torstai 13. syyskuuta 2012

Powder

Yksi luokkakaveri kysyi päivällä, että olenko nähnyt elokuvan Powder. En ollut, mutta tiesin luokkalaisestani, että tässä on nyt jonkinsortin linkki haudattuna, koska hän ei ole ehkä kaikkein sosiaalisimpia, eikä ainakaan minulle ehdottele leffoja mitenkään joka päivä. Ja olihan siellä, sosiaalinen eristäytyminen. Ko. elokuvassa eräänlainen ihmelapsi, joka on elänyt koko ikänsä isovanhempiensa kellarissa lähinnä kirjoja lukien otetaan isoisän kuoltua huostaan ja heitetään ihmisten keskelle pieneen maalaiskaupunkiin. Tietysti tämä nuori mies on sähköiseen käyttäytymiseen taipuvainen albiino, joka pelottaa kaikkia. Lisäksi hän on älykkäämpi, kuin koko ihmiskunta tähän asti ja kykenee tekemään kaikkea, mikä nyt tällaisiin pikkuisen yliluonnollisiin tarinoihin olennaisesti kuuluu. Katsokaa, jos ette ole nähneet, niin pysytte kärryillä tästä eteenpäin.

Se, mikä minulle oli elokuvassa kiehtovaa, oli nimenomaan sen teemat erilaisuudesta, älykkyydestä ja eristäytymisestä. Toki siellä oli paljon muutakin, joka jollekin muulle voisi olla olennaisempaa, mutta nämä kolisivat nyt minulle. Erilaisuuden synnyttämä viha on lähes poikkeuksetta projisoitua pelkoa, sitä, ettei ihminen kykene näkemään asioita toisen kannalta, eikä tahdokaan, koska pelkää sen muuttavan liiaksi hänen omaa, hyväksi ja toimivaksi todettua maailmankuvaansa. Tästä syystä erilaisuuden vihaajat ovat tavallisimmin myös niitä, jotka tahtovat järkähtämättä pitää vanhasta hyvästä ajasta kiinni kynsin ja hampain, ettei heidän oma turvattu asemansa ympäröivässä maailmassa muutu. Se on toki ihan luonnollinen reaktio. Luultavasti iskee itseenikin vanhoilla päivillä, mitä en kyllä tahtoisi, ja mitä on melko surullista ajatella. Erilaisuuden synnyttämä pelko johtaa myös siihen, että erilaiseksi itsensä kokeva päätyy helposti syrjäytymään ympäröivistä ihmisistä. Ne eivät tarvitse minua, minä en tarvitse niitä. Pitäkööt tunkkinsa. Toinen luonnollinen vastareaktio. Maailma pelailee näiden välisellä vuorovaikutuksella, ja tasapainoa on vaikea löytää.

Yksi hylkimisreaktiota synnyttävä asia taas on älykkyyden ja tyhmyyden välinen ristiriita. En tarkoita sanoa, että älykkäät ihmiset olisivat jotenkin parempia tai tärkeämpiä, päinvastoin, älykkäillä ihmisillä on usein taipumusta omahyväisyyteen, joka luultavasti estää heitä ymmärtämästä ympäröiviä ihmisiä. Siltikin tiedän kokemuksesta, että kun ympäröiviltä ihmisiltä ei saa vastakaikua, sulkeutuu ihan omaehtoisestikin. Ei se ole kauhean vaikeaa, siihen lipsahtaa melko helposti. Tämä kirjoittaminen on sellainen henkireikä, jota en aina oikein tajuakaan. Se on kasvanut jonkinlaiseksi automaatioksi, kalloon poratuksi reijäksi, jonka kautta täysin vieraat ihmiset pääsevät pällistelemään asioita, joita monet minulle läheisetkään ihmiset eivät tiedä. Ei se ajatus silti oikeastaan minua pelota. En koe, että rehellisyys olisi millään tavalla vahingollista tänä aikana, jolloin kaikkia kustaan silmään koko ajan ja joka paikassa. Toisaalta myös jokainen teksti vanhenee seuraavan syntyessä, eikä niillä välttämättä tee enää yhtään mitään. Ne ovat valokuvia mielentiloista, joita vain otan sarjakuvauksella.

Elokuvassa esitettiin korkeamman älykkyyden suhde ihmisiin juuri niin kuin olen sen ajatellutkin menevän: Jos on olemassa ihmisymmärrystä korkeampaa älykkyyttä, se on riittävän älykästä pysyäkseen kaukana meistä. Meillä ei ole juuri mitään annettavaa sille. Kaikki kommunikaatio olisi vain yksipuolista kaatamista, jossa ei synny oikeaa keskustelua tai ymmärrystä. Tästä syystä korkeampi äly luultavasti eristäytyisi ja vetäytyisi omiin oloihinsa, koska se ei tarvitse mitään meiltä. Me totta kai kaipaamme aina todisteita ja vastauksia ja vakuutteluja, kunnes vastaan tulee jotain niin kiistatonta, ettei sitä kykene kieltämään.

Nämä ovat asioita, jotka ovat pyörineet mielessäni monesti koittaessani leikkiä yhteiskuntaa, ja aina löytäen vain uusia syitä olla kokeilematta sitä enää. Silti lähden aina optimistisesti leikkiin mukaan uudestaan, ja saan aina vain useampia syitä, miksi en sovellu ainakaan suomalaiseen yhteisöön, oli kyse sitten työpaikoista, kouluista, työttömistä tai vaikka jopa isosta osasta musiikkipiirejä. En minä niissäkään kauhean sulavasti liiku, ennemmin istun jossain nurkassa juttelemassa niiden parin tyypin kanssa, jotka oikeasti tunnen, enkä häiritse väkisin ihmisiä, joita minun elämäni ei kiinnosta yhtään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti