perjantai 28. syyskuuta 2012

Scott Kelly and the Road Home - The Forgiven Ghost In Me

Viikon kestäneen Graveyard -putken onnistuu katkaisemaan vain eilen postissa tullut Scott Kellyn uusi levy The Forgiven Ghost In Me. Kun tietää, että mies menetti isänsä vuosi sitten, tätä levyä kuuntelee jotenkin entistä tarkemmalla korvalla. Ja kyllähän sen kuulee. The Wakella oli mielestäni kaiken melankolian seassa jotain elämän iloa, jatkuvuutta ja sellaista, joka henki ylpeydestä olla osana tätä elämän ketjua. Tässä levyn onnellisin hetki on ensimmäinen biisi, A Spirit Redeemed In The Sun. Sen jälkeen pyöritään melkoisen Neurosiksen omaisissa vesissä, mikä nyt ei toisaalta ole minkäänlainen ihme. Toisaalta viimeinen biisi, We Burn Through The Night kasvaa hienosti itsekseen, kuljettaen ehkä vielä vähän sitä The Waken juurevuutta. Tämä levy on aivan helvetin iso melkein akustiseksi levyksi, vaikka kesto on juuri sopiva, se tuntuu raskaammalta ja hitaammalta, jäästä sulavalta vedeltä. Omaksi kiintopisteeksi levyllä on muodostunut The Field That Surrounds Me, jolla soittelee rumpuja meikäläisen mielestä maailman paras rumpali, "se Neurosiksen jätkä", Jason Roeder. Myös Within It Blood nousee baritonikitaransa ja etäisen särökitaransa kanssa jonnekin Neurosiksen The Eye of Every Stormin korkeudelle.

Tämäkin levy saa miettimään, miten paska levyarvostelija tai kriitikko olisin. En minä suostuisi laittamaan toisen ihmisen elämälle ja kokemukselle numeroa, tai sitten se olis aina kymppi. Kaikki muovinen paska, olkoonkin kuinka hyvin tehtyä tahansa, saisi aina nelosen. Helpot ratkaisut ja ärsyttävä ote vaikkapa promokirjeessä voisivat helposti pudottaa numeroa vaikka kuinka paljon. Siksi on hyvä, ettei minun sitä hommaa tarvitse tehdä. Eikä se minua oikeasti kiinnostakaan, mitenkään päin. Minä nautin nimenomaan musiikin kuuntelusta siksi, mitä se on: Musiikkia. Minua ei kiinnosta sen tekninen toteutus, näpertelypuoli juuri yhtään, paitsi itse tehdessä, muuten minä tahdon musiikilta vain sen itsensä, voiman joka saa minut tuntemaan ja ajattelemaan, tekemään asioita ja inspiroitumaan itsestään.

Tässä levyssä kuuluu kokemus ja ihmisyyden voima. Oman henkilökohtaisen elämänsä vadille laittaminen, kaula paljaana kelle tahansa, joka tahtoo iskeä veitsen siihen. Mielestäni sellainen rehellisyys ja avoimuus on kunnioitettavaa, ja pyrin siihen itsekin. Se opettaa myös tiettyä nöyryyttä kanssaihmisiä kohtaan, koska jokainen, joka päättää olla iskemättä heikolla hetkelläsi saa sinut tuntemaan kiitollisuutta heitä kohtaan. Niin ainakin minusta. Toisaalta se saa sinut vihaamaan entistä vahvemmin ylimielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Mutta jossakin päin mielessäni olen päättänyt, että se on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Harva asia vituttaa minua niin paljon, kuin se, että ollessani Walesissa Scott Kelly kiertää Suomessa, ja lähtöiltanani Neurosis soittaa Lontoossa. No okei, aika moni asia vituttaa melkein yhtä paljon, mutta kyllä noiden missaaminen silti vetää pitemmän korren.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti