tiistai 25. syyskuuta 2012

Narkissos ja Kultasuu, luominen.

Kun sain Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu-kirjan luettua, kuulin tällaisen pääni sisällä. Se kuvaa niitä tunteita ja ajatuksia, joita tuon kirjan viimeiset sivut herättivät, toimii ikään kuin jonkinlaisena meikäläisen pään lopputekstinä tuolle kaikelle. Hämmentävää on se, miten ensinnäkin kuulin tuon kaiken jo lukiessani sitä, ahmin sanoja kärsimättömänä, koska en tahtonut että tuo karkaa ennen kuin saan sen ulos. Se oli jotain tärkeää, jotain sellaista, mitä koko tuon kirjan ajan on pyritty kuvaamaan taiteella. Lukekaa se. Jos koskaan mikään meikäläisen kirjoittama on yhtään kiinnostanut, niin tuo pyyhkii kaikella sillä lattiaa, siihen on kirjoitettu taas niin monet ihmiset niin moniin muihiin ihmisiin, ja samalla hienosti selitetty sen kaiken perimmäinen luonne, se että muodon ohi ajaa aina olemus. Kaikella on keskeinen ydin, jonka kuvaamiseen ja vangitsemiseen tällaisen elämän tulee pyrkiä.

Selitin jo aiemmin, mistä kirjassa on kyse, mutta koska en oleta kenenkään pysyvän näissä aivoripuleissa perässä, selitän uudelleen. Luostarissa on kaksi oppilasta, Narkissos on ajattelija ja henkinen zen-mestari, Kultasuu on taiteilija ja haihattelija. Kultasuu lähtee Narkissoksen kehotuksesta lätkimään luostarista, nai ympäriinsä ja elää kulkurin elämää, vahvasti tunteiden, aistien ja viettien vietävänä. Jossain vaiheessa hän törmää patsaaseen, joka saa hänet etsimään sen tekijän, ja hän pääsee samantien tälle oppiin, tekee yhden helvetin hienon patsaan ja jatkaa matkaa. Hesse saa rakennettua kirjaan jotenkin niin vahvasti koko elämän maun, asiat, joita luit jossain vaiheessa, jotka koit ensimmäistä kertaa, jäävät menneisyyteen ja palaavat vain ohikiitävinä ja epämääräisinä muistoina, oman paikkansa ihmisestä löytäneenä. Kirja alkaa kuvauksella jalokastanjasta, joka on pönöttänyt paikallaan luostarin edessä kauemmin, kuin mitä yksikään ihminen on sitä katsellut. Se pysyy vaikka ihmiset tulevat ja menevät.

Olen nyt kuunnellut itse tämän jonkun viisitoista kertaa putkeen, ja tiedän tehneeni jotain sellaista, millä ei ehkä ole mitään väliä kenellekään muulle, mutta minä tiedän sen merkityksen. Minä näen ne kuvat, joita se tuo minun mieleeni elävinä ja konkreettisina, tuulessa huojuvat oksat ja kastanjan piikikkäät, syksyn mukana putoavat hedelmät, massiiviset kiviset seinät ja puiset ovet, kankaalla peitetyn patsaan, kaksi vanhaa miestä, jotka ajautuivat elämissään omille poluilleen ja ymmärtävät toistensa merkityksen omassa elämässään, kuoleman, auringon laiskan iltapäivän haalean valon, kevyen sateen, uloshengityksen ja vapauden, paluun olemattomuuteen ja tyhjyyteen.

Monet sanovat minulle noista jutuista, että ne ovat visuaalisia, elokuvan kaltaisia. Yhdestä biisistä kaksi eri ihmistä antoi täsmälleen saman kuvauksen: Quentin Tarantinon ohjaama zombileffa. Se oli helvetin hämmentävää, ja tunsin jotenkin.... Miten sitä kuvailisi. Sellaista nöyrää kiitollisuutta siitä, että jostain ihmeen syystä tuollaiset jutut ovat päättäneet tulla todellisiksi meikäläisen käsien kautta. Se on minusta aina yhtä ihmeellistä, aina yhtä kiehtovaa. Ja outoa. Silti yritän aina tavallaan tutkia sitä, löytää sen ytimen jotain tehdessä, mutta se on minulle aina samanlainen mysteeri. Se on kuten South Parkissa se tonttujen kaava:

Se vain tapahtuu, ja se on aina samanlainen transsitila. En yrityksistä huolimatta osaa selittää sitä kauhean hyvin. Siltikin, ehkä ennemmin kuin elokuvia, uskon noiden olevan lähempänä maalauksia. Eri jutuissa on erilaisia tekniikoita, jotkut on sudittu karkeammin ja raskaammin, joihinkin on lisäilty yksityiskohtia. Ja uskon niiden tulevan ennemmin kirjoista, kuin elokuvista, koska joistain biiseistä näen aivan selkeästi joitain kohtauksia kirjoista, ja ne jotka ovat näitä kuulleet ja ehkä joskus samoja kirjoja lukeneet, ovat tunnistaneet niitäkin.

Toinen biisi, mihin olen ollut pari iltaa totaalisen jumissa on tämä Graveyardin The Siren, ja kun pääsen irti tästä, kuuntelen sen luultavasti taas muutaman kerran läpi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti