seuraaminen toi mieleeni myös toisen jatkumon tähän. Meillä oli koulun liikunnan ohjauksia, ja jonkun pitämä parkour tunti. Kaikilla kuului olla tietynlaiset paidat, ja kun yhdellä ei ollut, opettaja sanoi että käy Lontoosta nyt ostamassa. Lähdin Raxin kanssa tämän tuntemattoman tyypin seuraksi, ja menimme Launeelle, naureskellen, ettei sitä nyt ihan selvitty kuitenkaan Lontooseen asti. En muista saatiiko tyypille paita, muistan että takas päin kävellessä Starkin sillan alapäässä, joka tosin oli ihan eri kohdassa Lahtea, mutta silti johtamassa suunnilleen samaan paikkaan, oli isot räppifestarit. Sillan yläpäässä oli lipunmyyjätäti, ja Raxi koitti ruinata lippua pikkupäissään. Tästä uni johti tilanteen äkkiä toiseen baariin, jossa Raxi koitti saada lipunmyyjätädiltä vähän lämpöä, ja meikä cockblockaili sitä vittuilemalla vieressä. Sitten käveltiin täältä aamulla kohti kotia, ja jätin tämän luokkakaverin auton jonnekin Vilin kämpän luo parkkiin ja kävelin sateessa kotiin, mistä sitten heräsin tajuamaan, että kello on puoli 12 ja auto pitää siirtää.

Unia, en muista koska.

Tässä on kaksi unta, jotka olen nähnyt ehkä viimeisen vuoden tai kahden vuoden aikana, ja jotka ovat palanneet mieleeni lähinnä jälkeenpäin, kuvina jotka tulevat mieleeni musiikin, arkipäiväisten tapahtumien tai sattuman kautta. Tavallisimmin musiikki on loistava tapa palauttaa näitä kuvia mieleen, koska kuuntelen joka yö musiikkia. Se on tavallaan rakentamassa muistoja, ja toivottavasti myös joitain linkkejä tiettyihin öihin, jonka kautta unienkin muistaminen helpottuu. Silti itse unet on helppo unohtaa, koska ne palaavat sirpale kerrallaan, ja ne tuntuvat ensin vain visioilta, tai jonkinlaisilta valveunilta, ennen kuin ymmärrät sirpaleiden muodostavan isomman kuvan.

On kesäilta, aurinko on laskenut jo sankan, raskaan vihreän ja harmaan kuusimetsän taa, mutta värit erottuvat vielä selkeästi, taivas itse on haalean oranssi ja nurmikko on jotain kellertävän ja vihreän väliltä. Olen Aunetassa, talossa, jossa asuin viimeiset 7 vuotta Pertunmaalla asuessani. En ole yksin, mutta en voi sanoa varmaksi, keiden kanssa siellä olen. Tiedän vain, että pakenemme vampyyreita. Ne jahtaavat meitä hiljaisessa kesäillassa, ja sydämeni hakkaa kovaa. Juoksen navetan päätyyn ja kiipeän portaat ylös vintille, kuulen liikettä alhaalta ja jatkan matkaa kohti navetan vintin toista päätä, josta pääsee alas  liiterin puukasan kautta. Liiterin isossa oviaukossa seisoo yksi vampyyri seisomassa, odottaen että kiipeän alas. Ne ovat mustavalkoisia, vähän sinertäviä, ja jostain syystä veri niiden huulilla on punaista. Katson sitä silmiin, ja herään sydän hakaten ja hiessä.

Tämä uni on mielestäni melko helposti avattavissa. Olen aina rakastanut myyttejä. Kun muksuna kuuntelin vähän peloissanikin tarinaa hiidestä, kuvittelin päässäni pertunmaalaisen kuusimetsän ja juuri tuollaisen laskevan auringon valon, oranssin taivaan. Muistan meidän Eetun ja parin ystävämme kanssa pyörineen metsässä juuri tuollaisessa valossa ja löysimme sieltä sammalen peittämän mopon raadon, muistan ajatelleeni että hiisi on jättänyt sen sinne. Se merkitsee minulle siis tietynlaista pelon ilmapiiriä, vaikka muille se voi olla kaunis, seesteinen ja rauhallinen ilta. On se minullekin hereillä, unessa sen merkitys heijastuu muistojen kautta. Aunetta, kun ajattelen porukoitteni asumista, tai näen siitä unta, he ovat automaattisesti tuolla. Aivoni eivät vieläkään ole kunnolla rekisteröineet heidän muuttoaan sieltä jo ajat sitten. Se on palanut kuvana verkkokalvoille. Tuo reitti jonka kuljin navetan läpi, oli minulle tuttu lähes kaikista leikeistä, jossa ajoimme toisiamme takaa, hipat ja muut kulkivat aina melkein järestään navetan vintin läpi.

Se oli myös minulle eräänlainen turvapaikka. Meidän piti olla joka päivä tunti ulkona, vaikka pakkasta oli miten paljon. Lainasin kirjastosta Anne Ricen kirjoja, lähinnä siksi että ne olivat pitkiä, mielenkiintoisesti rakennettuja, ja mikä tärkeintä, vampyyrit olivat eskapismia kuolevaisuudesta. Ne olivat siinä vaiheessa pakotieni kuolevaisesta elämästä, kylmästä pakkasesta ja ahdistuksesta. Istuin järjettömän monet illat katossa palavan ainoan hehkulampun alla valkoisessa muovisessa puutarhatuolissa ja luin, kuunnellen miten kuusen oksat raapivat peltikattoon. Voisin väittää, että siinä oli aivan vitusti fiilistä. Vampyyreiltä pakeneminen ei ollut pakoa niiltä, vaan pakoa niihin. Pakenin kuolevaisuutta siihen samaan paikkaan, jossa olin paennut sitä niin monta kertaa ennenkin. En tiedä, miksi ne olivat mustavalkoisia. Jospa pakeninkin menneisyyttäni, joka tämän maailman valossa näyttää todella vanhalta ja mustavalkoiselta kaikkine sääntöineen ja ankeuksineen? En tiedä, olisivatko aivoni jaksaneet kikkailla noin paljoa. Yksi kiinnostava seikka, jota olen tajunnut ajatella vasta nyt lukiessani unista, on se että uneni ovat lähes järjestään värillisiä ja täynnä aisteja. Monet raportoidut unet ovat kuulema mustavalkoisia, mutta uskon tämänkin johtuvan siitä, että unitutkimuksen kulta-aika on ollut 50-60-luvuilla, ennen kuin viime vuosikymmenen aikana kiinnostus on herännyt kunnolla uudelleen. Kulttuurista kehitystä on kuitenkin tapahtunut, eikä telkkarit ja muut meitä kontrolloivat mediat ole enää mustavalkoisia.

Tuo kesäilta assosioituu myös yhteen tiettyyn iltaan, jonka muistan koko ikäni. Saunan jälkeen keskustelin kuistilla äitini kanssa elämästä, olin joutunut hämmentävään tilanteeseen ja tarvitsin apua. Hän antoi neuvon, jonka viisautta ei ehkä ymmärtänytkään, mutta kyllä hänkin tämän keskustelun joku aika sitten muisti. Hän sanoi huomanneensa joskus, että elämällä on tapana kulkea eteenpäin, ja tuoda aina ulottuville ratkaisu. Karma, lihassa. "Kyllä ne linnut sen siitä sitten..." Maailma hoitaa kaiken. Se on antanut koko elämälleni oikeastaan suunnan. Karma hoitaa kaiken, asiat tapahtuvat silloin, kun niiden on aika tapahtua. Silloin kun niille tulee luonnollinen flow. On mielenkiintoista, että sama kuva herättää mielessäni niinkin erilaisia mielikuvia. Uni oli myös niitä, joissa tunne, tällä kertaa pelko tai ahdistus, näyttäytyy täydellisen puhtaana, ilman mitään sävyjä tai henkilökohtaisia henkisiä "asetuksia" värittämässä sitä.

Seuraavasta en muista paljoakaan, mutta jotain kuitenkin. Kävelen aavikolla jonkinlaisen merkillisen karavaanin jatkeena. Näen jälkemme hiekassa väsyneinä ja laahaavina keltaisessa hiekassa, taivas on täysin kirkkaan sininen ja pilvetön. Aurinko porottaa suoralta taivaalta. Seurue on jostain syystä pukeutunut mustaan. Joku muu lähtee lentoon, ja opettaa minutkin. Alan uida ilmassa, pystyn uimaan siinä miten päin vain. Karavaani jatkaa kulkuaan, kiertelen sen ympärillä ja katson jälkiä, omani eivät kuulu niihin enää.

Unissani lentäminen ei koskaan ole leijailua tai ilmassa olemista. Tavallisimmin se on uimista, sen eteen täytyy tehdä aina jotain. Uskon uimisen olevan siihen luonnollista, koska olen aina ajatellut järviä ja meriä, isompia vesiä toisena tilana. Lentäminen olisi siis tavallaan eräänlaista "miinus-akselilla uimista". Se on aivoissani jokseenkin loogista touhua. Tämä uni ei hahmotu minulle välttämättä mitenkään muuten, kuin sen kautta että voin keventää omaa oloani ja elämääni vain ja ainoastaan sanoutumalla irti tästä tuhoon tuomitusta karavaanista, ihmisistä ja heidän kyynisyydestään ja itseinhostaan. Voin kulkea vierellä ja tarkastella heidän toimiaan, mutta minun jalkani eivät enää heidän perässään laahaa.

Kumma päivä.

Kävin tänään puhumassa kuraattorin kanssa, tekemässä lähetettä terapiaan. Minusta tuntui vahvasti siltä, että vasta nyt hänkin alkoi käsittää jotain minusta, ja kykenimme käymään oikeaa keskustelua jossain välissä. Sain myös tänään ensimmäisen "taidenäyttelyni", Salpauksen Orimattilan pisteen kirjastossa on yksi huonosti valaistu nurkka, jonne iskin kaikki nuo jutut pieneen sumppuun ilmoitustaululle. Aluksi tietysti kuvittelin päässäni hyllyjen päätyyn laittamista ja "tilan haltuun ottoa", mutta lopulta päädyin tuohon, kun en tahtonut tehdä mitään helposti. Laitoin nimeksi "Tosi kiva, laitetaa se jääkaapin ovee!", ne on siellä nyt kai pari kuukautta ellei jollain mene hermo niihin ja heitä niitä roskiin sieltä. Mielellään tietysti ei, koska tahtoisin ne poiskin. Huomasin ja ymmärsin nyt niitä katsellessani kuitenkin jotain uutta.

Budjetti"näyttely" mahdollisimman ahtaana ja kaoottisena.

Sen lisäksi, että kuvissa on usein järjettömän paljon silmiä (koska ne ovat esteettisesti kivoja, symboloivat minulle asioiden näkemistä aina vähän eri kantilta ja persoonan eri puolien läpi ((siksi samassa naamassa saattaa olla monta ilmettä)), ovat tärkein aistin kun keräämme informaatiota ulkoisesta maailmasta ja siksi tahdon koko ajan olla "kaikki silmät auki", sekä yksinkertaisesti siitä syystä, että kun katsot toista ihmistä nenäkkäin, näyttää kuin silmien väliin ilmestyisi kolmas silmä, ja mielestäni vasta silloin ihmisen kasvot näyttävät oikeasti luonnollisilta.) niissä on myös melko paljon ihmisiä. Joissain tietysti enemmän, toisissa vähemmän, mutta melko useissa on monia erilaisia ihmisiä ilmaisemassa ja tekemässä eri asioita. Tajusin heti sen tarkoittavan mahdollisesti kahta asiaa. Joko täytän tyhjän tilan, sen missä pitäisi olla ystäviä, ihmisillä joita ei ole olemassa, tai yritän jokaisella kuvalla ilmaista jokaisella ihmisellä jotain tiettyä piirrettä itsestäni. En vielä ole tästä aivan varma, kummin päin se menee.

Eräs opettaja, jota pidän jonkinlaisessa arvossa, katseli niitä mietteliäänä hetken, ja kysyi eikö niissä ole mitään positiivista. Olin ehkä vähän hämmentynyt, koska mielestäni niissä oli paljon sellaista positiivista, jota ei voinut ilmentää mitenkään ilman sen negatiivistakin puolta. Ehkä siinäkin vaikuttaa nimenomaan oman persoonan kautta tapahtuva tulkinta. Itse näen sen ehkä niin, että mitä syvempi ahdistus kuvassa, sitä suurempi lunastus sen takana. Mitä kuumempi tuli, sen kestävämpi teräs. Joka ei näe kuvan läpi sen merkitykseen, tulee näkemään vain ahdistuneita kasvoja. Jos olisin piirtänyt iloisia kuvia, olisin piirtänyt niihin liittyviä suruja, niiden menettämistä ja siihen liittyvää ahdistusta. Jos piirtäisi vain iloisia kuvia ilman niiden varjoja, se olisi vähintäänkin valehtelua. En sano sitä siksi, että aina pitäisi piirrellä negatiivisia asioita, vaan tasan siksi, että asioilla on aina molemmat puolensa. Tuossa eilen lukemassani Jungin Seven Sermon to the Deadissa se oli Abraxas, ihmisten vanhimpia jumaliin liittyviä käsitteitä, jonka merkitys on nimenomaan hyvän ja pahan ykseys. Itselleni se on jotain saman henkistä, mutta hahmottomampaa. Sen lähtökohtana ei ole mikään jumaluus, vaan ainoastaan jostakin syystä sattunut tapahtuma, ja ihmisen välitön tulkinta siitä. On aivan täysin päivästä, hetkestä, mielentilasta, huoneesta ja mistälie kiinni, onko jokin asia meihin nähden positiivinen vai negatiivinen. Senkin jälkeen on vielä meidän persoonastamme ja temperamentistämme kiinni, miten reagoimme tähän asiaan.

Koulussa keskustelimme sattumalta luokkalaisten kanssa myös unista, mistä olin melko innoissani. Kerrankin puhuttiin sellaisesta aiheesta, josta muiden kiinnostus loppui kauan ennen minua. Se on harvinaista. Tänään on ollut todella monelta kannalta todella hyvä päivä, mutta se latistui vähän kun kuulin, että äiti oli joutunut lopettamaan toisen koiransa. Tiedän, että se oli hänelle tärkeä. Silti, jos tämän syksyn kuolemiset olivat siinä, olen onnellinen, koko ajan on ollut varpaillaan ja kuvitellut päässään jotain paljon pahempaa. Nyt vain alkaa olla jo melko selvää, että joka syksy kuolee jotain.

Kollektiivisesta alitajunnasta

Heti kärkeen tahdon selvittää, mitä Jung käsittääkseni tarkoittaa kollektiivisilla alitajunnalla. Se ei ole mitään new age-hippi-soopaa isosta yhteisestä tietoisuudesta, vaan ennemmin isosta yhteisestä tiedottomuudesta. Jungin kollektiivinen alitajunta on häntäluun tapainen henkinen rustonpätkä, joka on meissä jäänteenä kaikista ihmisistä ja eläimistä asti, joiden kautta tiedostava tajunta on kehittynyt siksi, mikä se oikein on. Pääasiassa tämä on mielestäni ihan vain kulttuurin vaikutus ihmiseen, joka on perinnöllinen meille kaikille siksi, että kehitymme ihmisyyteemme muiden ihmisten avulla ja heidän vaikutuksestaan. Tämä ei selitä sitä, miten eripuolilla maailmaa myyteissä ja tarinoissa esiintyvät samat teemat, samat hahmot, samat arkkityypit ja vaikka miten eri puolilla maailmaa alettiin yhtäkkiä kasailla kiviä alttareiksi ja pyramideiksi? Kun toivottavasti huomenna saan lapsuudesta asti metsästämäni Suuren Myytikirjan käsiini, palaan tähän, mutta nyt sörkin vain kulttuuripuolta. Se, minkä nykyihminen mielellään tahtoo älyä palvoessaan unohtaa, on se, että kaikki nämä yhteiskunnat ovat olleet vahvasti uskonnollisia, ja niistä jokaisella on ollut omat psykedeeliset huumausaineensa, jotka pääasiassa vaikuttavat tajuntaan samalla tavalla. Näistä vedetyt tulkinnat ovat synnyttäneet jonkinlaisia proto-kulttuureita, joissa samanlaisia näkyjä on tulkittu uskonnollisesta näkövinkkelistä. Myös luonto toimii joka puolella samalla tavalla, mikä on vaikuttanut kulttuurien ja tarinoiden syntymiseen.

Jung näkikin, ettei jumalan kuolema ole välttämättä pelkästään hyvä asia, sillä se jättää ihmisen alitajunnalle helvetilliset määrät käyttämätöntä energiaa, joka ei enää purkaudu uskonnollisiin menoihin, ja alkaa ilmentää itseään neurooseina ja henkisinä häiriöinä. Uskon tässä olevan jonkin verran perää, koska lyhyessä ajassa tapahtunut valtava muutos yleisessä suhtautumisessa uskontoon on todellakin aiheuttanut järisyttäviä kasvukipuja, joiden kanssa taistelemme yhä. Ehkä sadan, viiden sadan tai tuhannen vuoden päästä osaamme katsoa taaksepäin ja nauraa tälle kaikelle. Nyt se ei välistä juuri naurata, kun uskonnollisista tai anti-uskonnollisista syistä tapetaan "vihollispelaajia" ihan helvetisti.

Silti, vaikka nykyisen yhteiskunnan valossa on helppo katsella "kollektiivista alitajuntaa" täysin kulttuurisena ilmiönä, en voi sitä mitenkään täysin sivuuttaa. Olen kokenut sen käytännössä niin monta kertaa tehdessäni asioita. Vaikka en tavallaan koskaan koe olevani osallisena varsinaisissa luomisprosesseissa, kykenen silti erottamaan kaikkien tekeleitteni joukosta sellaisia asioita, jotka tuntuvat heti arkkityyppisiltä. Esimerkiksi Käärmeen kirjoittaminen oli tällainen kokemus. Kirjoitin sitä putkeen kolme tuntia, voimatta pitää minkäänlaista taukoa. Minulla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä se pitäisi sisällään, mihin se kulkisi. Kirjoitin siihen itseni niin hämmentävästi, että sen jälkeen kynnys kirjoittaa mitään tuntui todella korkealta. Sen jälkeen taisinkin kirjoittaa jotain todella hölmöä. Se tuntui heti täysin erilaiselta, kuin se tulisi suoraan jostain tajuntani takaa. En pidä alitajuntaani välttämättä mitenkään omanani, mielestäni ei koskaan ole ollut tärkeää, että kyseessä on "MINUN" alitajuntani, vain ainoastaan se, millaisia kuvia se tuottaa.

Usein istun itsekin hämmentyneenä tuijottamassa niitä, miettien että mitähän sieltä tulee seuraavaksi. Silti kykenen tulkitsemaan niitä asioita melko paljon, koska ne kuvat ja merkitykset tulevat minun elämäni kautta. Se on hämmentävää, ja voitte uskoa, että sen selittäminen on todella hankalaa. Siitä tulee vähän sama fiilis, kun jotakin biisiä kuunnellessa tulee fiilis, että nämä sanathan on kuin suoraan kirjoitettu minulle! Jotenkin uskon, että kuka tahansa pystyisi luomaan yhtä kiinnostavia, samanlaisia kuvia, jos jaksaisi hetkeksi päästää irti itsestään ja egostaan, etenkin negatiivisessä sävyssä ("en minä osaa!"). Ei sinun tarvitsekaan osata yhtään mitään, sen kun lakkaat tekemästä ja annat sen vuotaa vapaasti ulos. En minäkään osaa piirtää suoria viivoja edes viivoittimen kanssa, en osaa soittaa nuoteista ja melko huonosti korvakuuloltakaan.

Jungia täytyy lueskella lisää, kun aika antaa periksi. Uskon, että jos jostain löydän lisää välineitä tähän mieleni tutkimiseen, niin häneltä. On toisaalta myös mielenkiintoista huomata, että hänen tapansa tulkita vaikkapa unia tai muita alitajunnan viestejä, on saman suuntainen, kuin oma käsitykseni. Kaikki avaimet niiden tulkintaan ovat unissa itsessään, eikä niihin tarvitse etsiä selityksiä mistään muualta. Ihmisen oma elämä, kokemukset ja pelot ovat avain siihen. Lukemassani The Mind At Nightissa on tuossa alkupäässä esitelty Hobsonin käsitys siitä, että unet ovat vain aivojen epätoivoinen yritys yhdistellä aivorungon tykittämiä kaoottisia viestejä, rakennella niistä juonellisia kokonaisuuksia lennosta. Myöhemmin hänkin sai kuitenkin vähän skarppailla näkemyksensä kanssa, kun selvisi että unet ovatkin myös käsityksiä korjaavaa ja muistia rakentavaa hommaa. Siitäkin lisää joskus toiste. Sillä aikaa täältä perheen pienimmille vähän todellista hengen ravintoa elämänpelin muodossa. Kyllä se puhtaan ihmisen alitajunta kykenee melko kipeisiin suorituksiin.

Piilotajunnan psykologiaa

Olen eilisen ja tämän päivän viihdyttänyt itseäni lukemalla jotain 1960-luvun painosta Jungin Piilotajunnan Psykologiaa-teoksesta, joka on ehkä vähän harhaanjohtava nimenä, koska ensimmäiset 80 sivua pääpaino on ennemmin neuroositeorioiden vertailulla. Jung on hahmona ja ihmisenä mielestäni sympaattinen ja samastuttava jo siksi, että hän kykeni näkemään koulukuntien välisen fundamentalistisen sodan yli sen, että mitäpä jos molemmat (Freud pakkomielteessään seksuaalisuuteen ja Adler pakkomielteessään vallan tavoitteluun) suuntaukset olisivatkin omalta osaltaan oikeita, ja tutkisivat samaa omenaa eri puolilta heijastellen sitä oman persoonansa kautta, jolloin toinen kylki saattaa punertaa ja toinen olla täysin vihreä. Nykypäivänä ekstrovertti-introvertti-ajattelu on jo arkipäivää, mutta tässäpä seisookin nimenomaan syy siihen, että näin on. Jung näki Adlerin kiinnostuksen omaan itseensä, omaan pienuuteensa ja kyvyttömyyteensä, sekä Freudin innon syyttää kaikista ihmisen neurooseissa muita ihmisiä, lähinnä tietysti isää ja äitiä.

Jung huomasi siis, että useimmat potilaiden neurooseista saattoivat olla vähän kumpaakin. Freud on populaarikulttuurissa niin tunnettu hahmo, ettei häntä välttämättä tarvitse selitellä, mutta Alfred Adler on vieraampi kaveri. Pääpaino neuroositeoriassa oli se, että ihminen tahtoo pyrkiä valtaan, ja kehittää sen tavoitteen toteuttamiseksi neurooseja, mikä on julmin ja henkisesti väkivaltaisin vallan käytön väline. Neuroottinen ihminen ohjailee muita säälillä ja omalla henkisellä alemmuudellaan, ja keho voi mennä tässä jopa niin pitkälle, että aiheuttaa tukehtumis- ja sydänkohtauksia, jotka saavat varmasti kaikkien huomion. Tällöin neuroottinen ihminen on päässyt valtaan, ja neuroosi saa jonkinasteisen tyydytyksensä. Esimerkkinä oli nainen, joka oli kiintynyt isäänsä, eikä voinut sulattaa sitä katsetta, jolla tämä otti vastaan tuntemattoman naisen kutsun jonkin teatterissa (tai vastaavassa kulttuuritapahtumassa) käynnin jälkeen. Tämä hylkäys hautautui, kunnes se syttyi uudestaan myöhemmin naisen heilastellessa jonkun italialaisen rakastajan kanssa, ja tämän katsoessa samalla tavalla. Hän näki unia, joissa pedot katsoivat häntä samalla tavalla.

En tahdo vielä hyppiä alitajuntaan, luen tuon itse aihetta käsittelevän 40 sivua, sekä The Seven Sermons to the Deadin, ennen kuin pompin niin pitkälle. Se, miksi tahdoin ensin höpistä näistä, oli Jungin esimerkki erilaisista persoonista, se ekstro-intro-lajittelu, jota hän käytti. Hän käytti mielestäni loistavaa esimerkkiä, jossa kaksi nuorta kulkee maaseudulla. He näkevät linnan, jolloin sisäänpäin kääntynyt sanoo "olisipa kiva nähdä miltä tuo linna näyttää sisältä.", kun taas ulospäin suuntautunut sanoo "mennään sisään!". Introvertti muistuttaa (koska kykenee pitkällisempään harkintaa), että se saattaa olla mahdotonta, kiellettyä, rajoitettua. Ekstrovertti toteaa, ettei sitä voi tietää jos ei kysy. Hän näkee päässään ritareita ja hovin ja kaikkea värikästä ja hauskaa.  He menevät linnalle ekstrovertti aktiivisena tekijänä, introvertti perässä raahattavana, ja pääsevät sisään. Linna osoittautuu remontoiduksi, sisuksiltaan tylsäksi, mutta se on täynnä introverttiä kiinnostavia esineitä ja asioita. Tässä kohtaa roolit vaihtuvat. Introvertti unohtaa toisen olemassaolon ja muuttuu innokkaaksi ja puheliaaksi, tämä kaikki on hänen maailmansa ja hän on siellä kuin kotonaan. Ekstrovertti tylsistyy ja ahdistuu, tahtoo pois ja pitää introverttiä ihan mulkkuna.

Tämä osoittaa, miten molemmat toimivat yhdessä, ja ovat toisilleen ponnahduslautoja erilaisiin asioihin. Tunnistan tästä helposti ja pitkälle paitsi oman itseni, myös tapani toimia. Siinä missä olen introvertti mulkku ja melko kykenemätön luomaan sulavasti ja helposti sujuvia ja luontaisen tuntuisi ihmiskontakteja, huomaan alitajuisesti usein hakeutuvani ekstrovertin ihmisen seuraan. Tiedän, että saan itsestäni ja ymmärryksestäni enemmän irti, kun en vietä liikaa aikaa samanlaisen sisäänpäin kääntyneen idiootin kanssa, vaan annan täysin erilaisen ihmisen vetää minut tutustumaan asioihin, jotka eivät muuten elämääni välttämättä kuuluisi. Toisaalta vahingossa saattaa löytää sellaisia ihmisiä, joiden kanssa sitten klikkaa oikeasti todella syvästi, ja joiden kanssa syntyy heti välitön yhteys. Nämäkään tyypit kun eivät ole yhdessä ihmisessä olemassa minään arkkityyppeinä, paitsi silloin kun puhutaan todella neuroottisista ja häiriintyneistä ihmisistä. Arjessa kaikki piirteet törmäävät ja sekoittuvat, värittyvät persoonan ja kokemusten läpi, eikä mikään ole pysyvää. Tämän ristiriidan ja anarkian ymmärtäminen tekee Jungista mielestäni tämän hullunkurisen pakan kovimman jätkän, hän ymmärtää ja hahmottaa merkityksen ja sisällön muodon ja kielen ohi. Sellaisia ihmisiä arvostan aina ihan helvetisti.

Unikoe

Vaikka KELAn ja sossun hommat menivät melkopitkälle päin vittua, en antanut sen masentaa itseäni. Käytännössä menin siis ensin sossuun KELAn lapun kanssa, eivät ymmärtäneet sitä, sanoivat tilannetta oudoksi (sanoin olevani jo hyvin tottunut siihen, että meikäläisen kohdalla nämä jutut ovat aina vähän outoja) ja käskivät mennä KELAan, tiskillä täti luki sen, eikä tajunnut siitä hevon vittua, antoi vuoronumeron koppiin, jossa täti selitti sen tajuamatta siitä luultavasti itsekkään mitään. Bing! Kaksi turhaa reissua. Takaisin sossuun, täytin vain toimeentulohakemuksen kahdelle kuulle, selitin olevani muualla ja kykenemätön täyttämään jatkohakemusta ja FATANG! postiluukusta sisään, sitten vain istutaan käpälät ristissä ja odotellana hylkäyskirjettä perjantaihin tai parhaimmillaan maanantaihin asti. Se ei kuitenkaan ole nyt tärkeää.

Yritin tehdä itselleni unikokeen. Luin helvetin vanhaa painosta Jungin Piilotajunnan Psykologiaa-kirjasta, kunnes väsytti. Sitten laitoin kellon herättämään kahdenkymmenenkahden minuutin päästä, tarkoituksena kirjoittaa kaikki muistamani asiat ja yhteydet muistiin. Toisaalta homma kusi, toisaalta  se onnistui yllättävän hyvin. Homma kusi sikäli, että iskin itselleni unenpöpperössä viiden minuutin torkun, ajatellen kyllä muistavani kaikki tähän asti. Toisaalta minulle jäi melko hyvät muistikuvat ensimmäiseen vaiheen unesta, siitä hämärästä ja sekavasta tajunnan lipsumisesta. Siihen kuului ajatuksia, jotka alkoivat irtoilla asiayhteyksistään, ja samalla niistä tuli sitä "unta", jota tuona aikana kerkesin nähdä. Näihin asioihin kuuluivat suihkuverho, jonkin asian valinta, sekä Rushin Geddy Lee. En muista, mitä olin valitsemassa, mutta jotenkin se liittyi suihkuverhoon. Kaikki nämä asiat tulivat suoraan ennen unta tekemistäni asioista, vaikka se ei kuulema olekaan kovin yleistä unissa. Silti, muistini painoi nämä asiat jonnekin tajuntaani, ennen nukkumaan menoa katsoin heavy metal-dokumenttia, jossa oli Rush, pesin vessanpöntön, joka epäilemättä jostain syystä johti suihkuverhoon. Valinta on minulle vielä vähän mysteeri, ainoa suuri valinta tänään on tainnut olla ottaako hawaiji- vai bolognese-pizza pakastealtaasta. Toisaalta se voi olla juuri sekin.

Tunteet ovat unissa lukemani mukaan melko vähäisessä osassa. Yleisimpiä ihmisillä ovat ahdistus, onni ja viha. Ei ole kauakaan kun yksi luokkakaveri kertoi nähneensä unta vihasta, heränneensä sydän hakaten ja hiessä, hyvä ettei huutanut vielä herättyäänkin. En muista nähneeni vihaista unta, mutta yhden puhtaasti surullisen unen olen nähnyt, siitä oli kuvauskin jossain täällä. Löysinpäs. Yksi ystäväni kertoi myös nähneensä joskus unta niin täydellisestä ja puhtaasta surusta, että herätessä oli tippa linssissä. Nämä ovat hienoja ja hämmentäviä juttuja. Mielestäni ainakin.

Muutama biisi taas lisää.

Lisäilin noita pääasiassa Hermann Hessen tuottamia juttuja omana läjänään bandcampiin, löytyy täältä. Biiseissä itsessään on selitelty niitä, joten en nyt jaksa alkaa erikseen sössöttää samoja hommia uusiksi. Odottelen tässä sosiaaliviraston aukeamista kello yhdeksältä, jotta pääsen menettämään hermoni ja vääntämään korotetusta opintorahasta, jota KELA ei siis maksanut. Miksi se laitos ei voi koskaan toimia mun kohdalla? Lukeeko ne näitä? Keksiikö ne tahallaan uusia kaninkoloja, joihin voin taittaa nilkkani? Virkailijan kanssa katsottiin viimeksi, täyteltiin laput ja kaikki oli ok, perjantaina tuli kirje jossa sanottiin että meikään sovelletaan sosiaalitukilakia, mutta ei käytännössä mitään päätöstä mistään, joten nyt menen sossuun kysymään että mitä se meinaa. Uskoakseni siis juuri sitä, että haeppa rahasi sossusta. Parhaimmillaanhan tilanne on se, etten saa sieltäkään rahaa, kun ihmiset on makselleet Havoceja meikän tilille, vaikka ne kaikki on menneet sieltä poiskin, niin tuloinahan se silti katsotaan. Kaipa se on sitten myytävä vitusti levyjä, jotta saa reissunsa maksettua, pakattava matkalaukku täyteen omia levyjä ja myytävä niitä kymmenellä punnalla. Kusetuksen makua. Tällä hetkellä tilaukset vähän jumii, koska multa on sanoitus-sivut loppu, tulostimesta laserin jauhe, tai mitä ikinä se nyt onkaan, loppu enkä saa niitä lisää. Pitänee käydä kirjastossa tulostamassa.

Eilen kaivoin naftaliinista pitkästä aikaa My Dying Briden levyt, vaikka meininki on välistä ehkä vähän turhan gootti, on tuossa bändissä silti jotain. Helvetin hyviä riffejä ainakin. Ja fiilistä, Songs of Darkness, Words of Light ja Like the Gods of the Sun on soineet tässä aamulla. Kohta kyllä vaihdan takaisin Scott Kellyyn, koska se levy on vain niin järjettömän maaginen, että olen soittanut sitä yötä päivää, ja se pyörähtää aina vähintään neljä kertaa läpi ennen kuin vaihdan mitään muuta. Tuollaisia levyjä ei tule kauhean usein, onneksi nyt on ollut sekä tuo, että se Graveyard, mitkä ovat molemmat täysin erilaisia ja silti samalla tavalla toimivia ja jumauttavia levyjä, että on pakko vain pyörittää niitä uudelleen ja uudelleen. Nyt alan fiilistellä ja kyttäillä kelloa, syödä jogurttia ja skarpata. Jatkaa ehkä unitutkimusten lukemista. C ya!