keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Koululiikunnasta ja saarnaamistouhujen ulkoistamisesta.

Tänään oli koulussa liikunnanohjauksessa terveysliikuntaa, käytännössä siis venyteltiin ja pelattiin lentopallosta sovellusta, jossa joukkue pitää lakanaa ja heittää pallon sillä toiselle puolelle verkkoa. Sen lisäksi, että koko ohjaus oli hyvin vedetty ja tuo lakanalentis aika nerokas keksintö, pidin tuosta terveysliikunnasta ylipäätään vähän enemmän, kuin joukkueurheilusta ylipäätään. Siinä missä joukkuelajeissa ja kaikenlaisessa urheiluun aina linkitettävässä kilpailussa repii itsensä paskaksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana, tuossa tuntui että liikkuminen oikeasti toi enemmän energiaa, ja sen jälkeen jaksoi tehdä virkeämpänä muitakin juttuja. Jos oltaisiin pelattu sama kaksi tuntia vaikka jalkapalloa, olisi loppupäivän saanut vaan valitella, miten on veto pois ja jalat paskana, lisäksi tässä ei ollut olennaisena osana kilpailullista elementtiä, joka taas värittää etenkin koko peruskoulun aikaista liikuntaa. Toki osa siitä tulee nuorilta itseltään suoraan hierarkian etsimisvaiheessa, pitää selvittää kuka on missäkin paras ja löytää oma paikkansa porukassa, mutta on siinä kyllä aika iso osa opettajienkin vallassa.

Koululiikunta sellaisena kuin minä sen muistan tarkoitti lähes poikkeuksetta joko yleisurheilukilpailuja, hiihtämistä tai pallopelejä. Hiihtämistä oppi arvostamaan oikeastaan vasta yhdeksännellä luokalla, vaikka joskus ala-asteella saattoikin lämpimikseen välitunnilla sivakoida vierestä peltoa ympäri. Pallopelit alkoivat aina samalla tavalla. Opettaja valitsi kaksi tyyppiä, useimmiten ne kaksi kilpailullisinta ja "tykeintä" urheilijaa, jotka sattuivat löytämään, ja antoivat näiden tehdä joukkueet. Olin ala-asteenkin kolmessa eri koulussa, ja joka paikassa toimittiin täsmälleen samoin. Nämä kaksi kaveria tekevät joukkueet, ja aina samat tyypit jäivät viimeiseksi. Itse en ole koskaan kokenut olevani mitenkään erityisen hyvä urheilussa, joukkuepeleissä olen pärjännyt lähinnä joukkuepelaajana, syöttämällä oikealla hetkellä oikealle tyypille tai tekemällä jotain muuta näkymätöntä. Minua ei silti taidettu juuri koskaan valita viimeisten joukossa, mutta muistan kyllä vieläkin, ketkä valittiin, ja uskon että niin muistavat hekin. Koulun liikuntatunnit ovat jotain sellaista, jotka ihan jo pelkän toiminnallisuutensa puolesta eroavat niin paljon muusta ohjelmasta, että jäävät varmasti mieleen. Jos sieltä asti saa kantaa mielikuvaa siitä, että on ihan paska, voi olla melko vaikea aloittaa minkäänlaista liikuntaa aikuisiässä.

Tänäänkin tekemämme jutut olivat sellaisia, että vaikka niissä tulikin lämmin ja välistä ihan hiki, ne eivät edes kipeänä rasittaneet niin älyttömän paljon, että olisi pitänyt jäädä oksentelemaan sisuskaluja pihalle. Tuollainen liikunta on mielestäni tehokkaampaa niin fyysisesti, kuin henkisestikin, siitä tulee hyvälle tuulelle ja sen hyödyt tuntee heti muunakin, kuin häviämisen jättämänä vitutuksena (joka monille näyttää aikuisiälläkin olevan suhteellisen vaikea vaiva) ja kipuna raajoissa. Koululiikuntaa voisi remontoida tällaiseen suuntaan, koska kynnys olisi matalampi huonompikuntoisille, ja jokainen voi tehdä asioita omaan tahtiin. Ei tietenkään ole mitään syytä ottaa kaikkea oikeaa urheilua sieltä pois, koska siinäkin opitaan tarvittavia taitoja, mutta pääpainoa olisi syytä siirtää humaanimman touhun puolelle jo koulusta, mikäli tahdotaan joskus rakentaa humaanimpaa yhteiskuntaakin. Meidän vanhemmathan ovat suoraan sanottuna ihan täysiä kyrpiä tässä asiassa, koska niille on opetettu asiat 70-80-luvuilla, jolloin oli selkeästi ykkösiä, kakkosia, kolmosia ja loput, tänä aikana sellaisen ajattelun olisi muutenkin väistyttävä, jos tahdotaan että jollain riittää intoa tehdä töitä ihan pelkästä solidaarisuudesta muita ihmisiä kohtaan, vaikka ei itse näkisi sitä millään tavalla tarpeellisena.


Asiasta yhdeksänteen, minua vähän vituttavat sellaiset ihmiset, jotka pitävät maailmaa jonain internetinä. Juuri äsken postiluukusta sujautettiin lappu, ja kun en kuullut sen sujahtavan mihinkään muuhun postiluukkuun, ja askelet menivät kiireesti portaita alas, kävin katsomassa. Minulla on siis ovessani lappu, jossa on päätön Jeesus Herätkää!-lehdestä, ja päällä lukee EI HARHAOPPEJA! Joku ilmeisesti Jehovan todistajiin kuuluva kaveri päätti sitten palkita minut vihkosella Onko Siellä Ketään? -Todisteita Jumalan Olemassaolosta. En ole vielä kerennyt edes tutustua näihin todisteisiin, mutta olisin toki arvostanut suuresti sitä, että tämä ihminen olisi edes koputtanut oveen ja tullut sisälle keskustelemaan aiheesta. Onhan se eri juttu heitellä anonyymina todisteita postiluukusta, antamatta minulle minkäänlaista mahdollisuutta vastata näihin väitteisiin. Kumma maailma, kun ei uskoviakaan enää kiinnosta saarnata omaa juttuaan. "lue tost, emmä jaksa selittää."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti