keskiviikko 19. syyskuuta 2012

All day long I think of things and nothing seems to satisfy.

No voeee helevetti.

Jokainen meistä on kuullut Black Sabbathin Paranoidin. Joka-ikinen musiikkia koskaan kuullut ihminen tietää, miten sen riffi menee. Jokainen aloitteleva bändi osaa soittaa sen biisin. Se on rock-musiikin suuria itsestäänselvyyksiä, helppoja täkyjä. Niin itsestäänselvä, ettei kukaan tajua ajatella sitä. Katselin tässä kyseisen levyn tekodokumenttia, koska nämä hommat on meikästä aina tosi mielenkiintoisia ihan niiden käytännön viritysten ja vääntämisten ja sovitusten kautta. Ei siksi, että tahtoisin oppia niistä, vaan siksi että ne on ikkunoita siihen, miten toiset lähestyy näitä hommia, jonkinlaisia vertaiskokemuksia. Black Sabbathin Paranoid on yksi maailman parhaita levyjä, eikä se johdu eriksene yhdestäkään Iommin timanttiriffistä, vaan Geezer Butlerin ja Bill Wardin trippailujameista, joiden päällä Iommi ja Ozzy revittelevät omia hommiaan. Parasta sillä levyllä on juuri se, että joko kaikki soittavat täsmälleen samaa juttua, tai kaikki trippailevat omia juttujaan samassa huoneessa. Molemmilla hetkillään aivan täydellistä pöristelyä.

Se, mikä kiinnitti nyt ekaa kertaa huomion, oli Paranoidin sanat, joita on toki hoilannut vuositolkulla, tajuamatta koskaan oikeasti kuunnella niitä. Nyt ne napsahtivat ja kolahtivat omaan nilkkaan niin että ihan naurattaa, kun koko pätkä on suoraan viimeinen vuosi omasta elämästä:

Finished with my woman 'cause she couldn't help me with my mind
People think I'm insane because I am frowning all the time
All day long I think of things but nothing seems to satisfy
Think I'll lose my mind if I don't find something to pacify
Can you help me occupy my brain?
Oh yeah
I need someone to show me the things in life that I can't find
I can't see the things that make true happiness, I must be blind
Make a joke and I will sigh and you will laugh and I will cry
Happiness I cannot feel and love to me is so unreal
And so as you hear these words telling you now of my state
I tell you to enjoy life I wish I could but it's too late


Totta, aina viimeiseen lauseeseen asti. Sitä en sano, ettenkö muka oikeasti pystyisi nauttimaan elämästä, sanotaan vaikka että olen oppinut nauttimaan täydellisesti tästä elämästä, jota saan elää. Se on pahimmillaankin parasta, mitä voisi koskaan tapahtua, jokainen ilo on jokainen suru ja ne kaikki kasvavat yhdeksi suureksi äänivalliksi, aivan kuten tuo levy, jokainen tunne ja tapahtuma saattaa alussa tuntua viuhtovan ihan omia kuvioitaan, mutta ne muodostavat kuitenkin yhden kokonaisuuden, ja palaavat lopulta aina jossain vaiheessa takaisin yhteen, muodostaen jonkun todella päräyttävän C-osan, jota kautta valaistuminen saapuu yhtenä aaltona ja kaikki se hämmennys ja pahimmassa tapauksessa kärsimyskin löytää oman paikkansa. Se on hienoa. Se on elämää, siksi en sano että olisi liian myöhäistä nauttia siitä.

Mitä tulee tuohon kohtaan siitä, että olen sokea niille asioille, jotka tekevät todellisen onnen, näen sen suhteessa muuhun maailmaan. Minun on välillä todella vaikea nähdä, miten ihmiset voivat tyytyä niihin asioihin, mitä tekevät, saatika löytää onnensa niistä. Miten jatkuvassa humalassa ja selvinpäin ollessa laput silmillä oleminen voi olla onnea kenellekään? Miten itsensä turruttaminen ja hukkaaminen voi tehdä "Minut" onnelliseksi, jos onnellisin hetki on se, jolloin olet kauimpana "Minästä" kuin vain on mahdollista? Omat tavat käsitellä maailmaa koen löytäneeni, toki tiedän että vuosien päästä tätäkin tekstiä lukiessa korvat punottaa, kun se silloin muka viisaampi kaveri katselee mennyttä itseään ja miettii että olipas tuo jätkä mulkku. Tähän asti olen kyllä voinut olla sinut menneisyyteni kanssa. Toivottavasti jatkossakin.

Kasvaminen on sekä kaunista, että surullista. Me vaihdumme koko ajan hitaasti toisiksi, valumme joesta mereen tai pullosta lasiin. Otamme uuden muodon ja saamme uuden tarkoituksen, joka määrittää melko pitkälle sitä, mitä teemme seuraavaksi. Kun se vaihe on taas loppumassa, kuolemme ja synnymme uudelleen joksikin muuksi. Jossain vaiheessa käännymme katsomaan kaikkia niitä asioita, joita olemme jo kerenneet olla, tajuamme että "vittu, mä oon vasta 23, mulla on vielä aika monta tällaista muodonmuutosta edessä", ja jatkamme matkaa kohti seuraavaa päivää, uutta syntymää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti