keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Part 1: Mighty Boosh

Kaapron suosittelemana olen nyt katsonut pari tuotantokautta sarjasta Mighty Boosh. Tätä ennen Noel Fielding, joka näyttelee siinä "ne toiset" suurimmasta osasta hahmoja, oli tuttu brittien loistavasta The Big Fat Quiz of the Year-hässäkästä, jonka löysin etsiessäni aikanaan jotain hauskaa katsottavaa aamu kolmelta jonain keväisenä yönä. Siinä kaverista jäi sellainen epämääräinen hipsterigoottiöhöilijäfiilis, mutta kun on katsonut tuota Mighty Booshia, huomaa välistä ihan yllättyvänsä kuinka monenlaisia juttuja sekin voi vetää. Sarja itsessään on mielenkiintoinen, koska suurimman osan ajasta se näyttää ihan meikäläisen piirtämiltä jutuilta. Se on sellaista surrealismia, jota olen kaivannut siitä asti, kun katsoin kaikki Monty Pythonit putkeen ensimmäisen kerran läpi. Brittihuumori nyt on muutenkin mielestäni suurimman osan ajasta huomattavan paljon hauskempaa, kuin jenkkien rautalangasta väännetyt tilannekomiikat, joissa kaikki on koko ajan niin kontrollissa, että oikein vituttaa. South Park, Family Guy ja kaikki varianttinsa taas ovat mielestäni niin paljon Monty Pythonin jälkeläisiä, että ne eivät edes tee poikkeuksia sääntöön.

Toki surrealistiset ja psykedeeliset jutut on tuossa siistejä mielestäni jo siksi, että ne on toteutettu vähän käppäisesti DIYnä, ja tietokoneella leikkimisetkään eivät haittaa läheskään niin paljon, kun mukana on kuitenkin älyttömästi oikeasti lavastettuja paikkoja ja oikeasti maskeerattuja hahmoja. Surrealistiset ja psykedeeliset jutut ovat siistejä myös siksi, että tajunnanvirta on lukiosta asti kiinnostanut minua erittäin paljon kaikkine sivuraiteineen, ja on hauskaa nähdä että jollain muulla mielikuvitus tekee samanlaisia U-käännöksiä, joita saa katsella omissa papereissa joka päivä. Yllättäen hyökkäävä hiekkapaperimies löytääkin masturbaation ilot saadessaan ensimmäistä kertaa käteensä hanskat, jänis soittaa trumpettisoolon, psykedeelian munkeilla on afroissaan ovi, josta voi avata tajunnan, kuu on valkoinen alabasteriretardi ja niin edelleen.


Oikeastaan ainoa isompi miinus tuossa oli aluksi se, että itse biisit sarjassa ei ole varsinaisesti vaikkapa Flight of the Conchords -tasoa, mutta nekin paranee toiselle tuotantokaudelle tultaessa. Ensimmäinen tuokkari oli myös enemmän sidottu eläintarhaan, jossa Howard Moon ja Vince Noir olivat töissä, toinen on huomattavan paljon psykedeelisempi, ja siksi mielestäni myös paljon parempi. Kohta aloitan kolmannen, pitää vain muistaa syödä jotain taas jossain välissä ja katsoa josko joku ihminen tahtoisi sosialisoida ja muuta pakollista soopaa. Tänäänkin unohdin kännykän kotiin, enkä kaivannut siitä muuta kuin kelloa aina välillä. Eikä ollut tulleita puheluita tai viestejä kotiin päästessä. Tätäpä tämä elämä on. Äiti sentään soitti. Kertoi että vuokra nousee satasella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti