Unet 30.9.2012

Äiti vei minut lentokentälle huomenna, viikkoa ennen lentoa, en tiedä miksi. Nyt tajuan vielä olleeni Helsinki-Vantaan lentokentällä, enkä Tampereella. Siellä oli VRn koppi, josta kyselin nuorelta vaaleahiuksiselta tädiltä, että miten ne Lontoon junat oikein toimivat, hän alkoi vastata, mutta olikin yhtäkkiä vanha ja tummahiuksinen. En saanut asiaan mitään selvyyttä, kuljin ulos ja puhelimeni soi, vastaan, luulen aluksi kuulevani että laitan tilille 17,40 euroa, mutta soittaja kysyikin sitä lainaksi, luulin aluksi sen olevan äitini ja vastasin joo, jotta pääsisin takaisin Lahteen. Kun tajusin että soittaja oli mies, selitin ymmärtäneeni väärin, ja ettei minulla ole rahaa. Hän sanoi että ei se mitään, tule pitämään seuraa, kuulin että olet kaupungissa. Mietin ja kysyn että kukas tämä on. Kuulema Relentlessin Eetu. Ei mitään hajua, onko Relentlessissäkin Eetu, kuten miljoonassa muussa bändissä. Selitän tuntevani niin monta Eetua, että nyt ei kyllä soita kelloja. Kiipeän puistossa pienen kallion yli, selittäen tilannetta. Tulen toiselle puolelle ja portailla istuu parrakas ja pitkähiuksinen äijä munasillaan poplaritakissa, jallupullo toisessa kädessä. Tämä sulkee puhelimen ja kohottaa pullonsa, jäämme jauhamaan siihen jostain.

Selkeästi seuraavan, erillisen REMin aikana näen unen, jossa epämääräinen joukko "meitä" on Darksidessa ystäviemme Lassin ja Teemun eeppisen jyrinäbändin ensimmäisellä keikalla. Darksiden lava on jostain syystä meidän kasisalin treenis, siellä on rummut jotka ovat vitun vanhat ja huonossa kunnossa, kaikki kalvot roikkuvat syvillä kuopilla, mutta soivat jostain ihmeen syystä. Peltiständeissä saattaa olla kiinni neljäkin eri kohdista paskana olevaa peltiä. Kasailen settiä Eetun kanssa, pojat chekkaavat kitaroita hitaasti ja vaikeasti, muutamat ihmiset ovat kerääntyneet odottamaan pienen käytävän päähän, joka on taas Darksiden puolta. Menen sinne, kun Eetu jää vääntämään bassorummun kanssa, ja jotkut tytöt alkavat kysellä musiikkivinkkejä. He kuuntelevat ihan paskaa musiikkia, enkä voi olla sanomatta sitä heille. Menemme lavalle vetämään mikkejä niihin, mitä nyt satummekaan mikittämään. Mikkien kanssa sohlaa vanha, ruskeaan nahkatakkiin ja sinisiin aurinkolaseihin pukeutunut pallomahainen Deep Purple-rokkari, jolla on harmaat käkkärähiukset. Hän mutisee yksinään kierroista ja piuhoista. Jostain syystä minä ja Teemu soitamme rumpuja, hänellä on valovuosia uudempi ja parempi setti, Eetu ja Lassi soittavat kitaraa. Leijailen hiljalleen ja epämääräisesti kevyempään uneen ja tajuan olevani jonkinasteisessa unessa, ymmärrän tietoisuuteni kasvavan vähä vähältä. Ikään kuin laskeutuisi lentokoneessa, ja odottaisi valojen syttymistä uudelleen.

Muutenkin viimeyön unet tuntuivat jotenkin selkeämmiltä, uskon, että aina lukiessani unien tutkimuksesta ja kiinnittäessäni siihen huomiota, pystyn melko pitkälti pyörittelemään alitajuntaani kuin pässiä narussa. Tai ehkä en, mutta ainakin kykenen säilyttämään tietoisuuden ja ymmärryksen myös unessa, vaikka tilanteille en mitään erityistä voisikaan tehdä. Se tuntuu oudolta ja merkilliseltä selittää.

Ihan muihin asioihin liittyen, mielestäni on melko turhanpäiväistä paskaa, että eilisen kaltaisena eskalaatiolauantaina (sattuvat muuten yllättävän usein täydenkuun ajoille) Lahdessa saa porukka sekoilla, puukottaa, ammuskella ja riehua ihan miten päin vaan, ja heti kun Helsingin parempien ihmisten baarissa joku heiluu pyssyn kanssa, herää keskustelu siitä pitäisikö baareihin saada metallinpaljastimet. Ehkä se tuo ryyppäämiseen oman lisämausteensa täälläkin, kun ei koskaan tiedä että mitä kaikkea niillä toisilla jätkillä onkaan mukana. Eilen näin Lahdessa enemmän skinheadeja kuin koskaan aiemmin. Publicissa yksi koitti ohi kävelessään tönäistä minuakin, mutta väistin nopeammin ja kaveri horjahti vain hölmön näköisesti. Muutenkin tuntui, että koko vitun kylä oli ihan sekaisin ja kaikki olivat porukoissa liikenteessä, valmiina hakkaamaan kaikki muut. Näin Lanullakin kolme tai neljä humalaista tappelua. Eli ei mitään hirveän isoja mähinöitä, mutta järjetön määrä suunsoittoa. Pitääpä tarkkailla Lahtiblogia taas.

Uni 29.9.2012

En muista kauheasti, mutta viime yönä istuimme Fuck The Factsin Toponin kanssa jonkun vanhan tojotan takapenkillä ja vaihdoimme kuulumisia. Ikkunasta muistan nähneeni sen  verran, että taustalla oli suomalainen kesä, koivujen lehdet oli keltaisina iltapäivän auringosta. Kerroin sille, että sen haastatteluja on hauska katsella, kun se on sellainen mulkku tyhmille ihmisille tai niille, jotka kyselevät tyhmiä. Kysyin myös, että mitä Marcille ja Melille kuuluu, ovatko täällä vai Kanadassa, olivat kuulema siellä. En kyllä tiedä mitä Topon täällä teki. Juuri enempää en muista, mutta tuo tuli juuri äsken mieleeni jostain. Ja se, että jossain eri yhteydessä ruinasin sääliseksiä joltain tuntemattomalta naiselta.

Unissani on melko usein tällaisia ihmeellisiä "kontakteja", toden tuntuisia keskusteluja sellaisten ihmisten kanssa, joita en ole nähnyt usein, jotka eivät luultavasti muista minua, tai jotka asuvat muuten vain toisella puolella Suomea tai maapalloa.  Luin jostain haastattelusta joskus, että J. Karjalaisella on samanlaisia, joissa hän keskustelee idoleittensa kanssa. Olen minäkin joskus majoittanut Entombedin ja jutellut Peter Dolvingin kanssa jonkun ranchin kuistilla, ne ovat vain sellaisia haaleita muistikuvia, epämääräisiä ja katoavia haituvia. Luen tässä ystävän (vaikka en voi sanoa häntä kauhean hyvin tuntevanikaan, lasken hänet silti harvoiksi ystävikseni) suosituksesta Andrea Rockin tutkimusta unista ja nukkumisesta, ja kaipa tämän jälkeen olisi kaivettava Jungitkin jostain sitten, jotta pääsee oikeasti asian ytimeen. Kirjastossa vain ärsyttää, kun niitä pidetään varastossa, ja ne saadakseen olisi kommunikoitava toisen ihmisen kanssa. Välillä jaksan, useimmiten en, koska musiikki soi korvissani niin kovalla, että sen jälkeen saan mumista kirjan nimeä tädille tai sedälle hyvän aikaa, ja siitä tulee vaivaantunut olo.

Ehkä tämä on aivojen tapa muistutella siitä, että joitain ihmiskontakteja on syytä pitää yllä, ja se tavallaan potkii sinua siihen suuntaan, että heräisit ainakin kertomaan heille unestasi. Niinpä taidan tässäkin yhteydessä tehdä, joten kaipa se teki tehtävänsä. Seksin kerjäämistä selittääkseen tuossa ei vissiin tarvitse lähteä Freudia edemmäs kalaan, kun on puutteessa niin näkee sellaisia unia aina silloin tällöin. Tätsit.

Joki

Seison lautalla, joka kulkee hiljalleen joen vietävänä. Se on kasattu styroksilevystä ja laudoista, sen päälle on tehty halvasta rihkama-sälekaihtimesta bambumatto, jotta siinä on mukavampi olla. Joki kulkee harvan metsän keskellä, rannassa pienistä koivikoista esiin puskevat lepät ja satunnaiset kuuset humisevat ja havisevat kevyessä tuulessa. Aurinko paistaa lähes tyhjältä taivaalta, muutamat pilvetkin tuntuvat olevan taivaalla vain voidakseen antaa minun arvailla muodostamiensa eläinten hahmoja. Tuolla näkyy notkokaulainen korppikotka, tuolla leijonan pää... hitaasti ne kulkevat tuulten mukana, hajoavat, muuntuvat toisiksi olennoiksi ja muodostavat outoja uusia kimairoja, eläimiä jotka ovat silmilleni ja mielikuvitukselleni vieraita.

                      Asetun makuulleni lautan päätyyn. Toisessa päässä seisoo vanha musta mies joka meloo lähinnä jotain tehdäkseen lauttaa eteenpäin katkenneella veneen airolla ja laulaa iloiseen nuottiin laulua tuomiopäivästä. Voin kuvitella hänen taustalleen kokonaisen yhtyeen samanlaisia merkillisiä hahmoja, soittamassa samaa, kovaäänistä laulua. Yhtäkkiä lautta on täynnä torviensoittajia, kitaran soittajia, valtavan kokoinen kontrabasisti, jonka hattu on isketty niin syvälle päähän, että hänen silmiään on mahdotonta nähdä, rumpaleita, tanssijoita, kymmeniä ihmisiä pienellä lautallamme, joka kulkee verkkaisesti eteenpäin. Lautta keikkuu uhkaavasti, tarraan reunoista kiinni pysyäkseni paikallani. Lautturi lopettaa laulunsa ja nauraa ääneen.

                      Musiikki yltyy yhä kovemmaksi ja kaoottisemmaksi, kaikki lähenee kohti merkillistä, raivoisaa kliimaksiaan. Suljen silmäni, puristan lautan reunoja rystyset valkoisena ja huudan. On täysin hiljaista. Kuulen vain oman huutoni, ja puusta lehahtavan varis-parven raakkumisen. Avaan silmäni varovasti. Taivas on mennyt harmaaksi, aurinko on piiloutunut huutoani pilviverhon taa. Lautturi tuijottaa minua silmiin noin 15 senttimetrin päästä. Hänen kellertävät silmämunansa tuntuvat hyppäävän ulos hänen tummanruskeista kasvoistaan. Hetken aikaa on aivan täysin hiljaista. Hän hengittää raskaasti, alkaa puuskuttaa. Hän räjähtää nauramaan äänekkäästi ja väkivaltaisesti. Säikähdän ja painaudun tiukasti lauttaa vasten. Mies kääntyy minusta pois päin, nauraen, hyppien ja huutaen niin, että koko joki raikaa. Hän kääntyy katsomaan minua lautan toisesta päästä, osoittaa sormellaan ja hymyilee salaperäisesti. Hän jatkaa saman, ikivanhan ja pölyyntyneen laulun laulamista.

                      Hänen äänensä saa oudon, raakkuvan nuotin. Äkkiä hän levittää siipensä ja lentää variksena taivaalle. Jään tuijottamaan hänen peräänsä hämmentyneenä ja epäuskoisena, käsittämättä tästä kaikesta juuri mitään. Alkaa sataa tihuttaa. Sade maistuu häiritsevästi metallilta. Käännyn katsomaan rannoille. Molemmilla puolilla rantaa seisoo lauma susia, toisella puolen valkoisia, toisella mustia. Ne tarkkailevat minua hiljaa, valmiina. Aivan kuin odottaen, josko lautta ajautuisi liian lähelle jompaa kumpaa rantaa. Ne ovat kärsivällisiä. Puut ovat käyneet karummiksi, havupuut ovat vallanneet rannat. Suurin osa niistä on kuolleita ja käppyräisiä kelomäntyjä, mutta siellä täällä yrittää urheasti kasvaa muutama eläväkin puu.

                      Lautta kulkee yhä vain eteenpäin. Koitan katsoa heijastustani vedestä, mutta vetäydyn äkkiä taaksepäin lautan reunalta säikähtäneenä. Allani ei ole vettä. Lautta kulkee miljardien tulimuurahaisten harteilla. Ne kantavat minua kohti pesäänsä, kuljettavat minua yhteisen tahdon vetäminä kohti kotiaan. Nappaan niitä reunan yli kourallisen, alan syödä niitä ahnaasti. Ne purevat ja polttavat kieltäni ja kurkkuani, juoksentelevat suustani ulos ympäri kasvojani, pyörien pakokauhun vallassa ympyrää. Syön niitä kaksin käsin, kurotellen kauempaa laidan yli saadakseni enemmän niitä. Ne huutavat ihmiskorvin kuultavalla kimeällä äänellä kauhusta.

                      Syön niistä jokaisen, kunnes lautta pysähtyy kuivuneen uoman pohjalle, kunnes yksikään tulimuurahainen ei enää huuda. Katson taivaalle, joka on synkentynyt iltaa kohti. Kuu on noussut taivaalle, pilvet repeävät hiljalleen paljastaen sen kalpeat ja väsyneet kasvot.

Sen valo paljastaa minut susille, jotka katsovat tilaisuutensa vihdoin koittaneen. Ne hivuttautuvat alas uoman reunoja, ja piirittävät minut. Valkoiset vasemmalla, mustat oikealla puolella. Ne alkavat kuitenkin repiä toisiaan, enkä minä enää kiinnosta niitä. Katselen vierestä kuinka ne repivät toisensa palasiksi, valkoiset turkit värjäytyvät punaisen ruskeiksi verestä, mustilla turkeilla se vain kiiltää kuun valjussa valossa. Näissä eläimissä ei ole mitään kaunista tai arvokasta, ne ovat vain petoja, repimässä toisiaan palasiksi. Kun viimeinenkin niistä on lyhistynyt kasaan veren hukasta, en kykene sanomaan onko se alun perin ollut musta vai valkoinen. Se on vain likainen mudasta ja verestä. Saastainen, tyhmyytensä tappama olento. Alan ripustaa niitä leuoista roikkumaan käppyräisten mäntyjen oksiin. Männyt narisevat vastahakoisesti niiden painosta, valittavat kuolleiden eläinten löyhkästä.

                      Kun kuu tähtien saattueineen alkaa viimein tehdä taivaalle tilaa auringon hitaalle ja vaivaiselle nousulle, saan viimeisenkin harmaan raadon ripustettua oksaan. Katson itään, joen suuntaan, josta valo nousee nopeasti, pyyhkäisten yli koko joen, käppyräisten mäntyjen, raatojen, minun itseni. Katson käsiäni, jotka tuntuvat puutuneilta kaiken raatamisen jälkeen. Ne ovat kuivat, käteni uurteet ja arvet tuntuvat syvenevän ja kuivuvan entisestään. Maailma näytti nousevan auringon valossa kylpiessään raskaammalta, väsyneemmältä kuin koskaan aiemmin. Tunnen itsenikin väsyneeksi. Katson miten sormeni alkavat hitaasti versoa oksia, miten kasvan ja lasken juureni syvälle maahan. Ajattelinkin näin luultavasti käyvän. Uskon, että näin on hyvä. Näin on varmasti parempi. Kaikki vaikuttaa näin niin rauhalliselta, hiljaiselta. Tunnen oloni niin.. väsyneeksi. Jos suljen silmäni, ihan hetkeksi vain.

kipuja ja juttuja. as in hurts n stuff.

Koko päivän, heti heräämisestä lähtien, minulla on ollut aivan helvetin rasittava migreeni. Olen usein kuvaillut trippi-kohtauksia, omalla tavallaan ne ovat helvetin mielenkiintoisia kokemuksia, ja niihin osaa suhtautua naureskellen ja joskus jopa nauttia niistä. Sen sijaan nämä päänsärkykohtaukset ovat kaikin puolin vain ja ainoastaan perseestä. Tämä johtuu mitä luultavimmin siitä, että pesin eilen hiukset pitkästä aikaa, ja nyt ne roikkuvat parin kilon painona päänahassa. Tämä tuntuu siltä, kuin seisoisin tyhjän uimahallin altaan pohjalla, joku soittaisi kymmentä viulua ja se vitun ärsyttävä kirskuminen olisi kompressoitu niin teräväksi kuin mahdollista, ja ajettu korvaani nesteratin läpi. Jokainen ääni, joka ei ole turvallisella pörinätaajuudella, ärsyttää ihan vitusti. Tekisi mieli repiä ihmisiltä silmiä irti päästä, mutta onneksi täällä ei ole ketään. Scott Kellyn levyä olen pyöritellyt tänään varmaan päälle parikymmentä kertaa, sen lisäksi olen kuunnellut Reverend Bizarren Return To The Rectorya, ja nyt pyörii John Lee Hookerin Whiskey & Wimmen. Howlin' Wolfia pitäisi ostaa myös vinyylinä, Blues From Hell kokoelman olin ostamassakin aluksi vinyylinä, mutta ne loppuivat kesken ja piti tyytyä CD-levyyn. Graveyardin kohdalla taitanee käydä samoin. Montaa musiikkia ei mielestäni tarvitse vinyylinä olla, mutta mielestäni blues on kyllä oikeasti niitä, joihin se toimii. Hevi vinyylinä taitaa olla kuriositeetti hevareille, mutta se ei juuri palvele näiden tappiin hiottujen levyjen aikakaudella ketään. Ne kuulostavat aivan yhtä tylsältä, oli formaatti mikä tahansa. Tai siis, kyllä CD mielestäni puhtaalle ja kirkkaalle äänelle toimii helvetin paljon vinyyliä paremmin.

Jokohan tämä särky alkaisi kohta helpottaa. Piti käydä soittamassa rumpuja tänään, mutta se jäi tämän takia. Oli muuten melko mielenkiintoinen hetki taas, kun ajattelin aamulla että tänään voisi käydä treeniksellä, Eetu tuli huoneestaan ja sanoi että kun käyt tänään treeniksellä, tuo Pesari himaan. Kysyin heti, että mistä se tiesi että olisin muka menossa treenikselle, tai että olisin miettinytkään sellaista. Sekin ihmetteli, että eipä hajua, ajatteli vaan. Monelta kantilta me ollaan kuin kaksoset, vaikka meillä onkin se vuosi ja yhdeksän päivää välissä. Jonkun mielestä on vitun outoa, että tullaan niin hyvin toimeen keskenämme, mutta tavallaan se on tietynlaista dualismia, jonka varaan me on aina rakennettu elämäämme. Se on ihan selkeästi lihas ja voima, meikä on ne aivot. Ei sillä, etteikö sillä muka omia aivoja olisi. Vähitellen on alettu kasvaa ristiin näissäkin, selkeästi jonkinlaista eroa valmistellen. On kuitenkin asuttu vuotta lukuunottamatta koko elämämme yhdessä. Siinä vaiheessa pystyy jo aika tarkkaan sanomaan, mitä toinen ajattelee. Parasta on se, kun nähdään jotain meidän mielestä helvetin hauskaa mielessämme, tiedetään molemmat näkevämme ihan täsmälleen sama kuva, jota kukaan muu ei tajua tai pidä hauskana. Esimerkiksi melkein joka keikkareissulla haaveillaan hukkaboksereista, suden turkista tehdyistä boksereista, joissa on edessä pää ja takana häntä. Suun saa auki ja siitä voi kusta. Ne olisi ehkä maailman leuhkin vaatekappale.

Olen vähän huono migreeneissä, koska en osaa levätä. Alan lukea tai katsoa jotain, rasittaa silmiäni lisää. Mietin kirjoittamistakin, mutta tämä kipu lähinnä lamauttaa ajattelua. Sen sijaan sitten luen.

Scott Kelly and the Road Home - The Forgiven Ghost In Me

Viikon kestäneen Graveyard -putken onnistuu katkaisemaan vain eilen postissa tullut Scott Kellyn uusi levy The Forgiven Ghost In Me. Kun tietää, että mies menetti isänsä vuosi sitten, tätä levyä kuuntelee jotenkin entistä tarkemmalla korvalla. Ja kyllähän sen kuulee. The Wakella oli mielestäni kaiken melankolian seassa jotain elämän iloa, jatkuvuutta ja sellaista, joka henki ylpeydestä olla osana tätä elämän ketjua. Tässä levyn onnellisin hetki on ensimmäinen biisi, A Spirit Redeemed In The Sun. Sen jälkeen pyöritään melkoisen Neurosiksen omaisissa vesissä, mikä nyt ei toisaalta ole minkäänlainen ihme. Toisaalta viimeinen biisi, We Burn Through The Night kasvaa hienosti itsekseen, kuljettaen ehkä vielä vähän sitä The Waken juurevuutta. Tämä levy on aivan helvetin iso melkein akustiseksi levyksi, vaikka kesto on juuri sopiva, se tuntuu raskaammalta ja hitaammalta, jäästä sulavalta vedeltä. Omaksi kiintopisteeksi levyllä on muodostunut The Field That Surrounds Me, jolla soittelee rumpuja meikäläisen mielestä maailman paras rumpali, "se Neurosiksen jätkä", Jason Roeder. Myös Within It Blood nousee baritonikitaransa ja etäisen särökitaransa kanssa jonnekin Neurosiksen The Eye of Every Stormin korkeudelle.

Tämäkin levy saa miettimään, miten paska levyarvostelija tai kriitikko olisin. En minä suostuisi laittamaan toisen ihmisen elämälle ja kokemukselle numeroa, tai sitten se olis aina kymppi. Kaikki muovinen paska, olkoonkin kuinka hyvin tehtyä tahansa, saisi aina nelosen. Helpot ratkaisut ja ärsyttävä ote vaikkapa promokirjeessä voisivat helposti pudottaa numeroa vaikka kuinka paljon. Siksi on hyvä, ettei minun sitä hommaa tarvitse tehdä. Eikä se minua oikeasti kiinnostakaan, mitenkään päin. Minä nautin nimenomaan musiikin kuuntelusta siksi, mitä se on: Musiikkia. Minua ei kiinnosta sen tekninen toteutus, näpertelypuoli juuri yhtään, paitsi itse tehdessä, muuten minä tahdon musiikilta vain sen itsensä, voiman joka saa minut tuntemaan ja ajattelemaan, tekemään asioita ja inspiroitumaan itsestään.

Tässä levyssä kuuluu kokemus ja ihmisyyden voima. Oman henkilökohtaisen elämänsä vadille laittaminen, kaula paljaana kelle tahansa, joka tahtoo iskeä veitsen siihen. Mielestäni sellainen rehellisyys ja avoimuus on kunnioitettavaa, ja pyrin siihen itsekin. Se opettaa myös tiettyä nöyryyttä kanssaihmisiä kohtaan, koska jokainen, joka päättää olla iskemättä heikolla hetkelläsi saa sinut tuntemaan kiitollisuutta heitä kohtaan. Niin ainakin minusta. Toisaalta se saa sinut vihaamaan entistä vahvemmin ylimielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Mutta jossakin päin mielessäni olen päättänyt, että se on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Harva asia vituttaa minua niin paljon, kuin se, että ollessani Walesissa Scott Kelly kiertää Suomessa, ja lähtöiltanani Neurosis soittaa Lontoossa. No okei, aika moni asia vituttaa melkein yhtä paljon, mutta kyllä noiden missaaminen silti vetää pitemmän korren.

Havocille Infernossa 4/5

"tyylipuhdasta minuuttigrindiä paiskova Cut To Fit on osoittanut jo aiemmilla julkaisuillaan hyviä otteita, mutta vasta Havoc Supremella viha ja aika perkeleen ilkeät biisinpurkaukset tuntuvat pureutuvan suoraa luuytimeen.
Lahtelaisbändin kahdeksannella julkaisulla ilmenee grindin perimmäinen ydin eli tiukka yhteiskuntakritiikki ja nuorten miesten viha kaikkea kapitalistista hevonpaskaa kohtaan. Aihepiiri on jo niin kulunut, että melkein naurattaa, mutta entä sitten? Cut To Fitin tapauksessa kaikki kuulostaa aidolta.
Cut To Fit sylkee niin vihaisesti suoraan päin naamaa, että kliseisimmätkin kiukuttelut vaikuttavat aidosta vitutuksesta syntyneiltä sydänverenvuoratuksilta. Vielä kun vauhti, julma huuto ja korostettu DIY-asenne ovat kohdillaan, Havoc Supremea ei voi kuin diggailla ja toistella mielessään Tuli-kappaleen "tuli polttaa kaiken / tuli vapauttaa"-tekstinpätkää. -Joni Juutilainen"

Kävelyllä taas

Kävin kävelyllä. Kuljin sateen kastelemassa, pimeässä kaupungissa ja kuuntelin tuota Graveyardin Hisingen Bluesia. Musiikin tuomaa lohtua ja ymmärrystä ihmiselämään ei voi korvata mikään. Se auttaa sinua ymmärtämään, se auttaa sinua irtautumaan itsestäsi ja kulkemaan muualle, näkemään itsesi ja tunteesi jonkinlaisessa perspektiivissä. Siksikin kuuntelen musiikkia koko ajan, mutta silti se on parhaimmillaan juuri tuollaisilla kävelyillä, jotka auttavat järjestelemään pään sisältöä vähän paremmin. Heti ensimmäisistä sanoistaan Ain't Fit To Live Here tuntui viimeisten viikkojen ajatuksilta. Olen ehkä alitajuisesti ajanut itseäni enemmän ja enemmän sen terapian tarpeeseen, mitä enemmän sitä on koitettu minulta kieltää. Se ei välttämättä ole kauhean hyvä juttu. Mutta sain kirjoitettua psykiatrille suoraan, minkä johdosta minulle kirjoitetaan ensi viikosta lähete.

Tajuan nyt, että pinnan alla tämä syksy onkin oikeastaan ollut melko rankka. En jaksa ihmisten kyynisyyttä ja katkeruutta, mikä taas johtaa siihen että alan heijastaa sitä tarpeettomissa määrin takaisin. Samalla tunnen, kuinka tahdon yhä vähemmän olla tekemisissä sellaisen maailman kanssa, joka antaa tällaisten asenteiden elää, ja kohauttaa vaan olkapäitään, että näin se maailma vain makaa. Ei sen pitäisi maata. Ja siksi minä en tänne kuulukaan. Muut makaavat paikallaan, minusta tuntuu että pyörin nurkassa ympyrää. Ja ahdistun vähän lisää. Jos tähän asti on katseltu voimattomana, kuin hidastetussa filmissä, miten kynttilä kaatuu, niin nyt se tuli on ottanut verhoihin, ja asiat alkavat tapahtua nopeasti. Kirjoittaminen auttaa. Se auttaa aina. Musiikki auttaa. Piirtäminen auttaa. Huutaminen, joka auttaisi kaikkein eniten, on kuitenkin seuraavat pari kuukautta ulottumattomissa. Ja nämä kaikki muutkin tuntuvat taas vain itseisarvoiselta tekemiseltä. Kirjoitan, mutta miksi? Kirjoittamisen vuoksi? Toki tiedän, että se pitää minut järjissäni, mutta minulta alkavat taas loppua syyt pitää itseni järjissäni. En jotenkin näe riittävästi syitä olla olemassa ihmisille, joita olemassaoloni ei kiinnosta pakollisen ja välttämättömän kontaktin jälkeen. "I got no friends, only people that I know. They seem nice to me, but I don't even know"  On minulla muutamia ystäviä, mutta eipä sitä tule soitettua. En ole tällä viikolla nähnyt koulupäivän jälkeen ketään muita, kuin kissat, Eetun ja Raxin. On jaksoja, jolloin se ei vaivaa minua yhtään. On aikoja, jolloin voin olla kuukausia vaikka täysin ilman ihmisiä. Nyt ei vain oikein ole sellainen aika.

Onneksi kohta pääsen pois täältä. Se tekee varmasti hyvää, antaa etäisyyttä ja tilaa hengittää, sekä pakottaa minut asumaan viiden ihmisen kanssa seuraavat kaksi kuukautta. Uskon sen tekevän hyvää. He vaikuttavat mukavalta perheeltä, kuuntelevat hyvää musiikkia ja ovat toivottamassa minut tervetulleeksi kotiinsa. Olen siitä suorastaan vähän hämmentynytkin. Ja kiitollinen.

Saa nähdä mihin tämä tie nyt johtaa. Kuinka pitkälle sitä voi jatkaa. Mitä sitten jos vastassa on umpikuja. Nämä syksyt ovat minulle aina näitä nahanluomisaikoja, uudelleen syntymistä ja tulessa puhdistumista. Täytyy vain olla tarkkana siitä, ettei pala kokonaan pois, jotta jää jotain mistä kasvattaa uutta.

pohdinnan paikka

Pidin tänään syrjäytymisesitelmäni, ja se oli monella tavalla hyvä juttu. Se pakotti paljastamaan kaulansa ja laittamaan oman päänsä vadille, miettimään sitä, mitä oikeasti voin tehdä ja miten nuorisotyön tekemiseen sovellun. Monessa kohtaa saatiin aikaan keskustelua, jossa muutamat olivat näkemyksistäni selkeästi eri mieltä. Siitä olen sentään tyytyväinen, että nuorisoa koskevia "stereotyyppisiä" eli ehkä ihan vain leimaavia juttuja tukemaan löytyi jo luokasta aina vähintään yksi, joka kykeni kertomaan kokemuksistaan ja todistamaan, etteivät ne olleet mitään huvin vuoksi hatusta heitettyä kamaa. Itseasiassa ne kaikki olivat elävästä elämästä, ja se että joku pitää niitä marginaalisina on ihan oikein. Koko syrjäytyminen on marginaalihommaa. Suurimmalla osalla menee aina hyvin, koska suurin osa kulkee mukana ja sopeutuu. Sain vähän taistella ristiaallokossa, mutta ei se haitannut. Sieltä tuli monia näkemyksiä, myös sellaisia jotka huomasin välittömästi tarkemmiksi ja totuudenmukaisemmiksi kuin omani, ja sanoinkin sen ääneen.

Iso itsetutkiskelun paikka iski päälle lähinnä päästessämme moraalifilosofian kimppuun, se jakoi koko luokan kahtia. Onko nälkäänsä varastaminen oikein? Minun mielestäni on. Ihmishenki on aina arvokkaampi kuin voitto tai tappio, jonka yhteiskunta, kauppias ja veronmaksaja kokee. Jos joku varastelee tapaa ylläpitääkseen, se muuttaa mielestäni varkauden olemuksen ja luonteen täysin. Se on vahingon tekoa ilman hyötyä, ja tässä minä pyrin ajattelemaan jotakuinkin utilitaristisesti. Tiedän, että siinäkin on aukkoja, ja silloin hylkään sen ilman sen suurempia tunnon tuskia. Sitä sanotaan anarkiaksi. Mietin lähinnä sitä, voiko nuorisotyötä tehdä, jos maailmankatsomus kolisee vastaan työnantajan kanssa koko ajan? Luokassamme ne, jotka pitivät rikosta, laittomuutta, vääränä, olivat samat ihmiset, joiden mielestä köyhä saa kuolla pois, mikäli ei kehtaa leipäjonoon mennä. Eipä ole itsekään tullut koskaan käytyä, vaikka on saanut tehdä vyöhön uusia reikiä. Ongelma on siinä, että suurin osa varastelijoista eivät ole niin pitkäjänteisiä ja systemaattisia ihmisiä, että tajuaisivat varastetun asian olevan pois koko yhteiskunnalta. He haluavat tyydytyksen hetkelliseen tarpeeseen.

Kumpi on parempi: yhteiskunta, jossa suurimmalla osalla menee niin hyvin, että huonommista tulee pahoja, ihmisiä jotka nimenomaan tahtovat rampauttaa järjestelmää ja vahingoittaa muita, vai sellainen yhteiskunta, jossa ne pohjamudissa möyrijätkin olisivat vastuullisempia, kykeneviä heijastelemaan omaa toimintaansa ja ottamaan huomioon muut ihmiset? Tässä on jotain sen suuntaista, mitä minä tahdon saada aikaan. Muutoksen niissä ihmisissä, joille muut pyörittelevät silmiään. Se ei ole millään tavalla helppoa, etenkin kun maailmankuvaani kuuluu, että jokainen saa olla mitä mieltä tahtoo, olla oma itsensä ja rakentaa oman maailmansa omille arvoilleen. Nuorisotyössä puhutaan siitä, miten omat mielipiteet eivät koskaan saisi näkyä työssä, mutta oikeastaan koko työ on vain nuorten mukauttamista jonkun muun mielipiteeseen ja maailmankuvaan, sen sijaan että heitä rohkaistaisiin täydellisesti etsimään omansa. Homman nimi vain on eri, kun se on meidän kannattamamme mielipide, tavallisimmin kaupungin ja valtion kanta. En sano, että tämä on mitenkään väärin, en minäkään katselisi natsi-nuokkua omassa lähiössäni, vaan että se pitäisi tehdä nuorille näkyvämmäksi asiaksi. Että maailmassa ei ole minkäänlaista neutraalia maaperää, missään, koskaan.


Tämä on ollut mielenkiintoinen päivä. Tiedän, että töissä käytännössä kykenen tekemään mitä käsketään, ja kyllä minä ymmärrän järjellä ajatellessani miten nämä asiat tulee ottaa ja selittää, miten työpaikalla toimitaan. Kenen leipää syöt... ja niin edelleen. Silti, mietin välillä, voisiko kuitenkin olla mahdollista tehdä riippumatonta nuorisotyötä, vertaistukea, pohjalta ylös nousevaa, joka olisi ennemmin kannustavaa ja rakentavaa, kuin voivottelevaa. Mielestäni mm. Anssi Kelan aloittama Vieraslista on hyvä projekti, joka varmasti auttaa joitain nuoria löytämään etsivän nuorisotyön pariin. Se on työtä, jota voisin kuvitella kyllä tekeväni. Aion myös keväällä lähteä mukaan tukihenkilötoimintaan, nyt syksyllä en oikein kykene reissun vuoksi.

Voisin mennä nukkumaan päiväunet ja kuuntelemaan Graveyardia. Tämä Hisingen Blues on aivan helvetin hieno levy, inspiroivaa, merkityksellistä ja kaikin puolin täydellistä. Kannattaa käydä ostamassa! Itsekin aion.

Narkissos ja Kultasuu, luominen.

Kun sain Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu-kirjan luettua, kuulin tällaisen pääni sisällä. Se kuvaa niitä tunteita ja ajatuksia, joita tuon kirjan viimeiset sivut herättivät, toimii ikään kuin jonkinlaisena meikäläisen pään lopputekstinä tuolle kaikelle. Hämmentävää on se, miten ensinnäkin kuulin tuon kaiken jo lukiessani sitä, ahmin sanoja kärsimättömänä, koska en tahtonut että tuo karkaa ennen kuin saan sen ulos. Se oli jotain tärkeää, jotain sellaista, mitä koko tuon kirjan ajan on pyritty kuvaamaan taiteella. Lukekaa se. Jos koskaan mikään meikäläisen kirjoittama on yhtään kiinnostanut, niin tuo pyyhkii kaikella sillä lattiaa, siihen on kirjoitettu taas niin monet ihmiset niin moniin muihiin ihmisiin, ja samalla hienosti selitetty sen kaiken perimmäinen luonne, se että muodon ohi ajaa aina olemus. Kaikella on keskeinen ydin, jonka kuvaamiseen ja vangitsemiseen tällaisen elämän tulee pyrkiä.

Selitin jo aiemmin, mistä kirjassa on kyse, mutta koska en oleta kenenkään pysyvän näissä aivoripuleissa perässä, selitän uudelleen. Luostarissa on kaksi oppilasta, Narkissos on ajattelija ja henkinen zen-mestari, Kultasuu on taiteilija ja haihattelija. Kultasuu lähtee Narkissoksen kehotuksesta lätkimään luostarista, nai ympäriinsä ja elää kulkurin elämää, vahvasti tunteiden, aistien ja viettien vietävänä. Jossain vaiheessa hän törmää patsaaseen, joka saa hänet etsimään sen tekijän, ja hän pääsee samantien tälle oppiin, tekee yhden helvetin hienon patsaan ja jatkaa matkaa. Hesse saa rakennettua kirjaan jotenkin niin vahvasti koko elämän maun, asiat, joita luit jossain vaiheessa, jotka koit ensimmäistä kertaa, jäävät menneisyyteen ja palaavat vain ohikiitävinä ja epämääräisinä muistoina, oman paikkansa ihmisestä löytäneenä. Kirja alkaa kuvauksella jalokastanjasta, joka on pönöttänyt paikallaan luostarin edessä kauemmin, kuin mitä yksikään ihminen on sitä katsellut. Se pysyy vaikka ihmiset tulevat ja menevät.

Olen nyt kuunnellut itse tämän jonkun viisitoista kertaa putkeen, ja tiedän tehneeni jotain sellaista, millä ei ehkä ole mitään väliä kenellekään muulle, mutta minä tiedän sen merkityksen. Minä näen ne kuvat, joita se tuo minun mieleeni elävinä ja konkreettisina, tuulessa huojuvat oksat ja kastanjan piikikkäät, syksyn mukana putoavat hedelmät, massiiviset kiviset seinät ja puiset ovet, kankaalla peitetyn patsaan, kaksi vanhaa miestä, jotka ajautuivat elämissään omille poluilleen ja ymmärtävät toistensa merkityksen omassa elämässään, kuoleman, auringon laiskan iltapäivän haalean valon, kevyen sateen, uloshengityksen ja vapauden, paluun olemattomuuteen ja tyhjyyteen.

Monet sanovat minulle noista jutuista, että ne ovat visuaalisia, elokuvan kaltaisia. Yhdestä biisistä kaksi eri ihmistä antoi täsmälleen saman kuvauksen: Quentin Tarantinon ohjaama zombileffa. Se oli helvetin hämmentävää, ja tunsin jotenkin.... Miten sitä kuvailisi. Sellaista nöyrää kiitollisuutta siitä, että jostain ihmeen syystä tuollaiset jutut ovat päättäneet tulla todellisiksi meikäläisen käsien kautta. Se on minusta aina yhtä ihmeellistä, aina yhtä kiehtovaa. Ja outoa. Silti yritän aina tavallaan tutkia sitä, löytää sen ytimen jotain tehdessä, mutta se on minulle aina samanlainen mysteeri. Se on kuten South Parkissa se tonttujen kaava:

Se vain tapahtuu, ja se on aina samanlainen transsitila. En yrityksistä huolimatta osaa selittää sitä kauhean hyvin. Siltikin, ehkä ennemmin kuin elokuvia, uskon noiden olevan lähempänä maalauksia. Eri jutuissa on erilaisia tekniikoita, jotkut on sudittu karkeammin ja raskaammin, joihinkin on lisäilty yksityiskohtia. Ja uskon niiden tulevan ennemmin kirjoista, kuin elokuvista, koska joistain biiseistä näen aivan selkeästi joitain kohtauksia kirjoista, ja ne jotka ovat näitä kuulleet ja ehkä joskus samoja kirjoja lukeneet, ovat tunnistaneet niitäkin.

Toinen biisi, mihin olen ollut pari iltaa totaalisen jumissa on tämä Graveyardin The Siren, ja kun pääsen irti tästä, kuuntelen sen luultavasti taas muutaman kerran läpi.

Uusi Keski-Aika?

Uskon, että saatamme olla ajautumassa kohti uutta Keski-Aikaa. Siinä missä ensimmäisen aiheutti kristinuskon nousu yli pakanallisen ja järjestymäytymättömän Euroopan, aiheuttaa seuraavan Islamin järjestäytyminen ja nousu. Koko uskontohan kehittyy samoja askelia, samalla kiihkolla kuin kristinuskokin, mutta vain 600 vuotta jäljessä. Kristinusko nousi osaltaan luultavasti Rooman tuoman sivistyksen ja kehityksen aiheuttamana vastareaktiona, ihmisen tahtona luopua omasta kohtalostaan jonkun korkeamman haltuun. Perspektiivi ja vastuun määrä pökerryttivät pientä kuolevaista, elämän rajallisuus löi vasten kasvoja ja auttoi tietynlaisen konservatismin ja spirituaalisen puolen hitaan mutta varman nousun. Samanlaisia merkkejä on havaittavissa tässä ajassa. Ihmisillä on enemmän tietoa ja kehitystä ympärillään, kuin koskaan aiemmin, jumalat on ajettu ahtaalle ja nykyinen valtauskonto menettänyt merkityksensä. Nopea muutos antaa ihmisille tunteen voimattomuudesta ja liittämättömyydestä, jolloin herää into palata vanhaan hyvään maailmaan, joka tavallisemmin tarkoittaa enemmän tilaa uskonnolliselle fundamentalismille. Ehkä tuhannen vuoden päästä skientologia tekee saman tempun, ehkä jokin muu nuorempi uskonto, joka ei ole vielä edes syntynyt.

Voi vaikuttaa kaukaa haetulta sanoa, että vieras ja aggressiivinen uskonto voisi nousta maailmanlaajuisesti "isoksi jutuksi", muuttaa maailmaa, jossa älykkäät ja sivistyneet ihmiset ovat tottuneet keskustelemaan asioistaan älykkäästi ja sivistyneesti kokouspöytiensä ääressä. Niinkö? Se on muuttanut maailmaa jo. Se on muuttanut tätä meidän vapaan informaatiomme aikaa jo ihan vain olemalla olemassa, elossa lähinnä marginaaliin jäävien väkivaltaisten mielikuvien kautta. Esko Valtaoja kirjoitti tästä joku aika sitten mielestäni hyvin: eniten islamille hallaa tekee joka suuntaan pureminen, kyvyttömyys keskusteluun ja kritiikin vastaanottamiseen. Lapsellisuus muuttuvassa maailmassa. Silti Islam voi hyvinkin nousta maailman valtauskonnoksi. Se muuttaa nimittäin niitä käytänteitä, joita meillä tässä maailmassa on vapaan tiedon ja informaation käsittämiseen.

Kun puhutaan sensuurista internetissä, ajatellaan ehkä jotain Kiinaa tai muuta vapaata demokratiaa, joka rajoittaa ja alistaa kansalaisiaan suhteellisen surutta oman valtansa ja voimansa alle. Lähi-Idässä ja Afrikassa valtiot rajoittavat suunnilleen kilpaa hallintoa kritisoivaa materiaalia. Se antaa aina esimerkin sille, että muillakin on mahdollisuus rajoittaa vapautta. Se tehdään tietysti nimenomaan vapauden nimissä, kuten kaikki ne toimet, jotka tavallisimmin johtavat vapauksien rajoittamiseen. Meillä rajoitetaan kaupallisista syistä vaikkapa pirate bayhin pääsyä (mikä nyt ei itseäni liikauta suuntaan tai toiseen, muuten kuin vastakulttuuritoiminnan mielessä), mutta muuten internetissä tapahtuva sensuuri on ymmärrykseni ja näkemykseni mukaan vähäistä moneen muuhun maahan verrattuna. Silti, kun aletaan kieltää jotain, tulee nopeasti vastaan rajatapauksia, joiden kohdalla aletaan menetellä tietyllä tavalla. Viidenkymmenen vuoden päästä internet voi käsittää googlen ja kolme muuta sivua. Kuka tietää. Todennäköisesti kuitenkaan ei, älykkäät ja rohkeat ihmiset osaavat pitää sen verran meteliä, että prosessi ainakin hidastuu, ellei pysähdy kokonaan. Näemme tämän aikamme kuitenkin hyvin pitkälle informaatiolle ja sen käsittelylle rakentuvana aikana. Vaikka informaatiota itseään ei rajoitettaisi, mutta tapaamme käsitellä sitä muutettaisiin, voisi koko maailmankuvamme muutamassa sukupolvessa istuttaa uusiksi toiseen kontekstiin. Siitähän Keski-Ajallakin oli kyse, suurin osa kristillisestä filosofiasta ja munkin työstä oli vain vanhan, pakanoiden keksimän ja kehittämän tiedon uudelleensovittamista kristilliseen kontekstiin.

Mikä sai minut ajattelemaan tätä alunperinkään oli uutinen siitä, kuinka yhä useampi maa sensuroi internetin sisältöä, ja kuinka se pääasiassa tuntui tapahtuvan Islamin uskoisissa maissa. Se kertoo toki enemmän hallitsijoista, kuin uskonnosta, enemmän poliittisesta ilmapiiristä, kuin dogmista. Islam on vain ajanut itsensä pakkotilanteeseen, jossa se ei tahdo tai voi näyttää hampaattomalta maailman silmistä. Vaikka alkaa olla jo melko väsynyttä viitata rättipäiseen terroristiin, ja sellaisen näkeminen aiheuttaa lähinnä "kauanko ne jaksavat keuhkota?"-reaktion, ei sillä puolella voida antaa periksi tuumaakaan. Minkä tahansa nurkkaan ajetun eläimen luontainen reaktio on hypätä silmille. Joka ikinen sohaisu Allahia päin tulee olemaan sohaisu Islamin uskoisia päin, ja jokainen sohaisu tulee tuottamaan hyökkäyksen. Tilanne ei purkaudu näin mihinkään. Jotain muuta olisi keksittävä. Muuten edessä voi olla ajautuminen takaisin siihen älylliseen ja tieteelliseen takapakkiin, jonka ihmiskunta jo kerran koki. Toisaalta aaltoliike tuntuisi kehityksessä olevan muutenkin suhteellisen luonnollista, joten ehkä vain taas fiilistelen liikaa juttuja päässäni. Hyvin paljon mahdollista.

Uni, 25.9.2012

Viime yönä näin taas unta, jossa olin Jalkalassa, mummo ja pappa olivat molemmat siinä ja elämä kulki omaa normaalia rataansa. Joku naapuri oli tuonut Tytille rantahämähäkin, joka söi jotain tuholaisia, joita siellä oli kuulema ollut. Oli ilta, ikkunoista ei näkynyt mitään. Ihmeteltiin, että missähän se hämähäkki on, kun ovat myrkyllisiä niin pitää vähän varoa ettei pure jalasta. Seinällä roikkui kaulin, jolla se oli lepäämässä. Juttelin olkkarissa papan kanssa jonkun aikaa, hämähäkki pyöri vähän missä sattuu, kunnes täti tuli alakertaan ja liiskasi sen, ettei pure lapsia. Ketään ei varsinaisesti harmittanut, sillä olihan se vähän kuumottava otus kaikessa laskelmoivassa rauhallisuudessaan.

Mielenkiintoista tässä on itselleni parikin asiaa. Mummon kuolemasta on kohta kaksi vuotta, papan kuolemasta tulee vuosi. Mikään ei ole haalistunut, yksikään piirre, äänenpaino tai harmaa partakarva ei ole hävinnyt minnekään. Yhtä lukuunottamatta yksikään uni heistä ei ole ollut ahdistava, niissä tunnelma on aina sama, kuin kotona ollessa. Sama, kuin heidän luonaan aina oli. Näitä unia on ollut melko paljon, ja jotenkin tunnen ja tunnistan ne mielen levähdyspaikoiksi, alitajunnan luomiksi keitaiksi autiomaan keskelle, joissa voin virkistäytyä ja jossa he jatkavat elämäänsä. Näiden unien ajattelu tuntuu aivan siltä, kuin yrittäisi selittää veden alla elävien olentojen maailmaa täältä käsin. Tiedät sen olevan siellä, mutta et voi tuoda sieltä mitään tänne, tai se kuolee ja lakkaa olemasta oma itsensä, heti kun olet hereillä, ajatus ja muisto siitä vääristyy ja muuttuu joksikin muuksi. Se on hämmentävää, omalla tavallaan myös hienoa ja erittäin kiehtovaa.

Myös rantahämähäkin mukaan tulo on melko mielenkiintoinen, näimme niitä melontaretkellä pönöttämässä vanhalla laiturilla, ja mietin että miksi juuri se pääsi juuri siltä retkeltä tuohon uneen: Mikä on sen retken, tai sen eläimen, ja näiden muistojen yhteys tuolla meikäläisen tajunnan alla? Mitä sen kuolema merkitsee? Miksi se oli juuri tätini? Ehkä siksi, että he asuvat talossa nyt, se on täynnä lapsia ja uutta elämää, ja silti kaikki kunnioittavat juuri sitä, mitä siinä talossa on ollut aiemmin. Kukaan meistä ei koskaan unohda sitä. Hämähäkin kuolema saattoi olla vanhan väistymisen symboli, uuden alku. Itse asiassa nyt ajatellessani muistan kerran tappaneeni hämähäkin vessassa, mistä Tytti sanoi ettei niitä saa tappaa tai lehmä kuolee. Tällä on luultavasti jokin yhteys asiaan, mutta silti juuri tuon rantahämähäkin ilmestyminen ihmetyttää.

Internetin kaikkitietävät hörhöt tietävät kertoa hämähäkin olevan "tuhoavan naisellisuuden", "vainoojan" tai "terveyden", tai oikeastaan ihan minkä tahansa, symboli. Uskon, että nämä asiat linkittyvät aina kuitenkin ihmisen omaan alitajuntaan ja muistoihin, siihen henkilökohtaiseen kuvakirjaan, jota jokainen meistä mieleensä rakentaa koko elämänsä. Siellä ajat, paikat ja ihmiset menevät sekaisin ja sulautuvat yhdeksi, joka on se paletti jolla värität uusia paikkoja, aikoja ja ihmisiä mielesi mukaan. Ne ovat vain ja ainoastaan sinun päässäsi, ja mikä surullisinta, kuolevat sinun mukanasi ellet toteuta niitä ulospäin elämäsi aikana.

Tämä on saanut minut pohtimaan sitä, miten paljon tahtoisin veistää kuvia puusta, tai mikäli osaisin, marmorista tai muusta kivestä. Se on aina ollut minusta jotenkin äärettömän hienoa taitoa, joka nykyään alkaa olla jo melkein unohtunut, mutta jonka ylläpito olisi mielestäni tärkeää. Se on luomista tuhoamisen kautta, kulutat ja hakkaat koko ajan jotain pois kaivaaksesi sieltä esiin sen kuvan, jonka näet mielessäsi. Se olisi minusta aivan äärettömän hienoa. Lisäksi uskon, että kun noita piirroksia pääsisi toteuttamaan kolmiulotteisina patsaina, ne voisivat saada aivan uuden elämän omassakin päässä. Ongelma vain on siinä, ettei se mitään ihan nollabudjetin hommaa ole, ja pitäisi osata piirrellä anatomisesti korrektimpia ihmisvartaloita. Mutta se on aina opiskeltavissa, raha vain ei tunnetusti opiskelemalla lisäänny.

Taas muistutus siitä, miksi olen KELAn vihollinen.

Haluatteko kuulla päivän KELA-vitsin? Olen nyt jo melko kauan juossut koulun oppilashuollossa ja yrittänyt päästä sinne terapeutille juttelemaan ja .....pprrprprprprprprprprprprprprp-TSH! Mulla menee liian hyvin koulussa, että voisin päästä KELAn rahoittamaan kouluterapiaan!! Ensimmäinen reaktio tähän informaatioon taisi olla epäuskoinen ynähdys, seuraava ajatus siinä heti hollilla oli, että vittu, taas samaa vitun paskaa saatana. Ihan sama miten päin venkoilen, en koskaan sovi mihinkään kohtaan tätä yhteiskuntaa. Ja en todellakaan usko olevani ainut. Nyt on koko ajan hehkutettu syrjäytymistä ennalta ehkäisevän työn merkitystä, miten täytyy pitää huoli siitä, ettei useampi syrjäydy. JOS ammattikoulutasolla ei koulupsykologille pääse juttelemaan ennaltaehkäisevänä muotona, niin mitä vittua sillä sitten tekee? Siinä vaiheessa, kun poissaoloja alkaa olla eikä masennukselta selviä ylös sängystä, ei todellakaan voida puhua enää ennaltaehkäisevästä nuorisotyöstä. Tiedän koulustakin pari esimerkkiä. Se on siinä vaiheessa jo korjaavaa työtä, tulee paljon vaikeammaksi ja kalliimmaksi, eikä edes auta. Nuori vain kyllästyy jossain vaiheessa, näyttelee "parantunutta" ja lähtee omille teilleen. Tiedän tämänkin kokemuksesta. En usko, että masennuksesta varsinaisestikaan parannutaan, jos se on ihmisessä itsessään. Se on silloin sen ihmisen mielenlaatu, se on maailmankuva ja se tulee aina palaamaan takaisin muodossa tai toisessa. Eri asia, jos joku vaan työskentelee niin kauan, että on ihan piipussa, ja tarvitsee hetkiä akkujen latailuun. Tai samalla tavalla muussa äkillisessä elämäntilanteen muutoksessa ja kriisissä. Vaikka eihän elämä muuta olekaan, kuin kriisistä toiseen sukeltelua ja niide välitiloihin sopeutumista. Joillekin sekin vain on liian kova paikka.

Tämä asia ei nyt häiritse minua enää edes siksi, että en itse päässyt juttelemaan sedille ja tädeille mukavia, vaan ihan oikeasti mallina siitä, miten näitä hommia tehdään ja millainen mielikuva niistä opiskelevalle nuorelle oikein annetaan. Me emme halua sinua, koska sinulla menee liian hyvin, et kuulu kohderyhmään. Sanon, että tuo hylkäys oli yksi elämäni yllättävimmistä ja siinä mielessä vittumaisimmista. Tuo systeemi on suoraan sanottuna paska. Tahtoisin kaivaa jostain Pekka-Eric Auvisen ja Matti Saaren opintosuoriterekisterit, ja näyttää kuinka paljon niillä jätkillä oikein oli poissaoloja ja hylsyjä paperissa. Eipä käsittääkseni juurikaan, ne oli niitä jätkiä, jotka olivat joka päivä koulussa ja tankkasivat itseensä tietoa, joka sitten kyynisti ja ajoi tietynlaisiin ratkaisuihin. Enpä ihmettele vaikka taustalla olisi ollut jotain saman suuntaista koulun suunnalta, mutta kyllä siinä oli aika isona vaikuttimena tietysti ideologiakin. Ainakin Auvisella. Kyllä tuo melko äkisti omankin mielen synkensi, palautti sen jonnekin sinne, missä se pyöri neljä vuotta sitten. Kaipa tässä on sitten ruvettava keräämään poissaoloja ja olemaan väkivaltainen ympäröiviä ihmisiä kohtaan, että pääsee juttelemaan? Kaipa se on alettava vetää viinaa tai piikittää subutexia jotta pääsee juttelemaan jollekulle?

Tämä kaikki kirjoittaminen on tietysti yksi merkittävä osa sitä, miksi minun toimintatapoihini ei kuulu se, että kävisin tuolta jostain Möysästä ostamassa itselleni käsiaseen ja lähtisin ihmisten ilmoille. Tämä tekee kaikesta liian läpinäkyvää ja selkeää, se pakottaa ajattelemaan nämä asiat läpi ennen sokeaa toimintaa. Omien lapsellisuuksiensa ja tyhmyyksiensä heijastelu ei aina ole helppoa, mutta se auttaa kuitenkin suhtautumaan omaan elämäänsä ja ympäröivään maailmaan kehittävämmin ja tietynlaisella huumorilla. Olkoonkin, että se on usein kuivaa, eikä naurata ketään muuta kuin minua. Tämä maanantai on ollut kaikin puolin ihan paska, se biisi soi päässä aika kovalla kun piti juoksennella edestakaisin täyttämässä lappuja. Walesin rahoitushakemus oli nimittäin tullut takaisin, kun tavoitteita ei oltu merkitty englanniksi, kaikki piti tehdä uudestaan, mutta lopulta tuli sähköpostia, että rahaa tulee. Vielä kun se majoittaja nyt vastaisi jotain, niin voisi lähteä paljon levollisemmin mielin pois täältä sateesta ja kylmästä, katselemaan kuinka sataa ja on kylmä kaksi kuukautta putkeen.

Pään sisältöä.

Jos joku on miettinyt, että miltä meikäläisen pään sisällä on näyttänyt viime aikoina, niin tässä on vähän vastauksia niihin pohdintoihin:

Pommit putoilee ja ihmiset valuu pitkin seiniä.

Vihree jätkä ja shiivatisti silmiä. Me näemme niin paljon kaikkea, ettemme tiedä mikä oikeastaan on totta, ja se lamauttaa meidät täysin.  Ei auta vaikka olisi miljoona kanavaa informaatiolle, kun on kuitenkin vain yhdet aivot käsittelemässä sitä paskaa.

Hyvä trippi. Elämän pyörä pyörii ja asioita syntyy, vaikka kaikki se syntyvä kuitenkin kuolee, se kerkeää eläessään synnyttää paljon muuta uutta.

Paska trippi, kaaosta ja pakokauhua.

Huomio viimeaikaisesta suunnasta, yläkulmassa ennakkokuuntelu Mustan Ristin uudesta biisistä, mikäli kykenette "meditoimaan" samalla tasolla kuin minä, ja löytämään riffit kolmen väärästä kohtaa kirjoitetun tabulatuurin ja hätäisen rakenteen kautta.

Pidettiin tänään treenit, ja vaikka se meikäläisen laulaminen on vieläkin aika kaukaa haettua mölinää välillä, on se silti mukavaa. Lisäksi siinä oppii koko ajan lisää ja helvetin paljon uutta ihan kantapään kautta tekemällä. Se pitää nöyränä. On myös hauska huomata, että heti kun vähän korottaa ääntään ja huutaa, osuu paljon paremmin nuottiin, kuin laulamalla. Itsehän minä nuo sovitukseni ja lauluni väännän, että kaipa sitä voisi tehdä helpommankin kautta, mutta kun jotain kuulee, se pitää saada uloskin.

Tässä illasta olen sitten kuunnellut lähinnä Black Sabbathin Master of Realityä, koska olin aivan varma, että olin pöllinyt sieltä riffin, mutta en näköjään ollut. Hyvä.Youtube-surffaillessa löysin myös Graveyardin, jota olen aiemmin kuunnellut vain yhden biisin verran, mutta nyt The Siren-biisi kasvatti tietoani ja ymmärrystä toisen biisin verran. Oli kyllä aivan helvetin hyvä, voisi tuonkin levyn ostamista harkita sitten joskus, kun on taas rahaa ostella levyjä. Ei varmasti ihan hetkeen.

Walesin hommat lähestyy, eikä majoituksesta tai koulusta ole paljoakaan kuulunut. Vähän mietityttää, mutta onhan tässä pari viikkoa lähtöön. Karma hoitaa, niin kuin kaiken muunkin. Kyllä siihen voi luottaa, että tulen saamaan ansioni mukaan, vaikka siellä ei mikään vitun norsupää pyöriä pyörittelisikään. Suihkuun pitäisi vielä päästä ennen nukkumaanmenoa. Muistankohan kuitenkaan...Onneksi sunnuntai on kuitenkin pelastettu, tein päivällä kaksi biisiä jo ennen treenejä, siellä sai duunailla yhtä uutta juttua ja vielä voisi vaikka yhden pyöräyttää, tai sitten vaan piirrellä nukkumaan menoon asti. Se suihku! meinasin unohtaa jo nyt.

Norjalaisia ja biisejä

Elämän satunnaisuus on hauska asia. Oltiin tuossa Amarillossa istumassa iltaa, meikä lähinnä piirtelemässä jossain pimeässä nurkassa, muut tietysti juomassa kaljaa ja pelaamassa huojuvaa tornia. Sieltä pois lähtiessä törmättiin norjalaiseen kaveriin, joka sitten tarttui matkaan ja tuli meille jatkoille, helvetin mukava ja kohtelias kaveri. Tässä sitten juteltiin ja istuttiin monta tuntia, nimet eivät kyllä vaihtuneet kertaakaan koko illan aikana, mutta tuntui ettei sille ollut tarvetta, heti klikkasi sen verran hyvin, että tiedän sen kävelevän vastaan vielä jossain vaiheessa tuolla Lahden yössä tai myöhäisessä iltapäivässä. Hän kertoi, että opettaja oli varoittanut Lahdessa dokailusta, kun tämä on niin väkivaltainen paikka. Sanoin että onhan tämä, mutta jos osaa pitää huolen omista asioistaan, saa luultavasti pitää naamansa ehjänä ja paitansa puhtaana. Se oli ihan innoissaan, kun soittelin vähän jotain epämääräistä paskaa kitaralla.

Olin muuten vähän innoissani kun löysin nauhurista parit biisit, joiden olemassaoloa en muistanutkaan. Ne olivat mielestäni aika hyviä, mutta melko randomeita. Päätin ladata ne bandcampiin tuollaisena omana läjänä, koska ne nyt olivat mielestäni hyviä. Kaikki oikeastaan ihan erilaisia. Ensimmäisenä on Sedative Moment, josta Eetu jostain syystä sanoi, että menen tekemään Red Hot Chili Peppersin työttömäksi. En todellakaan ymmärrä, mitä vittua se oikein horisi, en löydä tuosta mitään Chili Peppersiä sitten mitenkään päin. Mielestäni tuo vain onnistui olemaan kaikessa rosoisuudessaan juuri sellainen kuljettava tekele, jollaiset tulevat itsestään ulos, ja toimivat loistavasti aamuöiden värittäjinä. Sellaisten tekemistä rakastan yli kaiken, ja jos ne eivät väritä kenenkään elämää, niin ainakin minun. Olen monesti miettinyt, että on harmi kun olen pilannut niin monta muuten hyvää biisiä lauluilla ihan täysin. Instrumentaalimusiikki on itsellenikin tärkeää, mutta jotenkin joskus ajattelee, ettei tämä juttu ole valmis ilman sanoja. Onneksi sitä osaa välistä antaa olla.

Tässä sitten taas on laulut, mutta jotenkin tykkäsin tämän tekemisestä silti. Itselleni tähän taisi vaikuttaa vähän Radioheadin ja Mark Laneganin kuuntelu, vaikka ne eivät ehkä hirveän suorasti siitä kuulukkaan. Ne ovat kuitenkin olemassa ennemmin mielikuvan ja idean tasolla siellä jossain taustalla. Delayssä ne taitavat olla piilossa. Kaikki improvisoitu kitaran päälle pohjalta ylöspäin. Laulut tein seuraavana päivänä uudestaan, kun ei ollut riittävästi oikeaa fiilistä. Tässä kuuluu mielestäni jotenkin se kesäpäivä, jolloin se tuli tehtyä, auringon paiste verhojen läpi, monta lasia vettä, wurlitzerin lämpö piilossa jossain pohjalla..

Seuraavana on sellainen beattihässäkkä, jonka aion kyllä vielä käyttää, mutta joka fiilikseltään osui jonnekin näiden kaikkien muiden juttujen välimaastoon aika siististi. Soitin sen rummut vanhalla Yamahan kasarisynalla, siihen päälle bassoa ja pari kitaraa tekemään omia hämyilyjään. Tästä tulee joskus osa jotain räppihässäkkää, vähän tämän henkisille beateille olen sitä rakennellut muutenkin, pari biisiä siitä on valmiina, mutta väsään sen kaikessa rauhassa sellaiseen kuntoon ettei tarvitse hävetä korvia päästään.

Tämän viimeisen improvisoin jonkun löytämäni rumpuraidan päälle, jonka soittamista en edes muistanut. Välillä siinä on meikästä samaa fiilistä, kuin Neurosiksen Enemy of the Sunissa, ja tykkäsin tuon matkailukitaran soundista, kun siinä on stratocasterin mikit. Siitä innostuin myös etsiskelemään jotain oikeaa stratocasteriakin jostain, Feastemin Olli sanoi että voisi antaa mulle omansa. Se olisi meikästä melko hieno teko. Jotain tämänkin suuntaista olisi kiva saada aikaan enemmänkin, kitaran tai rumpujen soittaminen tuollaisessa bändissä olisi siistiä.

Fiittailuhommia.

Kävin tuossa treeniksellä nauhoittamassa nopeasti Nistikon levylle pienen pätkän featuringgia, mahtoi kuulostaa viereisen kämpän kenkiin tuijottelijoille hauskalta kun sisään kävellessä lauleskelin Black Sabbathin Hand of Doomia, sitten huudan jonkun kolme minuuttia siinä täysillä, ja sitten taas ulos kävellessä jatkan siitä mihin Hand of Doom jäi. Noita vierailulauleskeluja tuntuisi nyt olevan vähän joka levylle, niin kauan kuin kaikkia ei vituta kuunnella armottomasti meikäläisen säksätystä, niin minä teen niitä kyllä ihan mielelläni. Etenkin kun ne ovat tuollaisia viiden minuutin hommia, niin ei se ole meikältä pois ja saapa huutaa edes vähän noiden bändihommien ulkopuolelta, kun on nuo treenit käyneet sen verta vähiin viime aikoina. Mielellään sitä kyllä huutaisi vielä enemmänkin, se on siitä vähän kiittämätöntä touhua, että jos ei pidä minkäänlaista terää yllä niin yhtäkkiä huomaa sen taas olevan paljon vaikeampaa. Mutta kyllä sen silti huomaa, että se touhu on jotensakin selkäytimessä, vähän aikaa kun huutelee löysiä pois niin homma kulkee taas kuin itsestään ilman sen suurempia ponnisteluja tai vaikeuksia.

Nälkä meinaa taas olla kova. Olen ihan sunnuntaissa, fiilikset on melko samat. Ensi viikon syrjäytymisohjaus lähenee, ja vähän kaivelee kun olin varautunut sellaiseen kolmen tunnin pläjäykseen, jossa olisi kunnon keskustelua, powerpoint, sarjakuvatyöpaja sekä lopuksi vielä tajunnanvirtana piirtelyä, mutta se pitääkin saada mahtumaan tuntiin ja pitää vaan jättää helvetisti juttuja pois. No, kaipa se helpottuu jotenkin, rajaaminen muuttuu vaan vähän vaikeammaksi.

Tekisi mieli tehdä musiikkia, sitä on nyt viimeaikoina tullut duunattua vähemmän. Sanoo mies, joka tuli juuri nauhoittamasta. Tai siis se tuntuu aina siltä, kun tekee bändien kanssa juttuja yhtään enemmän, että bändit on bändejä, omat hommat on omia hommia. Niitä on tullut nyt tehtyä sitten vähemmän. Viime viikonloppuna nauhoitettiin Santerin kanssa vähän juttuja, joissa on kitaraa ja rumpua, voisi ehkä niiden kahden biisin pohjalta rakentaa jotain, ja tehdä vähän samansuuntaisia juttuja pari lisää. Ne vaan tarvitsee myös omaa rauhaa syntyäkseen, ja sitä on viime aikoina ollut vähemmän, kun on tosissaan ollut muutama viikko vieraita kämpillä. Pitänee taas kikkailla. Huomenna Mustan Ristin treenit, joita ajateltiin nauhoitellakin, sieltä voisi ehkä maistiaisen tai pari livauttaa sitten ihmisten ilmoille. Jos lupaatte, ettette kerro kenellekään.

What we really need now is a perfect....Nasum.

Eilen lähdin lähes yllättäen Koppiksen, Konstan ja Ollin kyydillä Helsinkiin katsomaan Nasumia. Ryöstin bändikassasta 40 euroa, koska päätin että kyllä grindikassasta saa grindireissut rahoittaa. Automatkalla kuunneltiin uutta Feastemia, ja kyllähän se on ihan syystä niin järjettömän hyvä bändi. Ja ne ovat huomaamatta saaneet yhdistettyä meikän ajatuksen grindin ja bluesin yhdistämisestä niin hyvin, ettei meikän kannata enää edes yrittää. En osaisi kuitenkaan, hidastelut tulee grindcoreen meikäläisen sormista kuitenkin aina enemmän Neurosiksen kautta, kuin sieltä bluesista. Mutta hyvä, että Feastem osaa. Ne nyt kyllä osaa tehdä ihan mitä vaan. Söin koulussa yhden silakkapihvin ja vähän muusia, en ajatellut taas tulevaisuutta yhtään sen pitemmälle. Loppupäivänä ei tullut syötyä yhtään mitään ennen iltaa.

Nosturiin selvittiin ihan vähän myöhässä, Famine Year oli jo aloittanut, mutta kuulema kerkesivät soittaa vasta yhden biisin ennen kuin tultiin sisään. Mietinkin, keikan aikana, että melko pitkä setti, jos ovat puolelta aloittaneet. Oli myös kiva kuulla pitkästä aikaa pari vanhempaa biisiä. Jos jollain ei vieläkään ole Tervetuloa Tilastoihin 7"sta, niin metsästäkää nyt ihmeessä se jostain distrosta tai bändiltä itseltään. Se on parasta. Hero Dishonestista tiesin sen verran, että ne on tehneet Stenkan kanssa Mun Fanit On Typeriä Sikoja -biisin joskus ajat sitten, mutta olihan tuo oma laulajakin helvetin kova. Pitkästä aikaa sellainen suomalainen "perushosse" bändi, josta meikälle tuli heti ensimmäisten tahtien aikana sellainen fiilis, että nyt tässä on oikeasti sitä jotain. Olisin ostanut levyn, jos budjetti olisi taipunut sen verran.

Kaikki tuntuivat odottavan Nasumia ihan täysillä, itse vähän ihmettelin etten odotellut sitä mitenkään erityisen pähkinöinä, se on kuitenkin ollut työntävänä voimana siinä vaiheessa, kun grindiä alettiin soittaa pari vuotta takaperin, soiteltiin Inhale/Exhalea ja Disappointedia joka treeneissä, ja sitä ennen sitä tuli kuunneltua aivan helvetin paljon. Etenkin ennen sivariin menoa, ja vielä enemmän sen aikana. Taisin kuunnella Helveten läpi lähes joka aamu ennen töihin lähtöä, ihan vain että jaksan käydä siellä sekoamatta. Nyt mietin, onko aika ajanut siitä kohdallani täysin ohi? Ei. Kun intro alkoi, kylmät  väreet kulkivat heti niskavilloista perskarvoihin, ja kun meuhkaaminen alkoi, tajusin taas miten järjettömän kova bändi se on aina ollut ja tulee aina olemaan. Settilista oli monipuolinen ja hyvä, yllättäen jäi kaipaamaan eniten biisejä Shiftiltä, Engine of Death, Twinkle, Twinkle Little Scar (joka on siis uudelleen tehty Cut To Fit) ja vaikkapa Fight Terror With Terror olisi ollut kiva tuntea selkäytimessään, mutta kyllä Time To Act! melkein korvasi nuo. Korvasi ne niin kovaa, että tuntuu vieläkin. Sain jonkun helvetin ison punkkarin polven suoraan nivusiini täysillä, ja seuraavat kolme biisiä haukoin henkeä ja huusin sanoja mukana vuoronperään. Tähdet olivat jotenkin oikeassa asennossa, ja kaikki mikä minussa on olennaista painautui omaa lantioluutani ja tämän kaverin polvilumpiota vasten. Tässä kivussa oli jotain niin helvetin väkivaltaista, että sen onnistui tuntemaan adrenaliininkin läpi, mutta se vaimensi kyllä tosi paljon. Nyt olo on vähän sama, kuin olisi ollut joukkotappelussa lyijyputkilla aseistautuneen norsulauman kanssa.

Loppuilta meni sitten nilkuttaessa, jouduin syömään McDonaldsissa, kun mikään muu inhimmillisen hintainen paikka ei ollut auki. Seuruettani ihmetytti korporaatiopaskan tukeminen. Minusta isoksi kasvaminen itsessään ei ole syy boikotoida, koska jos tuet helvetisti jotain yhtä pientä, siitä tulee pakosta isompi. Sen takia maailmassa on mahdollisuus globalisaatioon. En nauti mäkkärissä syönnistä siksi, että se ruoka itsessään on ihan paskaa. Ja kun tänään jouduin rahan puutteen vuoksi uudestaan käymään mäkkärissä, huomasin, että kyllä tämä aika on pakottanut isommatkin lafkat skarppailemaan nimenomaan vastuullisen ja eettisen toiminnan kanssa. Kahvikuppi mainosti olevansa Pauligin vastuullista kahvia, appelsiinimehu käsin poimitusta ja rakkaudella puhtaaksi runkatuista hedelmistä tehty. Toki on eri asia mitä meille kerrotaan, mitä se sanotaan, ja mikä siitä on lopultakaan totta. Meitä voi aina kusta silmään, jos niin tahtoo. Se on minulle toisaalta yksi ja sama. Ainoa oikea syy boikotoida jotain on kuitenkin vitun paskat ja ärsyttävät mainokset. Kapitalismi ei välttämättä ole perseestä siksi, että pienten yhtiöiden on pakko kasvaa isoiksi, jos ihmiset tahtovat tukea heidän toimintaansa (paitsi tietysti aina itseisarvoisesti UGssä pysyvän porukan päässä). Kapitalismi on perseestä siksi, että se antaa mahdollisuuden toteuttaa 1800-luvun imperialismia tänä päivänä. Se antaa porsaanreijän, jonka kautta ihmisestä tulee toiselle susi, ahneus ottaa vallan ja kaikki tehdään halvalla, kuluttaen enemmän kuin tuotetaan. Mäkkäri on tältä kantilta tarkasteltuna kuitenkin aika harmiton tapaus, jos sitä kritisoiva henkilö polttelee vaikkapa Marlboron tupakkeja kapitalismia ja globalisaatiota soimatessaan. Tupakan myymisestä kun on helvetin vaikea tehdä millään tavalla eettistä toimintaa. Ei silti minään moraalisaarnana tupakin polttajille. Minusta on ihan sama, mitä ihmiset tahtovat elimistölleen tehdä, koska kaikki meistä mätänee ja hajoaa sadan vuoden päästä kuitenkin jo melko kovaa vauhtia.

Aamulla sitten kikkailin itseni lattialla nukutun yön (pitkästä aikaa päätin nössöillä huolella, nukuin petarilla ja peiton kanssa....nynny.) jälkeen Konalan juna-asemalle ja siitä kohti Helsingin keskustaa. Siellä pyörin hetken aikaa, ja lähdin metrolla kohti Siilitien asemaa, jonne teimme Ollin kanssa tärskyt kotiin lähtöä ajatellen. Ajeltiin kaikessa rauhassa tähän, ja se jatkoi matkaa himaansa Jykylään päin. Minä ajattelin käydä suihkussa ja ottaa päiväunet, mutta kohtahan se Eetukin tulee jo himaan, niin ei välttämättä maksa vaivaa käydä enää nukkumaankaan. Mitähän sitä tänään sitten tekisi.

Muistiinpanot.

Nyt kerkeän ja jaksan purkaa noita muutamia pieniä muistiinpanoja, mitä kirjoitin tuolla päivällä. Ensimmäisenä tuossa lukee "pieni, mutta näkyvä osa". Sen pointti oli se, että kun nuoret pääasiassa voi hyvin, niin siellä on kuitenkin se pieni pahoinvoiva osa, joka alkaakin sitten voida jo todella pahoin. Vaikka ne onkin vain ne muutamat nuoret kylää kohti, niin ne alkavat tekemisen puutteessa ja nuppinsa kanssa hajoillessa purkaa pahaa oloaan ulkopuoliseen maailmaan ja ympäröivään yhteisöön. Muut eivät halua näitä enää  omaan porukkaansa, ja he joutuvat muodostamaan oman laumansa yhteisön ulkopuolelle. Jos nämä nuoret tavoitettaisiin, osoitettaisiin ymmärrystä ja otettaisiin heidän tilanteensa vakavasti, voitaisin saada aikaan ainakin jonkinlaisen henkisen heräämisen siemen. "Tuo tyyppi kuunteli minua, vaikka ei hyötynyt siitä itse mitenkään, enpä tiennyt että tuollaisiakin on, aika siistiä." Tuo ajatusketju kulkee nuoren pään läpi, ei ehkä viikossa tai kolmessakaan, mutta kun kyynisyys kerta toisensa jälkeen todistetaan mahdollisuuksien mukaan vääräksi, ihmisyys voittaa. Olen nähnyt ja todennut tämän käytännössä toimivaksi. Poskien kääntely vaatii luontoa, pitää antaa muksujen kusettaa itseään, pitää olla naurunalaisena vähän aikaa. Jossain vaiheessa he tajuavat, että tuohan kuuntelee meitä ihan oikeasti.


Toinen liittyi siihen, että raittiiden nuorten määrä on noussut, kun taas he kokevat vanhempiensa alkoholin käytön ongelmallisemmaksi. Uskon tämänkin olevan näitä laman oppeja, kun vanhemmat käyttävät alkoholia liian kanssa, lapset näkevät jo nuorella iällä mihin se tie johtaa. Onhan se nyt melko hämmentävää ajatella, että minäkin olin nähnyt lähipiirissäni pari konkurssia, muutaman avioeron, lukuisia tappeluita ja yhden itsemurhan ennen kuin täytin edes seitsemää. Kyllä se ihmiseen vaikuttaa, jos hänellä on vähänkään taipumuksia mehiläisten ja muurahaispesien tuijotteluun. Raittiiden ihmisten ongelma useimmiten vain on se, että asiasta pitää tehdä älytön numero. Siinä on hirveät määrät ideologiaa tai syitä taustalla. Totta kai minullakin on. Koko elämänkatsomus, elämän, ihmisyyden ja ajatuksen arvostus, elämän ytimeen keskittyminen, sekä tietysti olennaisin, että viina maistuu pahalta. Minulla ei ole mitään kymmenvuotissuunnitelmaa maailman käännyttämiseksi tähän samaan suohon, mielestäni jokainen pyristelee elämän läpi omilla eväillään, ja jos minun palikkani olisivat asettuneet yhtään toisin, saattaisin yhtä hyvin olla pahassakin pirikoukussa. Elämä on pienestä kiinni. Jos joku taas tahtoo tehdä elämässään muutoksen, tuen, autan ja keskustelen mielelläni asiasta. Se ei ole minulta mitenkään pois. Kuten ei ole sekään, jos joku päättää juoda paljon viinaa, tai polttaa pilveä. Niin kauan, kuin pidät mahdollisen vahingon täysin itselläsi ja kannat vastuun, saat tehdä lähes mitä tahansa. Kun mopo alkaa keulia, kannetaan sinut sitten korvasta vieroitukseen.

Kannabiksesta taisin jauhaa riittävästi edellisessä tekstissä, sanotaan nyt vielä se, että aineen kuin aineen kohdalla suurin vaarahan on aina se, että siinä on paljon hyviä puolia. Kukapa sitä tahtoisi olla ankeassa maailmassa, jos vaihtoehto on se, että on aina kivaa. Mutta kyllä se todellisuus on joskus otettava vastaan, se vaatii selkärankaa. Siis niiltä, joilla on todellisuudelle vaihtoehto. Minulle se ei tunnu missään, minun ei tarvitse aktiivisesti yrittää pysyä selvinpäin.

Toiminnan vapaus, järjestöt kuolee. Perinteiset vaikuttamisen keinot ovat nuorille vieraita, koska heidän mielessään ne mallit on raiskattu jo Kelan, Sosiaaliviraston ja työvoimatoimiston puolesta. Ne ovat tämän koneiston välineitä, malleja siitä mitä tähän moderniin demokratiaan kuuluu. Nuoret eivät tahdo edustuksellista byrokratiaa. He tahtovat suoria vaikutuskeinoja, suoraa ja läpinäkyvää toimintaa. Vanhempien ikäluokkien ei kuulu kasvattaa nuoria mahtumaan omaan, melkein sata vuotta vanhaan koneistoonsa, koska maailma ei ole enää sama, mihin se tehtiin. Tämä maailma vaatii mukautumista, sujuvuutta, jatkuvaa liikettä, nuorten pitää saada luoda oma demokratiansa ja löytää sen rakennuspalikat ja painotukset itse. Vähän tähän liittyen yhdeltä puhujalta tivattiin, että missä se aina kahden vuosikymmenen päässä oleva eläkepommi viipyy, kun ei se vieläkään ole sieltä tullut. Kaveri meni punaiseksi ja takelteli, ja sanoi että kyllä se nyt tosissaan pitäisi 10-15 vuoden päästä tulla. Muistan lukeneeni tämän vuoden puolella tehdyn tutkimuksen, en vain muista lähdettä, jossa koko eläkepommi jo kumottiin. Suomalaiset ovat alkaneet sikiämään ja ulkomaalaisia sopeutetaan tänne sellaista tahtia, ettei vääristymää lopulta tulekaan läheskään niin laajamittaisena, kuin millä on uhkailtu suomalaisia 1980-luvulta asti. Se vain on suhteellisen tehokas pelote, jolla saadaan suomalaista vapautta rajoitettua. Amerikassa käytetään sotaa, onhan tämä huomattavan paljon pienempi vaurio miltään kantilta tarkasteltuna.

RAHA. Isolla ja alleviivattuna. Jos nuorista tahdotaan kasvattaa inhimmillisempiä ja ympäristöstään kiinnostuneempia, täytyy heidät saada irrotettua siitä fiksaatiosta, joka heillä on rahaan. Toki tässä kohtaa otantani on pieni, yhden kunnan muutamalla nuorisotalolla pyörivät nuoret, sekä satunnaiset kohtaamiset ja osaltaan myös internet-kohtaamiset. Silti minulla pistää aina korviin se, miten pakkomielteisesti nuoret suhtautuvat rahaan. Joku on saanut jotain uutta, toisen nuoren ensimmäinen kysymys on paljon se maksoi. Liian pieni summa on automaattisesti huonompi tuote, kuin kaverilla. Tämä oli mielestäni vähän vinksahtanut piirre 12-16-vuotiaissa nuorissa. Ehkä tässä on jotain eroja myös kaupungissa ja maalla kasvavien välissä, jotenkin en jaksa uskoa, että maalla eläessä keskityttäisiin koko ajan noin pinnalliseen puoleen, mutta varmaksi en sano. Toki rahasta puhumiselta ei voi välttyä, kun nuorisotyössäkin pitää koko ajan leikata rahaa, mutta ei sekään ole yksi ja sama, miten rahasta puhutaan. Vastuullisempaa rahan käyttöä opetellaan monilla nuokuilla, mutta silti myydään monta pussia karkkia samoille tyypeille illan aikana. Toki tästä mallista voi syyttää mediaa, länsimaista kulttuuria, vanhempia, kouluja, ihan ketä tahansa. Tai sitten voi käyttää aikansa hyödyllisemmin, ja keskustella tästäkin asiasta nuorten kanssa. Ei mene ihan helpolla jakeluun, mutta kaipa siinäkin saa vähän kerrallaan jonkinlaista työtä tehtyä.

Nuorisotyön tulevaisuusfoorumi

Kävimme luokan kanssa tänään myös Nuorisotyön Tulevaisuusfoorumissa, joka järjestettiin Helsingissä. Tapahtuma oli monelta kantilta mielenkiintoinen, ja oli melkein puhujasta kiinni, miten paljon asiasta sai irti. Allianssin puheenjohtaja esitteli ensin tuolla julkaistun Nuorista Suomessa pläjäyksen, joka on siis kasa tilastoja ja muutamia sivuja tulkintaa niistä. Olivat kuulema saaneet heti palautetta, että se tulkinta on nimenomaan vihkon parasta antia. Se on ehkä odotettavaa, koska vaikka tilastoijat ja toimistotyöntekijät rakastavat byrokratiaa ja pilkun nussimista, nuoret ja nuorisotyöntekijät eivät. On helpompi puhua siitä, mistä tilastojen näyttämät lukemat johtuvat, kuin vain todeta puuduttavasti, että tuossa se viiva nyt menee ylös ja tuossa sitten alas, ja näin se tulee menemään aina ja ikuisesti.

Eniten pidin päihdetyöntekijästä, joka kävi puhumassa ja "heittelemässä" mutuja siellä seassa. Olin positiivisesti yllättynyt hänen asenteestaan ja heitoistaan. Hänet oli kuitenkin pyydetty nuorisotyön ammattilaisia kuhisevaan saliin, monta vanhempaa ihmistä porukassa, kommentoimaan kannabiksen käytön lisääntymistä, ja mitä se kertoo meidän ajastamme. Mielestäni hän nosti hienosti esiin sen sosiaalisen puolen, aivan kuten röökin ja alkoholinkin kohdalla, että se on ennen kaikkea sosiaalista toimintaa, ja ilman jointtirinkiä tällä nuorella ei välttämättä olisi yhtään ketään istumassa vieressä. Se antaa vertaistukiryhmä, joka parhaimmillaan myös tukee toisiaan työn hakemiseen ja saamiseen, kuuntelee huolia ja todellakin TUKEE toista. Pahimmillaan seura vain passivoi, lamauttaa kaikkien toiminnan eikä anna kenellekään mahdollisuutta nousta ringistä pois. Mutta nämä ovat taas täysin yksilöllisiä juttuja, joihin vaikuttavat enemmän ihmisen korvien välissä olevat asiat, kuin huumeet. Laiskat pysyvät laiskoina, vaikka huumeet hävitettäisiin kuviosta kokonaan. Tämä mies, jonka nimeä en ikäväkseni muista, nosti esille myös sen, miten tulehtunutta on että nuoret "polttavat kannabista, koska se sopii heille paremmin kuin alkoholi." Perusoletuksena meillä on, että jotain päihdettä tai huumetta täytyy käyttää. Ilman oleminen ei tunnu olevan vaihtoehto, vaikka valoisammalla puolella raportissa oli myös, että alkoholin käyttö on vähentynyt ja täysin raittiiden nuorten määrä on kasvanut. Tästä suunnasta minä olen itsekin iloinen, koska skarpit nupit tarkoittaa skarppeja ihmisiä. On helppo pysyä pilvissä ja pakoilla todellisuutta, mutta kun olet vähän aikaa selvinpäin, alat huomata että täällä on monta syytä olla vihainen siitä, miten huonosti asiat ovat. Omalta osaltani olen tyytyväinen siihen, että olen saanut olla edesauttamassa nuorten päihteettömyyttä ja yleistä skarppausta. Se on ollut duunin (sekä oikean, että tämän harrasteen) antoisimpia puolia.

Hän nosti esille myös yhden kannabiksen käytön keskeisen elementin: vastakulttuuri-ajattelun. Tämä sai minut miettimään sitä, kuinka todellakin 2012 on ollut maailmanlaajuisesti henkisen heräämisen vuosi, onneksi tosin ilman kaikkea sitä New Age-paskaa, ihmiset heräävät omaan ihmisyyteensä ja tajuavat, että heitä on taas kustu vuositolkulla silmille. Muutos tulee, toinen 60-luku on oven takana. Mutta niinhän nämä asiat menevät, sykleissä kuten aina. Kun edellisen sukupolven sekoilut ja tempaukset unohtuvat, ne toistetaan. Lähi-Itä on uusi Vietnam. Jos hauskaa voi olla ilman viinaa, voi vastakulttuuria olla ilman huumeitakin. Se itseasiassa toimii paremmin, ja sinä uskottavammin, jos lähimuisti pelaa vähän pitempään, kuin kymmenen sekuntia. Kannattaa koittaa joskus.

Häntä seuranneet puhujat jäivät auttamatta varjoon, seuraavassa osassa katseltiin kolme varttia, että kuinka monta erilaista diagrammia excelillä saa tehtyä. Puhuja oli sympaattinen kaveri, joten en tahtonut tai jaksanut alkaa pitää älämölöä. Muutenkin koko loppu tapahtuma paria poikkeusta lukuunottamatta tuntui taas siltä, että yksikin välikommentti olisi johtanut järjettömän pitkään ketjuun, joten pidin ne sisälläni. Se oli tyypillistä "aikuisten puhetta", jossa nuorista keskustellaan täysin nuorten ohi, käyttäen hienoja termejä ja keksien uusia sanoja matkan varrella. Jos kukaan muu meidän luokalta ei jaksanut skarpata loppuun asti, ja minullakin oli vaikeaa, niin miten kukaan voi olettaa että mikään tuosta kaikesta kiinnostaisi nuoriakaan yhtään? Jos se tieto oli meille, nuorisotyön tekijöille suunnattua, koko linja olisi voinut olla avoimemmin keskusteluun kutsuva ja sitä kautta osallistava, eikä se, että kysellään ihmisiltä välikysymyksiä asioista, joista he eivät tajunneet juuri mitään. Tapahtuman vetäjät olivat kyllä tehneet ison ja hyvän työn, ongelma oli suuressa osassa puhujia, heidän rakkaudestaan omaan kapeaan alueeseensa. Kommentitkin meinasivat mennä siihen, että kun jollekin annettiin mikrofoni käteen, hän kertoi elämän tarinansa siinä kaikessa rauhassa.

Silti, aloittaneen Allianssin puheenjohtajan puheenvuoro, tuo päihdetyöntekijä, Kolina-improvisaatioteatterin (joka oli oikeasti hauska, eikä kuten tavallista, vaivaannuttava) osuus, sekä tapahtuman teemat lopuksi yhteen kasanneen Eero Rämön puhe olivat niin hyviä, ja koko homma niin ajatuksia herättävä, että kokemus jäi plussan puolelle. Kirjoittelen varmaan myöhemmin joitain omia heränneitä ajatuksiakin tämän pohjalta, nyt menen laittamaan ruokaa tälle kommuuniperheelleni.

All day long I think of things and nothing seems to satisfy.

No voeee helevetti.

Jokainen meistä on kuullut Black Sabbathin Paranoidin. Joka-ikinen musiikkia koskaan kuullut ihminen tietää, miten sen riffi menee. Jokainen aloitteleva bändi osaa soittaa sen biisin. Se on rock-musiikin suuria itsestäänselvyyksiä, helppoja täkyjä. Niin itsestäänselvä, ettei kukaan tajua ajatella sitä. Katselin tässä kyseisen levyn tekodokumenttia, koska nämä hommat on meikästä aina tosi mielenkiintoisia ihan niiden käytännön viritysten ja vääntämisten ja sovitusten kautta. Ei siksi, että tahtoisin oppia niistä, vaan siksi että ne on ikkunoita siihen, miten toiset lähestyy näitä hommia, jonkinlaisia vertaiskokemuksia. Black Sabbathin Paranoid on yksi maailman parhaita levyjä, eikä se johdu eriksene yhdestäkään Iommin timanttiriffistä, vaan Geezer Butlerin ja Bill Wardin trippailujameista, joiden päällä Iommi ja Ozzy revittelevät omia hommiaan. Parasta sillä levyllä on juuri se, että joko kaikki soittavat täsmälleen samaa juttua, tai kaikki trippailevat omia juttujaan samassa huoneessa. Molemmilla hetkillään aivan täydellistä pöristelyä.

Se, mikä kiinnitti nyt ekaa kertaa huomion, oli Paranoidin sanat, joita on toki hoilannut vuositolkulla, tajuamatta koskaan oikeasti kuunnella niitä. Nyt ne napsahtivat ja kolahtivat omaan nilkkaan niin että ihan naurattaa, kun koko pätkä on suoraan viimeinen vuosi omasta elämästä:

Finished with my woman 'cause she couldn't help me with my mind
People think I'm insane because I am frowning all the time
All day long I think of things but nothing seems to satisfy
Think I'll lose my mind if I don't find something to pacify
Can you help me occupy my brain?
Oh yeah
I need someone to show me the things in life that I can't find
I can't see the things that make true happiness, I must be blind
Make a joke and I will sigh and you will laugh and I will cry
Happiness I cannot feel and love to me is so unreal
And so as you hear these words telling you now of my state
I tell you to enjoy life I wish I could but it's too late

Totta, aina viimeiseen lauseeseen asti. Sitä en sano, ettenkö muka oikeasti pystyisi nauttimaan elämästä, sanotaan vaikka että olen oppinut nauttimaan täydellisesti tästä elämästä, jota saan elää. Se on pahimmillaankin parasta, mitä voisi koskaan tapahtua, jokainen ilo on jokainen suru ja ne kaikki kasvavat yhdeksi suureksi äänivalliksi, aivan kuten tuo levy, jokainen tunne ja tapahtuma saattaa alussa tuntua viuhtovan ihan omia kuvioitaan, mutta ne muodostavat kuitenkin yhden kokonaisuuden, ja palaavat lopulta aina jossain vaiheessa takaisin yhteen, muodostaen jonkun todella päräyttävän C-osan, jota kautta valaistuminen saapuu yhtenä aaltona ja kaikki se hämmennys ja pahimmassa tapauksessa kärsimyskin löytää oman paikkansa. Se on hienoa. Se on elämää, siksi en sano että olisi liian myöhäistä nauttia siitä.

Mitä tulee tuohon kohtaan siitä, että olen sokea niille asioille, jotka tekevät todellisen onnen, näen sen suhteessa muuhun maailmaan. Minun on välillä todella vaikea nähdä, miten ihmiset voivat tyytyä niihin asioihin, mitä tekevät, saatika löytää onnensa niistä. Miten jatkuvassa humalassa ja selvinpäin ollessa laput silmillä oleminen voi olla onnea kenellekään? Miten itsensä turruttaminen ja hukkaaminen voi tehdä "Minut" onnelliseksi, jos onnellisin hetki on se, jolloin olet kauimpana "Minästä" kuin vain on mahdollista? Omat tavat käsitellä maailmaa koen löytäneeni, toki tiedän että vuosien päästä tätäkin tekstiä lukiessa korvat punottaa, kun se silloin muka viisaampi kaveri katselee mennyttä itseään ja miettii että olipas tuo jätkä mulkku. Tähän asti olen kyllä voinut olla sinut menneisyyteni kanssa. Toivottavasti jatkossakin.

Kasvaminen on sekä kaunista, että surullista. Me vaihdumme koko ajan hitaasti toisiksi, valumme joesta mereen tai pullosta lasiin. Otamme uuden muodon ja saamme uuden tarkoituksen, joka määrittää melko pitkälle sitä, mitä teemme seuraavaksi. Kun se vaihe on taas loppumassa, kuolemme ja synnymme uudelleen joksikin muuksi. Jossain vaiheessa käännymme katsomaan kaikkia niitä asioita, joita olemme jo kerenneet olla, tajuamme että "vittu, mä oon vasta 23, mulla on vielä aika monta tällaista muodonmuutosta edessä", ja jatkamme matkaa kohti seuraavaa päivää, uutta syntymää.

Monenlaista mielenrauhattomuutta

Tänään koulussa sohlailtiin Taidon parissa. Se on sen verran paljon kehoa opettava ja pakosta kouluttava laji, että voisin kuvitella harrastavani sitä, ellei se maksaisi ihan niin paljon. Toisaalta tämän päiväinen demo siitä herätti myös ajatuksen, että josko vaikka aloittaisi vihdoin ja viimein Aikidon, koska se on jotain sellaista, jota olen halunnut duunailla jo pitkään. Siinä on sen verran paljon henkistä puolta, että se saattaisi riittää pitämään meikäläisenkin mielenkiinnon, se perustuu nimenomaan toisen aloittaman liikkeen jatkamiseen ja loppuun viemiseen, mikä on meikästä aika siistiä. Se on sellaista sisäänpäin kääntynyttä ja observoivaa, vuorovaikutteista, siinä missä joku thai boxing on lähinnä toisen tuhoamista, se kumpi tuhoaa kovempaa ja osaa katsella jalkojensa ulottuvuuksia, voittaa. Ei sillä, etteikö se muka olisi kaikin puolin helvetin hieno laji, minun jalkani vaan eivät mitenkään päin kykene siihen, joten täytyy keksiä jotain muuta. Taidossa tuli kyllä taas sellaista luontaista flow-kokemusta liikkumisen kanssa, tuntuu siltä, että jos tätä kehoa vain lähtisi ajamaan tuohon suuntaan, se voisi jopa oppia jotain joskus. Eli siis suomeksi ninjailin vain ympäriinsä ja kun tunti oli ohi, jäi liikaa virtaa ja tuntui siltä, että olisi pakko ninjailla lisää.

Henkikin on saanut ninjailla ihan riittävästi, lueskelen Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuuta, joka on niitä harvoja kirjoja, mitä en Hesseltä ollut vielä lukenut. Ajattelin, ettei tästä välttämättä tarvitse enempiä mainitakaan, mutta sieltä tämä sveitsiläinen eeppisyyden mestari taas tykitteli niin monta sivua sellaista kamaa, että tekisi mieli ihan sitaateiksi laittaa. Kirja on taas jonkinlainen yhden ihmisen henkinen kahtiajako, Narkissos pysyy luostarissa ja pyhittää elämänsä opiskelulle ja maailman tarkkailulle, hän kykenee lukemaan kaikista ihmisistä näiden menneisyydet, tulevaisuudet ja heidän ajatuksensa ihan vain katselemalla heitä, Kultasuu taas haihattelee ympäri metsiä ja panee mitä sattuu, mutta oppii kaiken nimenomaan kulkemalla ja kantapään kautta. Yhdessä kohtaa hän asettuu kuvanveistäjän oppilaaksi ja pohtii taidetta. Se on se kohta, joka tuntui tulevan taas aivan kuin suoraan omasta päästä: on helppoa tehdä teknisesti hienoja, miellyttäviä kauniita ja lyhytkestoisia teoksia, sellaista tapettia, jota tehdään muiden tarpeesta, ja sitä voi toki tehdä pitääkseen taitoaan yllä. Mutta todellinen ja oikeasti merkityksellinen taide on sitä, mikä vangitsee ihmisyyden, ja vaikka sellaisia tekisi vain yhden, tai vain muutaman elämänsä aikana, on niiden tuottama tunne ja merkitys niin valtava, että niiden takia jaksaa elää elämäänsä, tehdä kaiken sen minkä tekee, vääntää koristeita muulle maailmalle.

Lisäksi Hessen henkistynyt maankiertäjä ajatteli juurikin sitä samaa, minkä minä olen ainakin omalta kohdaltani todennut oikeaksi, ja uskon sen pätevän suurelta osin kaikkiin muihinkin: kaikki taide syntyy pohjimmiltaan kuolemanpelosta. Se ajaa ihmistä tekemään asioita, se ajaa ihmisen luomaan uutta, jotain mikä ei ehkä kuole hänen mukanaan. Kaikki kulkee ohi, elämä valuu sormien läpi ja pakenee, ihminen tahtoo vangita sen hetken edes jotenkin olemassaolevaksi osaksi jatkuvaa virtaa. Itseni kohdalla tiedän, että jokaikinen piirros on valokuva hetkestä tässä mielessä. Se kuva ja visio, joka siellä oli sillä hetkellä. Niiden tarkoitus on vain ja ainoastaan se, että kun minä katson niitä, pystyn palauttamaan mieleeni sen hetken, kun aloitin piirtää, tilanteen, ympäristön, ihmiset, hajut, tilat. Itse piirtäminen on aina transsi, josta voi herätä vain hetkittäin tekemään jotain pientä, kuten vaikka käydä kusella tai hakea lisää kahvia. Muuten juuri SE työ on pakkomielle, kunnes jossain vaiheessa lasken kynän alas ja voin todeta olevani valmis. Se on siihen asti ainoa asia, mihin voin keskittyä. Jos jotain jää kesken, se vaivaa minua, kuten nytkin yksi tyytyväisen kissan alla makaava työ, joka ei ole tehnyt itse itseään valmiiksi vielä. Aion jatkaa sitä heti, kun Mölli herää ja nousee pois sen päältä. Toisaalta jos jossain vaiheessa pilaan työn, se turhauttaa ihan vitusti. Ensinnäkin, saan sössiä jo aika pahasti, että koen jonkun menneen täysin pilalle. En luonnostele mitään muuta, kuin levyn kansia. Niihin piirtelen lyijykynällä sommitteluviivoja ja kirjoitan tekstit kohdalleen, ja kaikki muu on taas tajunnanvirtaa. Se on minun tapani tehdä, mallista en osaa piirtää yhtään. Jos aloitan piirtämisen lyijykynällä, saan harvoin yhtään mitään aikaan, ellen sitten nappaa sitäkin käteen vain muun kynän puutteessa, ja piirtelen ilman pyyhekumia nopeasti jotain. En myöskään usko, että voisin tehdä työtä, johon pitäisi käyttää viikkoja. Teen asiat mahdollisimman valmiiksi yhdeltä istumalta, jotta saan ne heti pois mielestä. Voi kuulostaa neuroottiselta, mitä se ehkä melko pitkälle onkin. Ne hetket on pakko saada talteen, koska seuraavalla hetkellä voi yhtä hyvin olla kuollut, ja se jää tekemättä. Karkeasti ottaen ajattelen sen noin.

Pitäisi vielä keretä käydä kaupassa ennen yhdeksää, onneksi urbaani ihminen asuu nykyään aina kaupan vieressä. Tsau.