tiistai 18. syyskuuta 2012

Monenlaista mielenrauhattomuutta

Tänään koulussa sohlailtiin Taidon parissa. Se on sen verran paljon kehoa opettava ja pakosta kouluttava laji, että voisin kuvitella harrastavani sitä, ellei se maksaisi ihan niin paljon. Toisaalta tämän päiväinen demo siitä herätti myös ajatuksen, että josko vaikka aloittaisi vihdoin ja viimein Aikidon, koska se on jotain sellaista, jota olen halunnut duunailla jo pitkään. Siinä on sen verran paljon henkistä puolta, että se saattaisi riittää pitämään meikäläisenkin mielenkiinnon, se perustuu nimenomaan toisen aloittaman liikkeen jatkamiseen ja loppuun viemiseen, mikä on meikästä aika siistiä. Se on sellaista sisäänpäin kääntynyttä ja observoivaa, vuorovaikutteista, siinä missä joku thai boxing on lähinnä toisen tuhoamista, se kumpi tuhoaa kovempaa ja osaa katsella jalkojensa ulottuvuuksia, voittaa. Ei sillä, etteikö se muka olisi kaikin puolin helvetin hieno laji, minun jalkani vaan eivät mitenkään päin kykene siihen, joten täytyy keksiä jotain muuta. Taidossa tuli kyllä taas sellaista luontaista flow-kokemusta liikkumisen kanssa, tuntuu siltä, että jos tätä kehoa vain lähtisi ajamaan tuohon suuntaan, se voisi jopa oppia jotain joskus. Eli siis suomeksi ninjailin vain ympäriinsä ja kun tunti oli ohi, jäi liikaa virtaa ja tuntui siltä, että olisi pakko ninjailla lisää.

Henkikin on saanut ninjailla ihan riittävästi, lueskelen Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuuta, joka on niitä harvoja kirjoja, mitä en Hesseltä ollut vielä lukenut. Ajattelin, ettei tästä välttämättä tarvitse enempiä mainitakaan, mutta sieltä tämä sveitsiläinen eeppisyyden mestari taas tykitteli niin monta sivua sellaista kamaa, että tekisi mieli ihan sitaateiksi laittaa. Kirja on taas jonkinlainen yhden ihmisen henkinen kahtiajako, Narkissos pysyy luostarissa ja pyhittää elämänsä opiskelulle ja maailman tarkkailulle, hän kykenee lukemaan kaikista ihmisistä näiden menneisyydet, tulevaisuudet ja heidän ajatuksensa ihan vain katselemalla heitä, Kultasuu taas haihattelee ympäri metsiä ja panee mitä sattuu, mutta oppii kaiken nimenomaan kulkemalla ja kantapään kautta. Yhdessä kohtaa hän asettuu kuvanveistäjän oppilaaksi ja pohtii taidetta. Se on se kohta, joka tuntui tulevan taas aivan kuin suoraan omasta päästä: on helppoa tehdä teknisesti hienoja, miellyttäviä kauniita ja lyhytkestoisia teoksia, sellaista tapettia, jota tehdään muiden tarpeesta, ja sitä voi toki tehdä pitääkseen taitoaan yllä. Mutta todellinen ja oikeasti merkityksellinen taide on sitä, mikä vangitsee ihmisyyden, ja vaikka sellaisia tekisi vain yhden, tai vain muutaman elämänsä aikana, on niiden tuottama tunne ja merkitys niin valtava, että niiden takia jaksaa elää elämäänsä, tehdä kaiken sen minkä tekee, vääntää koristeita muulle maailmalle.

Lisäksi Hessen henkistynyt maankiertäjä ajatteli juurikin sitä samaa, minkä minä olen ainakin omalta kohdaltani todennut oikeaksi, ja uskon sen pätevän suurelta osin kaikkiin muihinkin: kaikki taide syntyy pohjimmiltaan kuolemanpelosta. Se ajaa ihmistä tekemään asioita, se ajaa ihmisen luomaan uutta, jotain mikä ei ehkä kuole hänen mukanaan. Kaikki kulkee ohi, elämä valuu sormien läpi ja pakenee, ihminen tahtoo vangita sen hetken edes jotenkin olemassaolevaksi osaksi jatkuvaa virtaa. Itseni kohdalla tiedän, että jokaikinen piirros on valokuva hetkestä tässä mielessä. Se kuva ja visio, joka siellä oli sillä hetkellä. Niiden tarkoitus on vain ja ainoastaan se, että kun minä katson niitä, pystyn palauttamaan mieleeni sen hetken, kun aloitin piirtää, tilanteen, ympäristön, ihmiset, hajut, tilat. Itse piirtäminen on aina transsi, josta voi herätä vain hetkittäin tekemään jotain pientä, kuten vaikka käydä kusella tai hakea lisää kahvia. Muuten juuri SE työ on pakkomielle, kunnes jossain vaiheessa lasken kynän alas ja voin todeta olevani valmis. Se on siihen asti ainoa asia, mihin voin keskittyä. Jos jotain jää kesken, se vaivaa minua, kuten nytkin yksi tyytyväisen kissan alla makaava työ, joka ei ole tehnyt itse itseään valmiiksi vielä. Aion jatkaa sitä heti, kun Mölli herää ja nousee pois sen päältä. Toisaalta jos jossain vaiheessa pilaan työn, se turhauttaa ihan vitusti. Ensinnäkin, saan sössiä jo aika pahasti, että koen jonkun menneen täysin pilalle. En luonnostele mitään muuta, kuin levyn kansia. Niihin piirtelen lyijykynällä sommitteluviivoja ja kirjoitan tekstit kohdalleen, ja kaikki muu on taas tajunnanvirtaa. Se on minun tapani tehdä, mallista en osaa piirtää yhtään. Jos aloitan piirtämisen lyijykynällä, saan harvoin yhtään mitään aikaan, ellen sitten nappaa sitäkin käteen vain muun kynän puutteessa, ja piirtelen ilman pyyhekumia nopeasti jotain. En myöskään usko, että voisin tehdä työtä, johon pitäisi käyttää viikkoja. Teen asiat mahdollisimman valmiiksi yhdeltä istumalta, jotta saan ne heti pois mielestä. Voi kuulostaa neuroottiselta, mitä se ehkä melko pitkälle onkin. Ne hetket on pakko saada talteen, koska seuraavalla hetkellä voi yhtä hyvin olla kuollut, ja se jää tekemättä. Karkeasti ottaen ajattelen sen noin.

Pitäisi vielä keretä käydä kaupassa ennen yhdeksää, onneksi urbaani ihminen asuu nykyään aina kaupan vieressä. Tsau.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti