perjantai 14. syyskuuta 2012

Leukemia Suodatinpussi Dorka

Mielestäni on jotenkin hyvin mielenkiintoista, miten täysin eri vaiheissa elämääni löytyvät mielenkiinnon kohteet ovat kuitenkin aina jotenkin linkittyneet toisiinsa. Tottakai ihminen ohjautuu tietynlaisten kokemusten ja tietynlaisten kiinnostusten kautta johonkin loogiseen suuntaan, mutta en välttämättä olisi tajunnut 13-vuotiaana fantasiakirjoja lukiessani, että kymmenen vuotta myöhemmin ymmärrän sen kaiken lukemisen olevan minulle se, mitä niin monet muut nuoret urbaanissa ympäristössä saavat huumekokeiluista. Se oli suoraan tajunnanlaajentamista, jonkinlaisen olemassa olemattoman luomista silmille ja mielelle, näkyjä, ääniä ja tapahtumia, joita ei koskaan ole ollut olemassa missään muualla kuin tässä ihmismielessä. Ne eivät koskaan toistu kenellekään muulle täysin samanlaisina, niitä ei voi uudelleen järjestää tai luoda toisenlaisina. Ja aivan kuten vaikkapa hapon luomat tripit, jotkut näistä lukemistani pätkistä ilmestyvät minulle yhä ajoittain juuri sellaisina, kuin olen ne ensimmäisen kerran lukenut. Raistlin Majere seisomassa helvetin portilla, uhraamassa itsensä kaikkien itsekeskeisten ponnistelujen jälkeen, epämääräisiä kuvia liskoihmisiä kaivoon pakenevista sankareista, kuvia, joista ei voi sanoa, ovatko ne piirrettyjä, vai oikeita ihmisiä. Periaatteessa kaikki mieleni läpi kulkevat asiat ovat kuitenkin animaatiota. Ehkä siksi kaikki tekeminen on niin visuaalista, koska näen ne jatkuvana kuvien ja ajatusten virtana, piirrettyinä ja tarkkarajaisina. Niillä on eri ilmeet ja erilaiset tunteet, ja ne kaikki ilmaisevat jotain tunnetta sen puhtaimmassa ja absurdeimmassa muodossa.

Lukeminen linkittyy LSDhen, LSD linkittyy Charles Mansoniin, jonka aiheuttaman hässäkän takia koko psykedeelit ja niiden tutkimus kiellettiin, Manson linkittyy Beatlesiin ja psykologiaan, Lennon Tiibetiläiseen Kuolleiden Kirjaan ja siitä buddhismiin, psykologia linkittyy filosofiaan, moraaliin, hyvän ja pahan murenemiseen, kaikkeen. Kaikki liittyy kaikkeen, vähän kerrallaan ja tietynlaisten riippusiltojen kautta. Jotkut riippusilloista ovat pitempiä, ja niiden määränpäätä ei näe heti, mutta ajan kanssa ja sinnikkäästi eteenpäin jatkamalla jokainen johtaa uuteen paikkaan, jossa kuitenkin olet jo ollut.

LSD kiinnostaa minua suuresti juuri siksi, että se on tavallaan huumeiden käyttäjien, lyhytjänteisten ihmisten eräänlainen korvaushoito lukemiselle. Joka ikinen käyttäjä (harvemmin kyllä tulee edes vastaan oikeita psykonautteja) muistaa aina mainita sen iänikuisen "mä oon oppinu enemmän ku mitä te voitte kirjoistanne koskaan oppia"-litanjan, ja hiljenevät aina siinä vaiheessa kun kyselen että mitä ja kuinkas paljon sitä on tullut luettua? Se kun ei ole aivan sama, mitä oikein lukee. Kuinka moni näistä ihmisistä on oikeasti kulkenut Vonnegutin matkassa Tralfamadoreen, käynyt metsästelemässä purjekaloja Hemingwayn paatissa tai ampunut parhaan ystävänsä Steinbeckin pellon laidalle?  En väitä tai usko, että kirjatkaan toimivat läheskään kaikille tajuntaa laajentavasti. Suurelle osalle ihmisistä ne ovat tietysti aina vain satuja ja tarinoita, vailla suurempia sisältöjä, mutta tiedosti kirjoittaja sitä tai ei, hän kirjoittaa mukaan palan ihmisyyttä, ja maailmaa jota ei koskaan tule olemaan olemassa, vaikka sen paikat olisivat kuinka täällä. Toki jätän tässä pois suuren osan dekkareista ja muusta täysin viihteellisestä kirjallisuudesta, jonka ainoa olennainen tehtävä on ilmestyä riittävän useasti, jotta kirjoittaja käärii niistä hyvät hillot. Remekset ja Mäet voi tässä vaiheessa pyyhkäistä kyyneleen, kun yksi tyhmä hippi ei lue enää koskaan heidän kirjojaan.

Tuolla yhden dokumentin kommenteissa Youtuben puolella oli sanottu hyvin, että LSD on kuin rakettibensaa. Laitat sitä paskaan Datsuniin, ja sinulla on vain paska Datsun täynnä rakettibensaa, mutta jos isket sitä rakettiin, pääset helvetin pitkälle ja helvetin nopeasti. Huumeiden käytön suurin ongelma taitaakin olla se, että niitä käyttävät pääasiassa ihmiset, joilla ei välttämättä ole mitään valmiuksia ja edellytyksiä huumeiden käyttöön, mutta joiden elämässä ei ole mitään muutakaan sisältöä, jolloin heille ei jää mitään muuta tekemistä, kuin harjoitella huumeiden käyttöä. Harmi vaan, että niin kovin monessa tapauksessa näihin impulsiivisuuteen taipuvaisiin ihmisiin on niin helvetin vaikea takoa minkäänlaista itseään heijastelevaa asennetta, jotta he voisivat saada ongelmakäyttäytymisestään irti edes jotain itselleen hyödyllistä. Se pistää usein vituttamaan, kun kuulee tuosta viereiseltäkin kadulta pari kertaa kuussa autohälyttimen äänen, ja tietää että siellä taas rahoitettiin vähän tällaista selkärangatonta huumekulttuuria.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti