perjantai 14. syyskuuta 2012

Adrenaliinia

Kun nyt olen muutenkin jauhanut muuntuneista tajunnantiloista tässä tänään, on varmaan syytä käydä läpi sitä, mitä tehtiin tänään koulussa, se oli nimittäin siistiä. Mentiin yhdentoista jälkeen Havukalliolle Hollolaan, jossa opettaja viritteli köydet valmiiksi ja laskeuduttiin alas 25 metriä yhdestä halkeaman välistä, jossa oli sateen jäljiltä melko liukkaitakin kohtia. Tässä messengerissä asiasta jauhaessani tajusin, että se mitä suuremmissa määrin oli kokemus hyvin vahvasti muuntuneesta tajunnan tilasta. Tietysti se on sitä, mitä kaikki adrenaliiniä metsästävät yllytyshullut, extremejätkät ja muille todistelijat hakevat, ylitse vuotava adrenaliinimyrsky, joka tekee ihmeitä keholle ja mielelle. Minulla itselläni ei ole mitään tarvetta adrenaliinille, tai sen kokemiselle, mutta olen elämäni aikana ollut sen verran monissa pelottavissa, hämmentävissä ja äkillisissä tilanteissa, että olen oppinut lähes täydellisesti elämään sen kanssa. Tiedostan, mitä kehossani tapahtuu, miten ne hommat toimivat, ja osaan suhtautua niihin tilanteisiin, ottaa niistä hyödyn irti. Uskon, että siihen vaikuttaa myös se, että niin suuri osa kaikesta tekemisestäni on improvisoitua, mikä antaa tuollaisissakin tilanteissa jonkinlaisen valmiuden toimia totutusta poikkeavalla tavalla ilman sen suurempaa ristiriitaa.

Olin opettajan jälkeen ensimmäinen, joka tuli sieltä alas. Kun näki, ettei se köysi tullut heti opettajan laskeutuessa alas, ei touhu sillä tavalla enää jännittänyt yhtään, loput reaktiot olivat täysin fyysisiä. Ylös kävellessä jalat tutisivat, ja tuntui vähän siltä, että olisi pakko käydä jännäpissalla ennen laskeutumista. Tiesin, ettei keho päästäisi sitä läpi, koska tuollaiset toiminnot suljetaan täysin adrenaliiniryöpyn kohdalla. Kävin ihan kokeeksi kusella, silkasta mielenkiinnosta, ja olin oikeassa, ei siitä tullut mitään. Kädet tärisivät vähän lukkoa kiinnittäessä, mutta olen elämässäni saanut sen verran monta paniikkikohtausta, ettei käsien tärinä riitä yksin saamaan mitään psyykkistä aikaan. Kypärä ei meinannut mahtua päähän hiusten takia, toisaalta onhan näitä niin paljon, että ne yhden vapaapudotuksen 25 metriseltä kalliolta pysäyttää. Tai kyllähän se pysähtyy joka tapauksessa. Kielekkeelle päästessä tunsin taas sen adrenaliinin lopultakin potkaisevan tilanteen käyntiin. Siitä eteenpäin kaikki oli selvää. Vaikka laskeutuminen oli vaikeaa ihan siksi, etten ole tehnyt sitä kuin neljännellä luokalla kerran aiemmin, se ei tuottanut suurempaa ongelmaa, suurimman osan ajasta keskityin miettimään, miten pitäisin vasenta kättäni ettei köysi polttaisi sitä liiaksi. En keksinyt mitään fiksua ratkaisua siihen, mutta suurin osa koko touhusta meni lähinnä sitä miettiessä. Tiesin, että opettaja osaa asiansa, että olen varmistusköydessä kiinni, ja että voin koska tahansa jarruttaa oman liikeeni täysin.

Miten adrenaliini vaikutti tajunnan tilaan? Totta kai kaikki sumenee. Ja terävöityy. Epäolennaiset asiat häviävät ja lakkaavat olemasta. Katselet oman kehosi toimintaa ikään kuin toisestä persoonasta, "kai sinä tiedät mitä pitää tehdä", ja keho toimii automaatiolla. Ajantaju hidastuu aivan helvetisti, koska keskittyminen kohdistuu täysin siihen, mitä ollaan tekemässä. Luulin olevani puolessa välissä katsoessani alas, ja näin että olin tullut ehkä 8 metriä kielekkeen reunalta. Tavallisesti hetket, joissa tarvitaan adrenaliinia, ovat hyvin lyhyitä ja nopeasti ohi, jolloin niitä ei kerkeä ajatella ja havainnoida kunnolla. Siksi tämä oli mielenkiintoista, koska 25 metriä alas kalliota on kuitenkin sen verta pitkään, että siinä kerkeää tajutakin jotain. Huomasin esimerkiksi ensimmäistä kertaa, että äänet vaimenevat lähes täysin. Ne eivät ole olennaisia. Opettajan ääni taisi lakata kuulumasta jo siinä viiden metrin jälkeen. Todellisuus tuntuu kulkevan hitaasti, kerkeät ja kykenet lähes mihin vain.

Meillä oli yhden kaverin kanssa tapana aina ennen tapella vähän lämpimiksemme, ja siinä huomasin erot ihmisten suhtautumisessa adrenaliiniin, ja kehon toiminnasta sille altistavissa tilanteissa. Pyörittelin häntä melko helposti, koska kykenin toimimaan niissä tilanteissa suhteellisen luonnollisesti. Hän taas kertoi, että hänen filminsä katkesi heti ensimmäisestä kontaktista täysin, ei mitään käsitystä siitä mitä sen jälkeen on tapahtunut. Se oli minulle outoa, mutta ymmärrän sen kyllä nyt. Se oli kyllä hauskaa aina vääntää nuoruuden intoa ja ylimääräistä energiaa johonkin yleishyödylliseen. Sieltä on jäänyt jäljelle jotain, mitä aina naureskelen " Amerikan Ninja 3-hetkikseni". Joku lyö leikillään tai tarraa äkisti kiinni, ja pyöräytän käden automaattisesti johonkin ihmelukkoon, jota en ole oppinut yhtään mistään. Se yllättää eniten aina itseni, eikä se ole mitään tarkoituksellista lesoilua, vaan puhdas vahinko. Muksunahan sitä jaksoi tapella veljeä ja kahta velipuolta vastaan minuuttitolkulla. Nyt Eetukin voisi piestä minut puolessa minuutissa, enkä kyllä varmaan pistäisi paljon hanttiinkaan. Ei se kyllä olisi ihmekään. Vaikka se näyttää joltain holokaustiuhrilta, se on oikeasti aika vahva jätkä. Momentti-Kilpiseksikin tapaavat sitä kutsua. Kunnon Hulk.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti