perjantai 28. syyskuuta 2012

Joki



Seison lautalla, joka kulkee hiljalleen joen vietävänä. Se on kasattu styroksilevystä ja laudoista, sen päälle on tehty halvasta rihkama-sälekaihtimesta bambumatto, jotta siinä on mukavampi olla. Joki kulkee harvan metsän keskellä, rannassa pienistä koivikoista esiin puskevat lepät ja satunnaiset kuuset humisevat ja havisevat kevyessä tuulessa. Aurinko paistaa lähes tyhjältä taivaalta, muutamat pilvetkin tuntuvat olevan taivaalla vain voidakseen antaa minun arvailla muodostamiensa eläinten hahmoja. Tuolla näkyy notkokaulainen korppikotka, tuolla leijonan pää... hitaasti ne kulkevat tuulten mukana, hajoavat, muuntuvat toisiksi olennoiksi ja muodostavat outoja uusia kimairoja, eläimiä jotka ovat silmilleni ja mielikuvitukselleni vieraita.
                      Asetun makuulleni lautan päätyyn. Toisessa päässä seisoo vanha musta mies joka meloo lähinnä jotain tehdäkseen lauttaa eteenpäin katkenneella veneen airolla ja laulaa iloiseen nuottiin laulua tuomiopäivästä. Voin kuvitella hänen taustalleen kokonaisen yhtyeen samanlaisia merkillisiä hahmoja, soittamassa samaa, kovaäänistä laulua. Yhtäkkiä lautta on täynnä torviensoittajia, kitaran soittajia, valtavan kokoinen kontrabasisti, jonka hattu on isketty niin syvälle päähän, että hänen silmiään on mahdotonta nähdä, rumpaleita, tanssijoita, kymmeniä ihmisiä pienellä lautallamme, joka kulkee verkkaisesti eteenpäin. Lautta keikkuu uhkaavasti, tarraan reunoista kiinni pysyäkseni paikallani. Lautturi lopettaa laulunsa ja nauraa ääneen.
                      Musiikki yltyy yhä kovemmaksi ja kaoottisemmaksi, kaikki lähenee kohti merkillistä, raivoisaa kliimaksiaan. Suljen silmäni, puristan lautan reunoja rystyset valkoisena ja huudan. On täysin hiljaista. Kuulen vain oman huutoni, ja puusta lehahtavan varis-parven raakkumisen. Avaan silmäni varovasti. Taivas on mennyt harmaaksi, aurinko on piiloutunut huutoani pilviverhon taa. Lautturi tuijottaa minua silmiin noin 15 senttimetrin päästä. Hänen kellertävät silmämunansa tuntuvat hyppäävän ulos hänen tummanruskeista kasvoistaan. Hetken aikaa on aivan täysin hiljaista. Hän hengittää raskaasti, alkaa puuskuttaa. Hän räjähtää nauramaan äänekkäästi ja väkivaltaisesti. Säikähdän ja painaudun tiukasti lauttaa vasten. Mies kääntyy minusta pois päin, nauraen, hyppien ja huutaen niin, että koko joki raikaa. Hän kääntyy katsomaan minua lautan toisesta päästä, osoittaa sormellaan ja hymyilee salaperäisesti. Hän jatkaa saman, ikivanhan ja pölyyntyneen laulun laulamista.
                      Hänen äänensä saa oudon, raakkuvan nuotin. Äkkiä hän levittää siipensä ja lentää variksena taivaalle. Jään tuijottamaan hänen peräänsä hämmentyneenä ja epäuskoisena, käsittämättä tästä kaikesta juuri mitään. Alkaa sataa tihuttaa. Sade maistuu häiritsevästi metallilta. Käännyn katsomaan rannoille. Molemmilla puolilla rantaa seisoo lauma susia, toisella puolen valkoisia, toisella mustia. Ne tarkkailevat minua hiljaa, valmiina. Aivan kuin odottaen, josko lautta ajautuisi liian lähelle jompaa kumpaa rantaa. Ne ovat kärsivällisiä. Puut ovat käyneet karummiksi, havupuut ovat vallanneet rannat. Suurin osa niistä on kuolleita ja käppyräisiä kelomäntyjä, mutta siellä täällä yrittää urheasti kasvaa muutama eläväkin puu.
                      Lautta kulkee yhä vain eteenpäin. Koitan katsoa heijastustani vedestä, mutta vetäydyn äkkiä taaksepäin lautan reunalta säikähtäneenä. Allani ei ole vettä. Lautta kulkee miljardien tulimuurahaisten harteilla. Ne kantavat minua kohti pesäänsä, kuljettavat minua yhteisen tahdon vetäminä kohti kotiaan. Nappaan niitä reunan yli kourallisen, alan syödä niitä ahnaasti. Ne purevat ja polttavat kieltäni ja kurkkuani, juoksentelevat suustani ulos ympäri kasvojani, pyörien pakokauhun vallassa ympyrää. Syön niitä kaksin käsin, kurotellen kauempaa laidan yli saadakseni enemmän niitä. Ne huutavat ihmiskorvin kuultavalla kimeällä äänellä kauhusta.
                      Syön niistä jokaisen, kunnes lautta pysähtyy kuivuneen uoman pohjalle, kunnes yksikään tulimuurahainen ei enää huuda. Katson taivaalle, joka on synkentynyt iltaa kohti. Kuu on noussut taivaalle, pilvet repeävät hiljalleen paljastaen sen kalpeat ja väsyneet kasvot.
Sen valo paljastaa minut susille, jotka katsovat tilaisuutensa vihdoin koittaneen. Ne hivuttautuvat alas uoman reunoja, ja piirittävät minut. Valkoiset vasemmalla, mustat oikealla puolella. Ne alkavat kuitenkin repiä toisiaan, enkä minä enää kiinnosta niitä. Katselen vierestä kuinka ne repivät toisensa palasiksi, valkoiset turkit värjäytyvät punaisen ruskeiksi verestä, mustilla turkeilla se vain kiiltää kuun valjussa valossa. Näissä eläimissä ei ole mitään kaunista tai arvokasta, ne ovat vain petoja, repimässä toisiaan palasiksi. Kun viimeinenkin niistä on lyhistynyt kasaan veren hukasta, en kykene sanomaan onko se alun perin ollut musta vai valkoinen. Se on vain likainen mudasta ja verestä. Saastainen, tyhmyytensä tappama olento. Alan ripustaa niitä leuoista roikkumaan käppyräisten mäntyjen oksiin. Männyt narisevat vastahakoisesti niiden painosta, valittavat kuolleiden eläinten löyhkästä.
                      Kun kuu tähtien saattueineen alkaa viimein tehdä taivaalle tilaa auringon hitaalle ja vaivaiselle nousulle, saan viimeisenkin harmaan raadon ripustettua oksaan. Katson itään, joen suuntaan, josta valo nousee nopeasti, pyyhkäisten yli koko joen, käppyräisten mäntyjen, raatojen, minun itseni. Katson käsiäni, jotka tuntuvat puutuneilta kaiken raatamisen jälkeen. Ne ovat kuivat, käteni uurteet ja arvet tuntuvat syvenevän ja kuivuvan entisestään. Maailma näytti nousevan auringon valossa kylpiessään raskaammalta, väsyneemmältä kuin koskaan aiemmin. Tunnen itsenikin väsyneeksi. Katson miten sormeni alkavat hitaasti versoa oksia, miten kasvan ja lasken juureni syvälle maahan. Ajattelinkin näin luultavasti käyvän. Uskon, että näin on hyvä. Näin on varmasti parempi. Kaikki vaikuttaa näin niin rauhalliselta, hiljaiselta. Tunnen oloni niin.. väsyneeksi. Jos suljen silmäni, ihan hetkeksi vain.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti