keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Kävelyllä taas

Kävin kävelyllä. Kuljin sateen kastelemassa, pimeässä kaupungissa ja kuuntelin tuota Graveyardin Hisingen Bluesia. Musiikin tuomaa lohtua ja ymmärrystä ihmiselämään ei voi korvata mikään. Se auttaa sinua ymmärtämään, se auttaa sinua irtautumaan itsestäsi ja kulkemaan muualle, näkemään itsesi ja tunteesi jonkinlaisessa perspektiivissä. Siksikin kuuntelen musiikkia koko ajan, mutta silti se on parhaimmillaan juuri tuollaisilla kävelyillä, jotka auttavat järjestelemään pään sisältöä vähän paremmin. Heti ensimmäisistä sanoistaan Ain't Fit To Live Here tuntui viimeisten viikkojen ajatuksilta. Olen ehkä alitajuisesti ajanut itseäni enemmän ja enemmän sen terapian tarpeeseen, mitä enemmän sitä on koitettu minulta kieltää. Se ei välttämättä ole kauhean hyvä juttu. Mutta sain kirjoitettua psykiatrille suoraan, minkä johdosta minulle kirjoitetaan ensi viikosta lähete.

Tajuan nyt, että pinnan alla tämä syksy onkin oikeastaan ollut melko rankka. En jaksa ihmisten kyynisyyttä ja katkeruutta, mikä taas johtaa siihen että alan heijastaa sitä tarpeettomissa määrin takaisin. Samalla tunnen, kuinka tahdon yhä vähemmän olla tekemisissä sellaisen maailman kanssa, joka antaa tällaisten asenteiden elää, ja kohauttaa vaan olkapäitään, että näin se maailma vain makaa. Ei sen pitäisi maata. Ja siksi minä en tänne kuulukaan. Muut makaavat paikallaan, minusta tuntuu että pyörin nurkassa ympyrää. Ja ahdistun vähän lisää. Jos tähän asti on katseltu voimattomana, kuin hidastetussa filmissä, miten kynttilä kaatuu, niin nyt se tuli on ottanut verhoihin, ja asiat alkavat tapahtua nopeasti. Kirjoittaminen auttaa. Se auttaa aina. Musiikki auttaa. Piirtäminen auttaa. Huutaminen, joka auttaisi kaikkein eniten, on kuitenkin seuraavat pari kuukautta ulottumattomissa. Ja nämä kaikki muutkin tuntuvat taas vain itseisarvoiselta tekemiseltä. Kirjoitan, mutta miksi? Kirjoittamisen vuoksi? Toki tiedän, että se pitää minut järjissäni, mutta minulta alkavat taas loppua syyt pitää itseni järjissäni. En jotenkin näe riittävästi syitä olla olemassa ihmisille, joita olemassaoloni ei kiinnosta pakollisen ja välttämättömän kontaktin jälkeen. "I got no friends, only people that I know. They seem nice to me, but I don't even know"  On minulla muutamia ystäviä, mutta eipä sitä tule soitettua. En ole tällä viikolla nähnyt koulupäivän jälkeen ketään muita, kuin kissat, Eetun ja Raxin. On jaksoja, jolloin se ei vaivaa minua yhtään. On aikoja, jolloin voin olla kuukausia vaikka täysin ilman ihmisiä. Nyt ei vain oikein ole sellainen aika.

Onneksi kohta pääsen pois täältä. Se tekee varmasti hyvää, antaa etäisyyttä ja tilaa hengittää, sekä pakottaa minut asumaan viiden ihmisen kanssa seuraavat kaksi kuukautta. Uskon sen tekevän hyvää. He vaikuttavat mukavalta perheeltä, kuuntelevat hyvää musiikkia ja ovat toivottamassa minut tervetulleeksi kotiinsa. Olen siitä suorastaan vähän hämmentynytkin. Ja kiitollinen.

Saa nähdä mihin tämä tie nyt johtaa. Kuinka pitkälle sitä voi jatkaa. Mitä sitten jos vastassa on umpikuja. Nämä syksyt ovat minulle aina näitä nahanluomisaikoja, uudelleen syntymistä ja tulessa puhdistumista. Täytyy vain olla tarkkana siitä, ettei pala kokonaan pois, jotta jää jotain mistä kasvattaa uutta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti