maanantai 3. syyskuuta 2012

Uusi kuraattori, vanhat ongelmat.

Koulukuraattoriterveydenhoitajan kanssa ei oikein päästy puusta pitkään. Heti ensimmäisenä se kyseli kuulumisia ja ilmoitti, ettei ole lukenut mitään, mitä laitoin, saman neljän kuukauden pätkän, jota olen pyöritellyt tässä niille ihmisille, joiden kanssa tässä on pitänyt keskusteluja käydä. Hän tahtoi aloittaa puhtaalta pöydältä ilman ennakkoluuloja. Peruspsykailukikka, joka toimii kyllä luultavasti jollakin tavalla normaalin ihmisen kanssa, kun ne tykkäävät jauhaa itsestään uudestaan ja uudestaan samoja asioita, mutta minua se jauhaminen vain vituttaa. Siksi olen sitä pyörittänytkin, eräänlaisena sitoumuksen osoituksena. Jos et jaksa lukea edes sataaviittäkymmentä sivua, et luultavasti ole oikea ihminen keskustelemaan näistä asioista kanssani alunperinkään. Ja niinhän se meinasi nytkin mennä. Heti alusta alkoi profilointi, joka oli läpinäkyvää ("ai sä tykkäät tällaisista leirihommista?", "Mikäs se on se musiikin lempilaji?", "Koetko sä olevas sellainen henkilö tässä yhtyeessä, joka hoitaa tämän teidän markkinoinnin ja myymisen?", "tuntuuko susta, että ihmiset häviää sun ympäriltä?", "tuntuu että sulla olis tarvetta olla kontrollissa..".....) En tahtonut olla ilkeä, joten vain sivuutin ja väistelin nämä psykologiset ansaraudat alkamatta erikseen purkaa niitä, mutta tein jotenkin kiltisti selväksi, että juuri tästä syystä olen sitä liitettä sähköpostissa pyöritellyt, ettei tarvitse joka helvetin ihmisen kanssa aloittaa alusta. Ainoa, joka on oikeasti lukenut sen kokonaan, on se ensimmäinen kuraattori, jonka kanssa keskustelu oli luonnollisinta, ja joka lopetti työnsä juuri sen jälkeen kun kävin juttelemassa.

En koe terapian tarvetta juuri nyt mitenkään pakottavana tai ylivoimaisen välttämättömänä, tahdon sen nimenomaan siksi, että saisin keskustella maailmasta ja olemassaolosta jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka ei sivuuta kaikkea heti kun päästään itse asiaan. Ensimmäinen kuraattori sanoi, että hänellä on vaikeuksia keksiä kenelle minut laittaisi juttelemaan niin, ettei se olisi minun puoleltani kaatamista, ja toiselta osapuolelta vastaanottamista, vaan että se olisi tasapainoista keskustelua, josta minäkin saisin jotain. Se oli jo yksi fiksuimpia juttuja, joita tuosta porukasta on saanut ulos. Ainut joka oli lukenut paperit oli vähemmän yllättäen myös ainut, joka tajusi mitä olen vailla. Turha sanoa, että näissä systeemeissä jokaista lähestyttäisiin yksilöinä, jos se on tasapäistämistä jo lähtöviivalla. Minua ollaan tunkemassa ensin muotteihin, sitten tiettyyn psykologiseen profiiliin, jota lähdetään "korjaamaan" ehjäksi. Ei pystytä näkemään sitä, että minä olen ehjä juuri näin rikkinäisenä, kuinka jokainen vitun särö tässä mielessä antaa sille oman piirteensä ja tekee siitä juuri sellaisen, kuin sen kuuluukin olla.

Yhden ainoan hyödyn tunnustan tämän päivän keskustelulle, mutta sitäkään en muistanut siinä tilanteessa. Muistin sen vasta kotiintullessani, miettiessäni elämääni ja perhettäni. Yksi äärettömän pieni kulma pisti esiin jostain tuolta ajan hiekkalaatikolta, ja kun rapsuttelin sen puhtaaksi, huomasin sen olevan aivan helvetin iso asia. Yksi isäni parhaista ystävistä tappoi itsensä ollessani ehkä 4-5 vuotta vanha. Muistan tämän ihmisen hartioista alaspäin, koska olen todellakin ollut pieni, enkä ole nähnyt ihmisistä muutenkaan kuin jalkoja ja käsiä ja keskivartaloita. Muistan, kuinka isäni tappeli hänen kanssaan eteisessä. Kaikkea sellaista pientä. Hänellä oli meidän ikäisemme lapset, ja olimme kavereita keskenämme. Vaikka en tätä ole luultavasti ajatellut silloin, enkä ole tiedostanut sitä vuosiin, uskon että hänen kuolemansa on minun elämäni ensimmäinen iso kuolema. Näin miten se vaikutti isääni, kavereihini, näin millainen käytännön vaikutus kuolemalla on ympäröiviin ihmisiin ennen kuin edes oikeastaan tajusin syntyneenikään. Sen jälkeen henkisiä naarmuja alkoi tulla niin kovaa tahtia, etten ole tajunnut tuon olevan niin olennaisessa osassa, kuin mitä se oikeasti onkaan. Täytyypä ehkä tutkia noita vanhoja valokuvia, josko niistä heräisi uusia muistoja.

Jospa nyt kuitenkin olisin askeleen lähempänä kouluterapeuttia. Prosessi on kestänyt tähän mennessä n. puoli vuotta,, tulee kestämään ainakin vuoden loppuun asti, eikä ole tapahtunut oikeastaan yhtään mitään. Mitenpä joku itsetuhoinen olisi jaksanut pyristellä tällaista aikaa? Jos ei psykologi osaa lukea 150 sivua, niin minulla ei kyllä todellakaan ole mitään intoa keskustella mistään tällaisesta hänen kanssaan ja alkaa taas sössöttää kaikkea alusta. Se on sitten siinä, tämä noitatohtoreilla juoksentelu, sitten aion pärjätä kuten tähänkin asti, ja ottaa vain sen riskin, että jossain on vielä edessä aivan helvetin synkkä vaihe elämässä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti