Nyt lähtee.

Viime aikoina olen nähnyt paljon unia, joissa mummo ja pappa ovat olleet elossa. Tiedän, että se on osaltaan mielen trauman paranteluprosessi, osaltaan myös tapa pitää muistot elossa, pitämällä ne ihmiset mahdollisimman lähellä tajunnan laitaa, jotta pienetkään asiat eivät unohdu. Näissä unissa ei pääasiassa ole mitään surullista. Ne ovat pieniä rauhan saarekkeita, joilla voin levätä. Viimeöisessä unessa muistan sanoneeni jollekin, että tiedän tämän kaiken olevan unta, jonka tehtävä on suojella minua todellisuudelta. Tämä todellisuus, johon heräsin, on harmaa ja kylmä. Kurkkuun koskee ja on ihme, jos ei ensi yönä nouse kuume, kun nukkuu pihalle. Mutta jos sitä silti jaksaisi tehdä mitä täytyy. Minulla on epäilyttävän vähän roinaa mukana, siksi vähän ihmettelen, että olenkohan nyt täysin alivarustautunut. Minulta löytyy kuitenkin kaksi takkia, kahdet housut, urheilukerrasto, varabokserit, varasukat, lautaset, veitset, haarukat, lusikat, vessapaperit, puukot ja taskulamput, kaikki oleellinen. Silti se, että sain nuo kaikki pakattua kahteen muovipussiin, makuupussia pienempään tilaan, vähän epäilyttää.

Nyt kun vielä muistan napata vesipullot jääkaapista, niin kaikki alkaa olla voiton puolella. Nälkä meinaa vähän olla, mutta niinhän köyhällä on aina. Olen tuolla metsässä luultavasti paremmilla eväillä, kuin täällä kotona. Eilen käytiin kaverin kanssa katselemassa meidän porukan eväitä, saatiin 75 euron budjetista käytettyä vain vähän päälle 50 euroa, eikä enää keksitty mitään tarpeellista. Kolmelle ihmiselle siis.

Kaipa tämä oleminen tästä taas helpottuu, kun päivä etenee. Inhoan olla vähän kipeänä, koska silloin aamut tuntuvat kaikista vittumaisimmilta, kurkku on ihan limassa ja karhea, nenä vuotaa ja päätä särkee. Päivän myötä tämä kaikki hellittää, mutta heti kun käyt makuulle, kaikki alkaa alusta. Toisaalta myös se, ettet oikeasti jaksa tehdä yhtään mitään, mutta et ole riittävän kipeä jäämään poiskaan, vituttaa. Mutta tätä reissua olen odottanut nyt melko paljon, että parempi olla kanssa vähintään yhtä siistiä, kuin happopäissä jääkarhujen kanssa diskossa jorailu.

Viikonloppukin selvitty.

Viime viikonlopusta vietin laskujeni mukaan suunnilleen 18 tuntia Public Cornerin terassilla istuen. Hämmentävää, ja sainkin kuulla koko viikonlopun, kuinka minusta on tullut oikea "baarihirmu". Oi kyllä, juuri se minusta on tullut. Tuolla tavalla ihmisiä, tilapäisiä vapahduksia ja ihmismieltä observoidessaan huomaa monenlaisia asioita niin ystävistään, kuin muistakin ihmisistä. Monille baareissa pönöttäminen on pelkkää statuksen kasvattelua, siellä pitää olla joka päivä, ja se on elämän keskeinen sisältö, se on itseisarvoista olemista juuri siinä paikalla, juuri siinä baaritiskin päässä. Muuta elämää ei tunnu olevan, koska he ovat siinä AINA. Soi päässä Marilyn Mansonin Beautiful People, kun niitä siinä katseli, samanlaista pinnallista "tää on mun paikka"-posetusta, eikä oma paska niin pahalle haise, kuin kaikki muut. Tietysti tiesin jo ennestään, että sunnuntait ja maanantait ovat niitä ammattilaisten päiviä, mutta kun ihmisraunion näköinen kaveri lyöttäytyy pöytään ja kysyy heti ensimmäisenä, että tarjoanko Cannonballin varapuheenjohtajalle kaljan, teki mieli alkaa pitää kaverille luentoa sosiaalipsykologiasta ja henkisten vipuvarsien käytöstä oikeassa paikassa vähän tilannetajua apuna käyttäen. Sanoinpa kuitenkin vaan, että eipä ole kuule rahaa tarjoilla kaljoja edes Suomen presidentille. Kyllähän se uskoi, kunhan nyt vain tunkee tuota henkistä keppiään joka oven rakoon, ja katsoo mitkä niistä aukeaisi.

Musiikki on ollut myös melko isossa osassa, lauantaina oli Block Partyt, käytiin katsomassa Jodarokin keikkaa, ja vaikka nuo bändittömät räppikeikat tuppaa tavallisimmin olemaan ihan helvetin tylsiä, niin Joda on sen verran hyvä noissa freestyle-hommissa, että sitä jaksoi katsella ihan mielellään. Jotain niitä vanhempiakin biisejä olisin kuullut ihan mielelläni, kun niitä tunnistan vähän enemmän. Silti oli ihan mukavan oloinen meininki, vaikka sieltä pois kävellessäni näinkin ehkä kilipäisimmän näköisen nistin, jonka olen koskaan elämässäni nähnyt. Ja olen nähnyt niitä kuitenkin elämäni aikana melko monta. Joku voisi jopa sanoa, että vitusti liikaa. Keikan jälkeen mentiin taas istumaan terassille, ja sen jälkeen käytiin Taidepanimolla katsastamassa Kujanjuoksua. Pojat olivat päivällä vähän huolestuneita tilasta, kun se on sellainen pieni halli, mutta meikästä juuri tuolla määrällä ihmisiä se soundasi niin hyvältä, että poikien kannattaisi nauhoittaa levytkin livenä juuri siellä, pienellä yleisömäärällä. Meikä voi ilmoittautua yleisöön jo nyt. Taidepanimon meiningit vaikuttivat monelta osin vähän Tampereen punkkibileiltä, mutta paremmin järjestetyiltä, eikä paikalla ollut juurikaan kännisiä alaikäisiä. Sehän ei siis ollut tarkoituksella mitenkään päin punkkitapahtuma, vaan ihan oikeasti järjestetty ilta. Ainoa miinus oli vähän turhan virkaintoinen poke, joka laittoi paikan kiinni ennen kuin bändi oli oikeastaan lopettanutkaan.

Nyt sitten koitan vaan laskeutua vähän ja valmistautua huomenna alkavaan melontaretkeen. Jos ei torstaina ala kuulua, niin odotelkaa vielä vähän lisää. Luultavasti nukun.

Sellaset Kalevan Kisat..

Menin ajoissa, paljon ennen kello yhdeksää paikalle, koska tahdoin olla tomerana paikalla hyvissä ajoin, enkä muistanut tarkalleen kuinka kauan tästä stadionille kävelee. Ainut ohjaus mitä sain puhelimessa, oli että kaupungin puoleisessa päädyssä on valkoinen teltta ja meikän pomo on joku Juri. Menen teltalle, kysellen kahdelta vanhemmalta, mukavalta rouvashenkilöltä, että mitähän minun pitäisi tehdä, tulin vapaaehtoiseksi. He kysyvät nimeäni ja rullaavat listoja läpi. Nimeä ei ole missään. Pomon nimi on, mutta sekään ei ole ilmoittautunut kolmeen päivään paikalle.
Pyörin ympyrää ja kyselen järkkäreiltä ja kaikilta passikaulaisilta pomoani, tai ihan ketä tahansa joka nyt alkaisi tietää näistä asioista jotain. Soitan Lahden Ahkeralle, eivätkä asiat selviä yhtään enempää. Saan nimen, kisapäällikön, joka nyt varmasti ei ole vastaamassa kyllä yhden vapaaehtoisen hommista. Kyselen silti häntä, ja kaikki vahvistavat aavistukseni siitä, että hänellä taitaa tänään olla vähän parempaa tekemistä, kuin etsiä minulle paikkaa. Pällistelen ympärilleni, käyn kolmatta tai neljättä kertaa juttelemassa tätien kanssa, saan säälipassin, jotta voin etsiä jonkun joka tietää jotain.
Menen sisälle ja kysyn järkkereiltä, hekin pyörittelevät päätään ja käskevät odottaa siinä heidän kanssaan, kunnes jostain palaverista tulisi joku tärkeämpi tyyppi. Tulee tärkeä tyyppi. Hänet tunnistaa siitä, että hänellä on viikset ja hän puhuu koko ajan puhelimessa. Tärkeä tyyppi mutisee omiaan ja puhuu puhelimessa, viittoo kädellään seuraamaan, että kohta tämä asia selviää. Menemme neljättä tai viidettä kertaa kojulle niiden mukavien tätien luo, jotka auttoivat minua jo 40 minuuttia sitten ensimmäisen kerran.
Hommaan ei tule minkäänlaista selvyyttä, toinen alkaa järjestään soitella numeroita läpi, mutta joko kaikki ovat palavereissa, tai hän ei osannut näppäillä numeroita oikein, koska niistä ei vastata. Toisella alkaa olla pinna kireämmällä, ja minun alkaa jo vähän käydä heitä sääliksi. Alkaa vituttaa, että jumitan koko hommaa sillä, ettei kukaan oikein ole ilmoittanut minulle mitään, vaikka kuulema jokaiselle vapaaehtoiselle on soitettu ennen kisoja heidän tehtävistään. Tärkeä tyyppi sanoo, että laittaa minut kohta ohjaamaan liikennettä. Sanoin ettei se nyt kuitenkaan ihan vastaa suunnitelmia, kun tarkoitus oli että olen kentän puolella, jotta pääsen vähän pällistelemään lajeja, sellaisesta oli puhe ja ainakin puhelimessa se sopikin vielä.
Mitään ei tapahdu seuraavaan kahteenkymmeneen minuuttiin, tärkeä tyyppi penkoo paitoja, tädit saavat jonkun pomonsa kiinni, eikä sekään auta yhtään mitään, alan jo luovuttaa henkisesti, kun päälle tuntiin ei ole oikeasti tapahtunut käytännössä yhtään mitään. Pyydän tädeiltä anteeksi vaivaa, annan väliaikaispassini takaisin ja lähden hartiat lysyssä kuuntelemaan Mark Laneganin viskissä uitettua ääntä, kävellen pitkin Lahden aamuauringossa kylpeviä katuja..

Että niin hyvin organisoidut kekkerit.

"Aika paskat soundit" ja muita tyhmyyksiä musiikissa.

Joku voisi käskeä Spinefarmia vähän skarppaamaan noiden musavideoiden kanssa. Alkaa olla nuo ympäriinsä haahuilevat emoämmät ja bändi soittamassa jo vähän turhan formaatin oloista kamaa. Niistä jää ensinnäkin vaikutelma, että akoilla koitetaan kiinnittää miesten huomio (joka yllättävän monissa tapauksissa ei toimi) ja sillä niiden emoudella ja apaattisella haahuilulla koitetaan sitten kosiskella samastuvia tyttöjä (valitettavan monissa tapauksissa tuntuu toimivan). Ei tämä ole pelkästään Spinefarmin ongelma, tuntuu, että kaikki tekee aivan samanlaisia videoita, ja ainoat hyvät näistä ovat Solstafirin Fjara ja Gojiran Vacuity, koska niillä on sama tarina ja silläkin joku merkitys.

Toinen asia, missä ihmiset, siis kaikki yleensä saisivat skarpata, on musiikin kuuntelu. Jossain hämmentävässä kohdassa tätä nyt elettävää maailmanaikaa musiikista tuli täysin toissijainen asia. Soundit ajoivat sen ohi. Jokainen runkkaa ja hifistelee omien soundiensa kanssa omassa makkaristudiossaan, ja pyrkii tekemään täydellisen puhdasta, elotonta ja kuollutta ääntä. Sellaista, joka toimii vain hyvin harvojen ihmisten käsissä. Todella, todella harvojen. Kaikki muut jäävät vain kopioiksi, huonoiksi kyhäelmiksi mallintavien vahvistinten ja fiksattujen rumpujensa kanssa. Minä olen jokseenkin ylpeä siitä, että sain duunattua Cut To Fitin splitille ensimmäistä kertaa ikinä suunnilleen sellaisen äänimaailman, kuin tahdoinkin. Kitarat soivat muropuurona, rummut soivat betonikopissa, laulu kuulostaa samalta, kuin se huutaessakin kuulosti, ja kaikki tämä mystisesti yhteen ilman minkäänlaista lättään kompressoimista. Jopa Tomppa sanoi että omalla tavallaan väkivaltaisen kuuloinen, mikä oli meikälle ehkä suurin kunnianosoitus ikinä. Se on kuitenkin näissä äänen vääntelyhommissa meikäläiselle zen-mestari ja oppi-isä, vaikka meillä onkin vähän erilainen käsitys hyvästä aina välillä. Hän on kuitenkin opettanut ja auttanut pääsemään lähemmäs sitä, mitä itse haen, ja ennen kaikkea ymmärtää sen tärkeyden, että bändin tulee kuulostaa itseltään, eikä siltä kaverilta joka ääntä rassaa. Meikästä on yleensä vähän vaivaannuttavaa lukea musiikkilehdistä jotain arvossa pidettyjen miksaajien haastatteluita, joissa he sanelevat pöytään ne säännöt, joilla he tekevät levyjä bändeille. Minulle ainakin olisi tärkeää, että pääsisi tekemään mahdollisimman paljon erilaisia juttuja, eikä vain tunkemaan samaa soopaa eri nimellä ulos. Siksi kaikki uudet hevilevytkin kuulostavat aivan samalta, ne miksaa ne jokaisen "genren" huippujätkät, jotka keskittyvät luomaan omaa uraansa ja tekemään omaa tavaramerkkijälkeään. Onhan tässäkin tietysti poikkeuksia, mutta pääasiassa melko ankeaa vaihtaa levyä, ja puolessa välissä kelata, että enkös minä vaihtanut levyä juuri hetki sitten?

Toinen merkittävästi vituttava juttu: Miksi sillä soundilla niin suurta väliä olisikaan? Siis tottakai, erilaisille levyille erilainen soundi, jokaiselle omansa, mutta musiikki se on silti mikä ratkaisee. Paskat biisit ovat täysin yhdentekeviä, vaikka kuinka hevosteltaisiin kermaa kakun päälle, hyvät biisit ovat hyviä vaikka ne nauhottaisi pahvilaatikossa. Parhaat levyt ovat mielestäni tavallisimmin sellaisia, joissa soundikin elää pitkin levyä, biisien mukana, luoden omat kiintopisteensä ja hengähdystaukonsa levylle. Esimerkkinä vaikka nyt tämä helvetisti kulunut Ok Computer. Kun Paranoid Androidin särökitara potkaisee itsensä sisään, se tekee sen todellakin väkivaltaisesti, heti ensimmäisellä kuuntelulla varastaen kaiken huomion siltä mitä muualla tapahtuu. Se on siistiä. Kun Let Downin jälkeen Karma Police lähtee kulkemaan akustisen kitaran viemänä kohti ensimmäistä epävireisen pianon säästämää "This is what you get..."-pätkää, se pysäyttää kuuntelemaan, mitä siellä taustalla oikein tapahtuu. Se on siistiä. Musiikin kuuntelussa keskitytään tänä päivänä aivan epäolennaisiin asioihin, sormien nopeuteen, soolon pituuteen, "kliiniin ja säröiseen soundiin", kaikkeen yhden tekevään paskaan.

Ehkä se toisaalta on vain seurausta tästä kaikkialle yltävästä informaatioähkystä. Tuottavuuden nimissä kaikilla (Paitsi sillä Wintersun-jätkällä) on niin kiire saada uutta levyä ulos myyntejä ja kiertueita varten, että keskitytään vaan siihen nopeuteen ja tehdään sitten yhden tekevää paskaa. Sitten kellään muulla ei ole näistä paskabiiseistä juuri mitään muuta kehuttavaa, kuin soundit. Kuten saatatte huomata, tämä on rassannut minua pöytäkeskusteluissa jo melko pitkään, mutta en ole jaksanut ärähtää siitä aikaisemmin. Olen vain vahvasti sitä mieltä, että soundi levyn mukaan, ja levyt sellaisina kokonaisuuksina, että niitä oikeasti tekee mieli kuunnellakin. Tehkää parempia biisejä, ne puhuvat puolestaan, jos niillä on mitään asiaa.

Helvetin hyväsoundisia levyjä (koska äänimaailma elää levyn mukana riittävästi):
Melissa Auf Der Maur - Out Of Our Minds
Mark Lanegan Band - Blues Funeral
Kyuss - Welcome To Sky Valley
Totalt Jävla Mörker - Söndra & Härska
BringTheWarHome - Rejoice!
Tom Waits - Kaikki, etenkin Bone Machine, Swordfishtrombone ja Blood Money
Brant Bjork - Jalamanta
Neurosis aina ja kaikkialla.
Alice In Chains - Dirt
Convergen levyt
Solstafír - Svartir Sandar
Huge L - 2012
Chisu  - Kun Valaistun, ainakin tuo uudempi miksaus, en usko että sille on kauheasti tehty, nykypäivänä kaikki pitää vaan muka tehdä 2.0, että saman levyn voi myydä kahdesti.

Heti kun pitää tehdä jotain fyysistä, oon ihan paskana.

Olen ollut melko väsynyt koko päivän, ja silti pään sisällä jokin mystinen voima sanoo, ettei ennen kahtatoista voi mennä nukkumaan, tai päivä on mennyt aivan hukkaan. Ties vaikka saan juuri näiden kahden tunnin aikana jonkin helvetin hyvän ajatuksen, joka menisi sitten ihan ohi vain siksi, että olen unessa. Parhaimmillaan se tietysti näkyisi unessa, ja voisin käyttää sen ympärillä leijuvaa kuvast.. Miksi vitussa en mene nukkumaan jo?! No siksi, että nukuin päiväunet, jotka tuntuvat antavan energiaa sen verran, että voisin yksin valloittaa Puolan (tai kaksi, ei sen nyt niin kauhean vaikeaa täydy olla.). Pelattiin koulussa siis meidän luokan masinoima halkopalloturnaus. Eli futista, jossa maalina on  halko. Se söi voimat melko tehokkaasti, vaikka sitä ei niin kauhean tosissaan ottanutkaan. Sai juoksennella sen verran, että neljännen pelin aikana ei tuntunut happi kulkevan enää mitenkään päin lihaksille asti perille. Ruoka kyllä maistui sen jälkeen.

Huomaan, että urheilu on kuin salaa hiipinyt tähän syksyyn mukaan. Tai liikkuminen ylipäätään. Ilmoittauduin lauantaiksi Kalevan Kisoihin vapaaehtoiseksi, kun pitää käydä jossakin lajiesittelyssä, ja pitäisi tosissaan se ohjaus yleisurheilustakin vääntää. Ei ole kauhean hyvän näköistä heittää keihästä niin, ettei se jää edes pystyyn. Niin siinä siltikin taitaa luultavasti käydä. Ei tuo urheilu ole meikäläisen hommia, vaikka se parhaimmillaan onkin mukavaa touhua. Kunto on kuitenkin suunnilleen yhtä hyvä kuin kaikilla niillä supikoirilla, jotka eivät ylitä tietä ihan riittävän vikkelästi autoon nähden. Se kuitenkin auttaa vähän noiden keikkojen vetämisessä, että liikkuu muutenkin. Huomasi sen viime keikallakin Turussa. Vaikka sitä tuli reuhattua vähän sielläkin, ei sitä silti tarvinnut oksentaa kaikkia sisuskaluja pihalle heti keikan jälkeen. Miksi? Siksi, että oli käynyt parina perättäisenä viikkona lenkillä. Ei mikään iso homma, ei luultavasti edes mikään oikea kunnon kohotus, mutta jos placebokin toimii noin hyvin, niin minulle on aivan sama. "If it looks like ten thousand dollars, it is!" sanoi Tom Waitskin, kun hänen kympin lentokenttäkellonsa oli noteerattu jossain mediassa kymppitonnin kellona.

Toisaalta ihmettelin tämän myös olevan suurten hankintojen syksy. Ensi viikon melontaretkeä varten kävin kuitenkin ostelemassa helvetisti rompetta, äiti osti vielä uudet kengätkin... Enhän minä ole viimeiseen kahdeksaan jouluunkaan saanut näin paljoa mitään uutta! Vähän tuo melontaretki jännittää, kun on nyt ollut kipeäksi tulemista ilmassa, niin kuinka hyvin jaksaa sitten meloa ja kävellä siellä, jos tulee oikeasti kipeäksi ennen sitä.. Toivottavasti ei tule. Kanakeitot ja muu metsäläisvoodoo käyttöön vaan.

Tänään on tullut kuunneltua lähinnä kaiken maailman pörinää, silloin kun ei ole heräillyt omaan kuorsaukseensa. Outoa, miten hölmöjä ääniä sitä suustansa päästää unen ja valveen rajamailla. Ja vielä hölmömpiä tietysti nukkuessaan, mutta se on hölmöintä siinä vaiheessa, kun kuulet itsekin yniseväsi jotain epämääräistä, mutta et oikein osaa yhdistää sitä siihen että suusi on auki ja päästää epämääräistä ääntä. Sitten tajuat sen olevan sinä, ja loksautat suusi kiinni, kunnes hetken päästä olet taas päästämässä samaa ääntä.

Nämä on pyörineet tänään:
Kyuss - Welcome To Sky Valley
High On Fire - Death Is This Communion
Chisu - Kun Valaistun 2.0
The Haunted - The Dead Eye
Electric Wizard - Black Masses
Black Sabbath - Paranoid
Radiohead - Arvatkaas?

Nyrjähtämistä

Tänään duunailin koulussa sitä syrjäytymisohjausta, ja sainkin sen aika hyvälle mallille. Rajaus vain on hankalaa, kun tuntee olevansa lapsi karkkikaupassa tuon aiheen kanssa. Omakohtaista kokemusta yhteiskunnasta ja ihmisistä vieraantumisista, työttömyydestä, köyhyydestä, erilaisuudesta ja henkisestä pahoinvoinnista löytyy vaikka seitsemän ja puolensadan tekstin verran tuntemattomien niskaan kaadettavaksi, ja vierestä olen nähnyt kuinka rikoksen tie vain kannattaa aina enemmän, kuin moraalisessa, näennäisessä puhtaudessa nälkäisenä kipristely. Tästä aiheesta on minulle mielekästä ja kiinnostavaa tehdä projektia, toisaalta vain tahtoisin, ettei sitä tarvitsisi esittää yksin, koska siinä on aivan helvetin paljon asiaa. Aion kyllä rajata senkin kriittiseen pedagogiikkaan liittyväksi, vähän paremmin nuorisotyöhön sidotuksi ja yleishyödyllisemmäksi. Yksi syrjäytymisen perimmäisiä aiheuttajia on kuitenkin sopeutumattomuus kouluun.

Itsellänikin se kierre taisi lähteä sieltä. Numeroni eivät koskaan olleet paskoja, kuin niissä aineissa, joissa tahdoin tahallani heittäytyä hankalaksi. Ongelmana oli sopeutumattomuus. Se, etten kokenut peruskoulun menevän tietyissä olennaisissa kohdissa riittävän syvälle, sille tasolle, joilla asioiden oikeat ytimet ja merkitykset olisivat olleet. Tunsin oloni ahdistuneeksi enemmän tai vähemmän koko peruskoulun, minua yritettiin kiusata, ja minä kiusasin tyhmiä tyhmyydestä, niin kuin taidan vähän tehdä vieläkin.  Minun kiusaajani tosin yleensä kyllästyivät melko äkkiä, kun se ei ollutkaan aivan niin helppoa, ja saatoinkin arvaamatta hyökätä ensin jos näin että tilanteesta pääsee pois vain yhteenoton kautta. Yläasteella kuitenkin kirkastui ajatus siitä, että näissä henkisesti heikoissa, tyhmissä ihmisissä ei ole mitään pelottavaa. Vaikka ne ajoittain saattoivatkin antaa lumipesun ihan vaan ylivoimalla, ne eivät pystyneet tekemään mitään, mikä olisi oikeasti edes naarmuttanut pintaa. Siinä vaiheessa tunsin olon kotona niin helvetin vaikeaksi, ettei fyysinen väkivalta tehnyt mitään vaikutusta. Siitä lähtien aloin myös kiusata kiusaajia. En tiedä kuinka fiksua se oli, mutta se oli ainoa tapa purkaa aggressioita ja turhautumia. En minä silloin musiikin soittamisesta osannut unelmoidakaan, rikoin vain juttuja, jotta voisin kuulla tehneeni jotain ääniä.

Lukio muutti monet näistä asioista. Koulussa mentiin syvemmälle, ja tunsin sopeutuvani kaikin puolin paljon paremmin sinne, kuin pikkukylän yläasteelle, umpimieliseen pieneen yhteisöön, joka rassaili mopoja ja puhui pilluista. Minä en pannut mitään ennen kuin täytin 18. Vaikka tunsin tulevani toimeen opettajien ja opetuksen kanssa, olivat muut koulun oppilaat aivan toisesta maailmasta. Pääasiassa paremmista perheistä, rikkaiden muksuja, joilla ei ollut minun nälkäkuoleman partaalla viettämäni opiskelijaelämän kanssa juuri mitään yhteistä. Minulla oli kaksi kaveria lukiossa. Nyt en kykene muistamaan ketään muita ihmisiä edes kasvoilta, tai jos muistan kasvot, nimi pakenee. Ihmiset eivät silloinkaan tuntuneet kauhean merkityksellisiltä. Olen aina tullut paremmin toimeen opettajien, kuin oppilaiden kanssa, ikäiseni ovat tuntuneet niin masentavan tyhmiltä suurimman osan elämästäni. Nyt vihdoin ja viimein alan olla iässä, jossa ikätoverien kanssa voi keskustellakin asioista. Siltikin suurin osa kavereistani taitaa olla 30, tai yli. En ole koskaan pyrkinyt olemaan erilainen. Olen ajatellut, että minusta olisi tosi hienoa löytää kaltaisiani ihmisiä, jotka pyristelevät samojen ongelmien kanssa. Vasta viime vuosina niitä on alkanut löytyä. Vaikka lukio tyydytti tiedonjanoa, se iski kokoajan tietynlaista häpeän kiilaa syvemmälle. Häpeää erilaisuudesta. Seurustelinkin tytön kanssa viisi vuotta. Hänenkin perheensä oli huomattavan paljon parempituloinen kuin omani, eikä hänelle vain koskaan oikein mennyt jakeluun, mitä tämä köyhyys ja sossussa juokseminen oikein on.

Viimeisen vajaan vuoden olen ollut ristiriitaisemmissa vesissä kuin aikoihin. Jotain suurta todellakin tapahtuu. Jos tämä on minun oma subjektiivinen todellisuuteni, ja 2012 on minun henkisen heräämiseni vuosi. Jotakin hämmentävää, hitaana jatkuvaa muutosta on käynnissä aivan selkäni takana, en vain kykene kääntämään katsettani sen suuntaan. Vielä. Ehkä se selviää minulle ajallaan. Tässä on nyt toisaalta mennyt paljon paremmin kaikilla elämän osa-alueilla, ja silti tuntuu että seison aivan kuilun reunalla. Missä vika?

Koska monet näistä muutoksista, sopeutumattomuuksista ja syrjäytymisuhista johtuvat koulusta, tahdon keskittyä ohjauksessakin etsimään jonkinlaista ratkaisua siihen, miten koulua voisi mukauttaa vapaammaksi, luovemmaksi ympäristöksi. Byrokratia pitäisi ainakin karsia heti alkuun minimiin. Mitä enemmän paperia, sitä useampi tunti menee niiden täyttämiseen, sitä vähemmän vapautta, sitä enemmän määritettyjä mustavalkoisia sarakkeita ja niihin mahtumattomia ihmisiä.

Tänään soineet
Radiohead - Ok Computer
The Haunted - One Kill Wonder
High On Fire - Death Is This Communion
Neurosis - Given To The Rising

Tällanen päivä tänään.

Tänään jäin jotenkin jälkeen jostakin yhdentekevästä henkisestä aikataulustani, jolla ei ole mitään väliä kenellekään muulle, kuin minulle. Olisin tahtonut saada yhden kouluhomman tehtyä kokonaan, sekä nauhoitettua rummut yhteen biisiin. Tein koulutehtävästä osan ja jätin rummut nauhoittamatta. Pitää käydä huomenna koittamassa, jos koulun jälkeen jaksaa ja kerkeää. Ajattelin herätä aamulla ajoissa duunailemaan jotain yksinkertaista looppia ja delay-kitaraa, pitää vaan juoda riittävästi aamukahvia ja katsoa, että mihin se oikein johtaa. Tuossa jo totuttelin taas tuohon kaiun kanssa soitteluun, tuli yksi mukavan kuuloinen juttu ulos, jota voisi huomenna rakentaa kokonaiseksi biisiksi asti. Jos saisi sen vaikka tehtyä ennen kouluun lähtöä valmiiksi asti. Tuntuu vain siltä, että tuossa neljän gigan kortissa meinaa tila loppua koko ajan. Tai sitten loppuu akut, ja homma keskeytyy aina juuri siinä vaiheessa, kun meinaan päästä vauhtiin.

Tämä päivä on siis mennyt vähän muissa merkeissä, lähinnä lojuessa ja nollatessa, Vilin, Eetun ja Raxin kanssa tässä on koko ilta vaan oltu ja katseltu It's Always Sunny In Philadelphiaa ja syöty halpoja pakastepizzoja. Yritin lukea kouluprojektia varten psykoanalyyttistä teosta tuhoavasta ihmisestä, mutta vaikka se mielenkiintoista onkin, taitaa kuitenkin mennä vähän ohi tuosta syrjäytymisestä. Olisi mukava lukea se, mutta nyt ei kyllä meinaa aika antaa periksi, kun pitäisi keskittyä suhteellisen tiukasti olennaiseen. Löysin sentään kirjan, johon on koottu ihmisten kokemuksia köyhyydestä ja arjesta, mikä osui vähän lähemmäs maalia. Ainoa vaan, että sen kanssa pitää olla vähän tarkkana, koska kyseessä on ollut kirjoituskilpailu, mikä saa ihmiset tietysti aina vähän värittelemään omia tarinoitaan. Lisäksi suurin osa kirjoittajista tuntuu olevan nuoria naisia, joten Misery Index-kerroin nousee niissä taas vähän suhteettoman korkealle. Eli ei siitä ehkä tiedolliseksi lähteeksi ole, mutta kun karsii kaikkia tarinoita vesurilla, voi saada jonkinlaisen yleiskuvan köyhyydestä ihmisten arjessa. Ihan kuin siitä ei omakohtaisia kokemuksia muka löytyisi, mutta mutuilu ei taida kelvata tiedon lähteeksi tiedotuspalveluiden kurssin tehtävässä. Ongelma on vain siinä, että suurin osahan kaikesta minunkin tiedostani on tullut jostakin muualta, en vain ole juuri välittänyt merkata lähteitä muistiin tuonne päänsisäisiin viitteisiin. Mielestäni sellaiset kirjat, joissa joka luvun lopussa on aina neljän sivun lähdeluettelo, ovat olleet lähinnä turhauttavia, koska siellä ei ole kirjoittajan omaa ääntä, jota hän kuitenkin koittaa selkeästi sinne tunkea.

Tapahtui tänään sentään edes jotain merkityksellistä, kun heti silmät auki saadessa oli odottamassa tekstiviesti, jossa kysyttiin tahtoisinko tulla lauleskelemaan yhteen bändiin. Voinhan minä käydä koittamassa, hyvän kuuloinen biisikin oli, mutta vähän mietin että osaanko minä kuitenkaan mitään, mitä he tahtovat. Siinä oli melko paljon Black Sabbathin henkeä, ja minulle tuli mieleen, että siihen saisi aika hyvän kuuloisen kontrastin huutamalla, silleen ihan vähän vain. Että vetäisi ne laulut siitä päältä High On Fireksi. En sitten tiedä mitä ovat mieltä, ajattelin huvikseni ehkä nauhoitella vielä ennen viikonloppua pari erilaista demoa siitä biisistä, ja kysellä, että millä mielellä olisivat sitä tekemässä. Luultavasti ei tarvitse seuraavien treenien jälkeen enää soittoa odotella, mutta kyllähän ne kai tietävät, että mitä meikä duunailee, kun tuttuja ovat. Jopa voisi sanoa, että vähän jänskättää.

Tänään oon kuunnellut näitä:
Om - God Is Good
Radiohead - Ok Computer
Jimi Hendrix - Cornerstones
Amy Winehouse - Back To Black
Famine Year - Tervetuloa Tilastoihin
BringTheWarHome - Rejoice!

Silmänlumetta.

Lueskelin tuossa äsken uutista, jossa kerrottiin kuinka Batmanin esityksestä Meksikossa oli evakuoitu 800 ihmistä, kun teatterissa syttyi tulipalo. Silminnäkijöiden haastattelussa ilmi tuli samoja asioita, kuin Auroran ammuskelussakin: he eivät tienneet, oliko se osa elokuvaa, vai jotakin suunnittelematonta. Tämä maailma, joka on turvallisempi, valvotumpi ja hallitumpi kuin koskaan aiemmin, on luonut itselleen täysin uudenlaisen turvattomuuden ja epävarmuuden. Mainosmiehet täyttävät kuluttajat hallitulla ja kontrolloidulla pelolla, jos se ei ole pelkoa trendien aallonharjalta putoamisesta tai vanhenemisen estämisestä, se on pelkoa henkesi menettämisestä. Mainonnassa ja "promootiossa" saa nykyään mennä melko pitkälle, järjestää erilaisia hölmöjä kampanjoita, jotta saa täysin mahdollisimman suurta huomiota täysin yhden tekevälle bändilleen tai tuotteelleen. Viime aikoina olen saanut lueskella mm. Facebook-tykkäysten ostamisesta, mikä nyt on mielestäni vihoviimeisintä paskaa, mitä voin kuvitella.

Olisi helppo kuvitella, että synkän ja väkivaltaisen leffan esityksiin, etenkin ensi-iltoihin, olisi käytetty kaikenlaisia efektejä luomaan vaikuttavampi tunnelma. Ihminen on niin turtunut kaikkeen ärsykkeiden tykittelyyn, aseisiin, ampumiseen ja räiskeeseen, ettei hän enää pysty varmuudella sanomaan, koska hänen henkensä on uhattuna. Utoya ei välttämättä käy esimerkiksi tästä suoraan, koska Breivik oli pukeutunut poliisiksi, mutta siinäkin kyse oli pohjimmiltaan samasta asiasta. Ihmiset eivät tienneet olevansa vaarassa, mikä taas antoi vaaralle huomattavan paljon enemmän aikaa toimia vapaasti. Meillä on päässämme kuvitelmia ja illuusioita siitä, mitä tämä maailma on, ketkä ovat hyviä ja ketkä pahoja. Niillä ei tee mitään. Kaikkiin tulee voida luottaa tilanteen ja ymmärryksensä mukaan, mutta jokaisen motiivit tulee voida kyseenalaistaa, myös ja ennen kaikkea omansa.

Maailma on entistä selkeämmin kaoottinen paikka. Näemme joka päivä tilanteita, joiden moraali ei enää olekaan niin yksioikoinen. Tämä johtuu siitä, että meillä on nykypäivänä heti käytössämme äärettömän paljon enemmän tietoa, kuin aiemmin. Tämä kollektiivisen ymmärryksemme ja henkisen pahoinvointimme hermoratojen jatke tuo hetkessä käsiimme kaiken tilannetta koskevan informaation, tekijän motiivit, tai ainakin äärettömän paljon oletuksia niistä.. Tämä kaikki tieto on jo omiaan turruttamaan ihmisen. Jossain vaiheessa sitä vain ajattelee, että ei vittu, ei tätä kaikkea enää jaksa. Se käy liian raskaaksi päälle. Useimmille ihmisille. Ihmiset tietävät asioita enemmän kuin koskaan, mutta tuntevat niitä vähemmän kuin koskaan. Kukaan ei oikeasti ymmärrä tietonsa sisältöä ja ymmärryksensä syvyyttä. Viikonloppuna, kun ajettiin Kaaprolle ja Joensuu alkoi lasketella Saima Harmajaa ulkomuistista, olin oikeasti todella vaikuttunut. Ei kukaan enää opettele runoja ulkoa. Ei ketään edes kiinnosta. Se oli jotenkin syvästi vaikuttavaa ja helvetin hienoa, sanoista tuli käytännössä taikuutta ja magiaa enemmän, kuin mitkään fantasiakirjojen tulipalloja sinkoilevat partasuut voivat unelmoidakaan. Niissä oli ymmärrystä. Se oli hienoa.

Ihmisten tulisi mielestäni keskittyä kaiken tämän paskan keskellä johonkin, minkä kokevat omakseen. Johonkin sellaiseen, jota voivat jatkaa läpi elämänsä, jossa tuntevat olevansa hyviä. Suuri osa ihmisistä tekee niin tiedostamattaan, ja sitten kysyttäessä hokee että "No en minä ole missään hyvä.", ja on samalla rakennellut taloja niin, ettei tasot heitä milliäkään. Jokainen tarvitsee jotain sellaista tekemistä, joka kuljettaa heidät pois tästä maailmasta, ulos itsestään, ilman huumeita tai viinaa. Jokainen tarvitsee jotain, mikä pitää pakan kasassa. Minulle ne ovat musiikki, kirjoittaminen ja piirtäminen. Musiikista vielä ennen kaikkea huutaminen. Siinä minä koen onnistuvani, sen tunnen osaavani, ja kun tulen pois lavalta huutamasta, ensimmäinen ajatus on se, että nyt sitten palataan takaisin tähän maailmaan, jossa olen ihan paska. Siksi kaikki ennen keikkaa oleva aika on aina niin hienoa, koska tietysti jännittää, mutta sen lisäksi myös tietää, että se paras on vielä edessä päin. Sen jälkeenkin voi olla kivaa, mutta jotain olennaista on silti vuodettu ulos. Edessä on aina maanantai ja paluu tänne rahattomuuteen, nälkään, hiljaisuuteen. En vaihda tuota koskaan pois. En sitten mihinkään.

Ihmisiä on niin helppo harhauttaa, koska he eivät keskity mihinkään. He ovat hukassa itsestään, samoin kuin eksyksissä ympäröivästä maailmasta. Jos he keskittyisivät omaan elämäänsä vähän enemmän, he ymmärtäisivät sen arvon, kyeten ehkä hahmottamaan eron silmään kusijan ja ystävän välillä.

Nyt jumahdin taas ties kuinka monetta kertaa tämän Radioheadin äärelle, etenkin Exit Music ( For a Film)-biisiin. Nämä on niin helvetin visuaalisia, juuri sellaista musiikkia, mitä syksy kaipaa. Olen miettinyt, että pitäisi alkaa joskus kuvata lyhytelokuvia biiseihin. Ei varsinaisia musiikkivideoita, vaan jotain sellaista kuvien virtaa, joka sitoutuisi musiikkiin ja  antaisi sille uuden värin. Pitäisi joku ilta taas lähteä vähän kävelemään ja kuuntelemaan musiikkia. Tämä ilta olisi loistava, ellen olisi näin väsyksissä. Nukkumaanhan se olisi kohta taas käytävä..

Tänään on soineet seuraavat levyt:
Kyuss - Welcome To Sky Valley
Huge L - Huge Nro 1
Radiohead - Ok Computer
Amy Winehouse - Back To Black
Muse - Black Holes And Revelations
Psykoanalyysi - Julistus EP
Faith No More -  Angel Dust

Terveisiä järvestä.

Käytiin melomassa kajakeilla. Se oli aika helvetin kivaa, vaikka aluksi olikin vähän hukassa, että miten päin se helvetin merirocla tekee mitäkin. Toisaalta välillä myös tajusi, että tässä sitä nyt lillutaan tällaisen pienen muovikellukeen päällä keskellä järveä, onpas vähän hölmö juttu kerrottavaksi eteenpäin. Kun siihen hommaan pääsi toistojen ja yritysten ja virheiden kautta sisälle, se muuttui vain koko ajan siistimmäksi. Siinä on ihan oma rytmi, jolla pääsee ihan järjetöntä vauhtia mihin suuntaan vaan. Sivulle liikkuminenkin alkoi lopulta sujua oikealle, vasemmalle se liikerata tuntui vielä niin järjettömältä, etten oppinut sitä kunnolla. No, kolmen päivän melontaretkellä on aikaa kelailla tällaisia hommia. Kaadettiin myös ne kajakit, ja meni talviturkki varmaan viideltä edeltävältä vuodelta siinä. Hämmentävintä oli se tunne, kun olet pääalaspäin ja nenä täyttyy vedellä, taisin heti ensiksi imaista puoli litraa sisäänpäin sitä, ja sitten tajusin repiväni etuverkkoa, enkä aukkopeitettä. Kuulin kuinka opettaja hyppäsi veteen, nappasin kajakin laidoista kiinni ja riuhtaisin itseni alaspäin irti siitä. Pintaan noustuani tajusin, että keuhkoissa oli ehkä liian vähän happea, ja sain haukkoa henkeä ennen kuin sain järkevää lausetta ulos. Suurempi yllätys minulle oli kuitenkin se, että osasin näköjään vielä uida. Kaverit naureskelivat, että näytän ihan uitetulta piisamirotalta, ja mikäpä olisikaan ollut sen siistimpää, koska piisamit on aika siistejä eläimiä. Kotimatkalla auto oli melko hiljainen, kaikilta oli voimat ihan loppu. Oli pakko nukkua parin tunnin päiväunet ennen kuin jaksoi edes keskittyä kirjoittamaankaan mitään.

Tämä päivä oli kevyt lasku todellisuuteen, koska siitä suuri osa vain istuttiin autossa. Se on meikäläisen vapaa-ajankin keskeisimpiä sisältöjä, joten se tuntui vielä "normaalilta" elämältä. Lisäksi tieto siitä, ettei huomenna tarvitse mennä kouluun oli vähän lieventävänä ajatuksena takaraivossa. Tänään saa valvoa ja sekoilla. Nyt väsyttää ja nälättää sen verran, että menen tekemään pizzan ja katsomaan, kuinka aurinkoista elämä Philadelphiassa aina on. Jos ette ole nähneet kyseistä sarjaa (It's always sunny in Philadelphia) katsokaa, se on yksi parhaista jutuista, mitä telkkaria varten on tehty.

Turun reissu.

Juuri päästiin kotia, ja ei helevettiläinen kun oli mukavaa olla taas poikien ja tytön kanssa reisusa! Vaikka aluksi tuntui taas siltä, että olen nähnyt nuo meidän treeniksen portaat aivan liian monta kiireistä minuuttia elämästäni, niin kun päästiin vaan liikkeelle, kaikki mahdollinen mielipaha kaikkosi heti. Sää oli mukava, ja kun Vili laittoi Monster Magnetin Powertripin soimaan, ei voinut olla muuta kuin helvetin hyvällä tuulella. Haettiin Nistikon Joonas Helsingistä kyytiin ja seikkailtiin kohti Turkua, pysähdyttiin tietysti perinteisesti Lohjan ABCllä purilaisilla, joihin mulla ei taaskaan ollut varaa, joten mentiin siis perinteisellä suolakeksit/muumilimpparikombolla tämä matka. 

Tätä näkyä olen tuijotellut liikaa, kun pitäisi tuijotella jotain ihan muuta.

Menomatka oli pitkä ja väsynyt, otettiin Nistikon Facebookiin kuva, jossa voi käydä äänestämässä oikein komeinta jätkää. Heti kun löydettiin perille Klubille, asioita alkoi tapahtua miljoona kilometriä sekunnissa, järjettömät määrät kaikkia niitä ihmisiä, joita voi kutsua ystäviksi, ja hirveät määrät halailua, vaikka juuri edellisiltana olin sanonut jyväskyläläiselle, etten halaile ihmisiä. Enhän minä aloitetta tehnyt nytkään, mutta olinpa osallisena ihmisten välisessä fyysisessä interaktiossa. Monesti! Roudailtiin kaiken maailman romppeet ja mentiin hetkeksi Aurajoen paskan hajuiseen ja ysärin kuuloiseen rantaan istuskelemaan.  Ennen kymmentä piti mennä hakemaan leimat baarista, mentiin sitten sinne heilumaan ja myymään rompetta ja lämmittelemään ennen keikkoja. Siinä lippukassalla istui koko illan tyttö, joka näytti siltä, että sillä oli ollut illalle todella siistejä ja hienoja suunnitelmia, ja sitten hänet oli nakitettu illaksi istumaan ovelle grindipörinäiltaan. Ihan mukavan oloinen silloin, kun sille sattui siinä juttelemaan, eikä ollenkaan ruma. Meikähän huomaa ehkä tasan viisi naisihmistä vuodessa, muuten kaikki ovat vain jonkisortin "local dyydsejä". Turussa niitä oli kuitenkin kaksi, että meikäläisen kiintiö alkaa tältä vuodelta olla jo täynnä.

Keikoista minulla ei ole tarvetta sanoa mitään erikoista. Voin ylpeästi ja rehellisesti sanoa, että kaikki nämä bändit ovat minun mielestäni helvetin hyviä, koska niillä on jokaisella sama pohja, mutta oma pääpainonsa jossain, mikä syntyy niiden tiettyjen ihmisten soittaessa samassa bändissä. Ainoat itselle tuntemattomammat olivat Cannibal Accident ja Ravage Ritual, joka on toki ollut bandcampista kovassa soitossa. Käykää kuuntelemassa tuo niiden Revival täältä. Se on synkkää, massiivista ja kaunista tavaraa. Jos ette usko, kuunnelkaa se loppuun asti pari kertaa. Huikeita juttuja. Cannibal Accident oli sitten omassa, ja monessa muussakin päässä vähän hämmentävämpi tapaus. Vaikka se toikin paikallisena suurimman osan meidän yleisöstä paikalle, niin oli mielestäni silti vähän väärin suhteutettua, että noin kahden minuutin keikkaa, josta soittoa oli yksi tahti, seuraa monen tunnin sekoilu, muille vittuilu ja omien viinojen juonti siellä bäkkärillä. Lisäksi tuntui, että monet olisivat halunneet nähdä heiltäkin ihan oikean keikan, ja se oli itsellänikin kyllä ihan odotuksissa. Osa yhtyeestä oli toki rehellisesti innoissaan siitä, että sai olla mukana noissa bileissä, ja kävi fiilistelemässä bändejäkin, mutta nimeämätön osa saisi kyllä minun puolestani myös tukehtua paskaan ja mennä itseensä käyttäytymisensä puolesta. Jos soittohommat ovat meikälle opettaneet jotain, niin kunnioitusta ja nöyryyttä, siksi päättömän sikailun katsominen musiikin kustannuksella on mielestäni aina ollut helvetin ärsyttävää.

Omasta keikasta voi sanoa ehkä sen verran, että heti alussa ärsytti, kun Eetu otti sen asenteen että vittu miten paskaa kaikki taas on, se on vitun raskasta. Heti kun sain sanottua, että ollaan Cut To Fit ja tultiin tänne asti kuuntelemaan kun Eetu itkee taas kaikesta, se vitutus vaan päästi irti. Kaikki oli saman tien selvää. Tajusin että ei helvetti, tästä tulee muuten aika hyvä keikka. Aloitettiin, ja huomasin heti alusta, että ei hitto! Tästähän oikeasti on tulossa hyvä keikka! En muista missä biisissä löin itseäni ohimoon niin vitun kovaa, että oikeasti putosin. Kaikki meni mustaksi, näin vain pienen, kämmenen kokoisen läntin lattiaa ja sen, että huudan sanoja ihan järjetöntä vauhtia ulos. Heti, kun tuli ensimmäinen hengähdystauko, vedin keuhkot täyteen happea ja näkö palasi ja huomasin taas että mikä on homman nimi. Siltikin oli hauskaa, ettei huutaminen katkennut hetkeksikään, vaikka muuten olin melko tiedottomassa tilassa. Heiluin taas niin, että tänään sattuu aika paljon.

Lopulta alkoi poisroudailu, ja kanniskeltiin siinä sulassa sovussa ja yhteishengessä romut pois lavalta. Meidän komeat rumpalipojat pääsivät siinä sitten oikein loistamaan räkin palasiksi repimistaidoillaan. Ja muutenkin.

Komeita paukuttelijoita.

Siinä sitten alkoi backstagella, elikkäs bäkkärillä, elikkäs Vitun Ihmeellisten Perseenreikien touhuille varatuissa tiloissa jaloviinainmaistelu rinki. Arvasin kyllä, mihin tämä Eetun kohdalla johtaa, mutta enpä varoittanut etukäteen, koska tiesin siitä tulevan hauskaa koko perheelle. Vein levyt ja paidat eteiseen odottelemaan lähtöä, ja missasin ensimmäisen näytöksen, mutta tässä on toisen näytöksen keskeltä vähän tunnelmia ihan jopa videon muodossa:

Pojat pikkupäissää

Kuvasta puuttuu kaikki ne 500 särkynyttä pulloa. Ne sirut ja kaljanen lattia vituttaa aina yhtä paljon.

Sitä ihteää. Mulkku oksens vielä Vilin tuoppii ensin, koska ajatteli että tahtoo vielä juoda lisää.

Tästä sitten ajauduttiin erinäisten tapahtumien kautta kadulle, keskelle draamaa, jota en valota enempää, koska se ei todennäköisesti kuulu kenellekään teistä hevon vitun vertaa. Lopputulos oli kuitenkin se, että istuimme Joensuun ja Eetun kanssa kadulla ja otimme hämmentäviä kuvia aikamme kuluksi

Aika taiteellinen tärähdys. Kai toi jalankulkuviiva jossain leikkauksessa on, niinku jalkaki.

Huom. esim. äidit ja sukulaiset. Eetu ei ole homo, vaikka annan Facebookissa monesti niin ymmärtää.

It's a long, hard road.  But I've been there before.

Tähän kellon aikaan ihmiset vitutti niin paljon, että päätin esitellä kaikki suuret asiani: silmät, korvat, suun ja sieraimet.

Tässä ihmisiin turhautumisen kehdossa sitten kysyin yhdeltä nätiltä tytöltä, että olisiko hänellä heittää kuutta euroa, että hipit pääsee syömään. Näön vuoksi se kaiveli laukkuaan, mutta sanoin että ei tarvitse vaivautua, parempi vaan että syö itse ja jatkaa omaa elämäänsä juuri sellaisena, kuin se oli ennen meitä. Se meni sisälle, ja Joensuu sanoi, että onhan hänellä rahaa, mutta kukaan ei kysynyt. Kävi sitten jonottamassa meille pitsaa. Tyttö tuli vähän ajan päästä sanomaan, että jos me oikeasti halutaan syödä, niin mennään ottamaan jonkun sammuneen vuoronumero siitä sisältä. Sanoin että vaikka kotona teenkin noin, en tullut Turkuun asti olemaan mulkku ja että ei minulla ihan niin nälkä ole. Pihalle tuli joukko hevareita laulamaan virsiä, ja keskutelu ajautui hänen kirkkokuoro harrastukseensa, jonka loppumisen mukana loppui laulaminenkin. Harmi varmasti kaikkien kannalta. Se meni takaisin sisälle, ja tuli vähän ajan päästä huutamaan ulos, ettei jos ei numero 73 kuulu kenellekään niin hän syö sen. Kunnioitettavaa anarkismia niin kirkkokuorossa laulavan näköiseltä tytöltä. Meni takaisin sisälle, mutta ei ilmeisesti saanut pitsaa siitä. Lopulta hän tuli ystävänsä kanssa kolmannen kerran ulos, ja ajattelin että tässä ne nyt ovat, meidän kolmannet treffimme, mutta hänen ystävänsä cockblockasi koko homman, kun he lähtivät kohti kotejaan. Puhuin siis todellisuudessa koko tuona aikana hänen kanssaan yhteensä ehkä 2 ja puoli minuuttia, mutta järkeiltiin Vilin kanssa tänä aamuna, että kyllähän tuo nyt lasketaan jo saamiseksi.  Joensuu tuli pitsan kanssa, ja lähdettiin autolla ajamaan kohti yöpaikkaa, Kaapron ja paremman puolisonsa kämppää.

Siellä nukuin lattialla ja sitten siirryin patjalle, koska minulla oli vahva kutina siitä, että saan ajella aamulla. En oikein tiedä missä välissä ja kauan nukuin, luultavasti muutamia minuutteja siellä täällä, niin että niistä muodostui sitten ikään kuin vahingossa pari tuntia. Aamulla heräilin siinä vaiheessa, kun Vili ja Heidi kävivät nukkumaan, ja ajattelin ettei ole kauhean reilua repiä niitä autoon. Join kahvia ja soittelin Kaapron helvetin hauskaa jatsikitaraa, minkä jälkeen lähdin Psykiksen Konstan ja Kolibrin kanssa jäljittämään Koppista ja Slash Dementian kitaristia Ottoa, jotka olivat eksyneet eri teille yön pimeydessä. Käytiin pizzalla (koska sekoilu oli ohi, ja uusi uljas sunnuntai alkanut, piti opetella kirjoittamaan se oikein. Sunnuntaina ei hassutella.) ja totesin, ettei se viime yön loistavuus johtunut vain ja ainoastaan nälästä ja kellonajasta, vaan se oli oikeasti kelpo känkky. Ajeltiin takaisin Kaaprolle ja alettiin herätellä muita. Soittelin lisää kitaraa, ja lopulta kasattiin kaikki autoon, haettiin Joonas takaisin kyytiin ja lähdettiin posottamaan motaria kohti kotia. Ei keretty kuunnella kuin vähän Cannibal Accidentia, Psykiksen Julistus ja pari biisiä radiosta tullutta thrashia, ja oltiin jo Lohjan ABCllä toisella aamupalalla. Siellä oli kassalla jätkä, joka oli edesllisiltana tullut keikan jälkeen kehumaan, hämmentyneenä katsottiin toisiamme hetki, koska en ajatellut, että sinne olisi kukaan Lohjalta asti tullut. Olivat kuulema olleet puoli kuudelta kotona. Sanoin, etten minäkään oikein tiedä, että missä välissä muka nukuin, mutta ilmeisesti jossain kun kerta olen auton ratissa. Istuskeltiin siinä pihassa röökillä hetken aikaa ja raivotin loputkin Helsinkiin Joonakselle ja Heidi ajoi siitä himaan.

Nyt, kaiken tämän uudelleen eläneenä olo on taas melko tyhjä ja hämmentynyt. Viimeisen vuorokauden sain taas tehdä jotain sellaista, mitä osaan ja mistä nautin, ja tästä eteenpäin olen taas hukassa joidenkin toisten ihmisten maailmassa, kömpelö ja irtonainen pala joka ei oikein tahdo sopia mihinkään väliin kunnolla. Puhuttiin, että olisi niin hienoa olla koko ajan vain päättymättömällä kiertueella, kun ei tarvitsisi palata tuntemaan oloaan niin vitun hölmöksi ja hävinneeksi. No, ehkä tämä taas tästä, kun vähän aikaa totuttelee. Keikkoja soitettaisiin mielellään kyllä enemmänkin, syyskuun puoleen väliin asti kaikki käy, keväälle kaikki käy. Syksyä katsellaan vielä.

Kaikenlaista taas

tuossa äsken Armadildossa, eikä siellä ollut ihan hirveästi tuttuja naamoja. Sinänsä ihan vissiin merkille pantava juttu, että meikäläisen kaverit ja tutut dokailevat tavallisimmin arkipäivinä. Nyt tuolla oli vain pari kaveria, ja joku tuntematon, ihan mukavan oloinen jyväskyläläistyttö joka koitti päästä halaamaan. Mutta minäpoikapa se en annakaan ekoilla treffeillä (äs in sinä hetkenä jona näet kyseisen ihmisen ensimmäistä kertaa) mitään muuta kuin säätilasta ja ääreisverenkierrosta riippuen kylmää tai kädenlämpöistä kättä. Lähdin sitten kävelemään pois, aikomuksenani kuunnella vähän musiikkia ja palloilla sivukujia ympäriinsä, mutta eipä sattuneet luurit matkaan, joten oli sitten käveltävä ilman, ja keskityttävä siihen sirkukseen, joka on Lahti. Niin hämmentävältä, kuin se voikin tuntua, muiden ihmisten kanssa kontaktia välttävä ohikulkija törmää lauantaina sadan metrin kävelymatkalla yhteen "MORJENS!"-huutoon, kahteen "HAISTA VITTU/PAINU VITTUUN" splittiin, kolmeen oksennukseen ja muutamaan särkyneeseen tuoppiin. Kebabjämiä ja roskia en edes alkanut laskea. Aina lähtee soimaan päässä se Put Your Hands Up (I Love This City)-biisi.

Ehkä sitä pitää käydä myöhemmin kävelemässä, tai mennä aikaisin nukkumaan, huomenna pitää kuitenkin heräillä vissiin suhteellisen inhimmillisiin aikoihin. No mutta se on silti kuitenkin kaikki uni enemmän, kuin mitä olen tälläkään viikolla nukkunut. Nythän tämä ilta menee ihan letkeästi taas omassa rauhassa tähän Radioheadiin tutustuessa, kyllä tämä vielä vähän vie nuo tänään ostetut levyt, vaikka Muse ja Winehouse kerkesivätkin parit pyöräytykset saada. Jälkimmäisestä pitää sanoa, että meikä jotenkin tykkää nimenomaan siitä, että sotketaan kevyttä jazzia ja bluesia hippihopittiin, se tuo kumpaakin sellaista luonnollista uutta eloa, jota ne kaipaavat. Tulee hyvälle tuulelle noista, ja vaikkapa tuon House of Painissa ennen rähisseen Everlastin hommista.

Yksi kaveri tahtoi tatuointia, en oikein tiedä sellaisten kuvien tekemisistä, niiden mahdollisuuksista ja käytännönhommista mitään, joten tein tällaisen sitten. Tagit oli varikset, silmät, all-seeing eye hommat ja psyke. Koska en tiennyt noista värihommista, skannasin sen ensin mustavalkoisena. En tiedä kelpaako tuo mitenkään päin, tai onko siinä sitä mitä haluaa pitää nahassaan, mutta tuoa oli silti kiva töhertää. Saahan sitä tatuoija väritellä ja piirrellä mielensä mukaan paremmaksi sitten.

Mutta tällaisia mittatilaushommia olisi hauska tehdä lisääkin, koska onhan se muiden kanssa soittaminenkin hauskaa. Sieltä tulee kuitenkin aina jotain sellaista ideaa tai yhdistelmää, jota en ole tajunnut ajatellakaan aiemmin, ja siitä saa puristettua itsestään enemmän irti. Ja se on sitä, mistä minä nautin, että saan tehdä uusia juttuja ja kaivaa itsestäni uusia puolia. Maanantaina esimerkiksi menen kaatumaan kanootilla, mitä en ole tehnyt koskaan ennen. Uiminenkin tosin kuulostaa jo aika uudelta, kun viime kerrasta taitaa olla viisi vuotta.

Päivän sekoilut. Tänään on hyvä päivä!

Kirjauduttuani sähköpostista ulos törmäsin taas ehkä maailman mielenkiintoisimpaan uutiseen: "Seepran herpes koitui jääkarhun kuolemaksi Saksassa." Oikeasti, kaikin puolin  ehkä maailman absurdeimpia lauseita, siinä on kaksi maapallon täysin eri puolilta löytyvää eläintä, sukupuolitauti, ja pitkälti kuolemisen aiheuttamisesta tunnettu maa, jossa nämä kaikki kolme asiaa kohtasivat. Toki mielenkiintoista voi olla, että mistä seepra sai herpeksensä, mutta siinä mennään taas syvemmälle tasolle ja asianomaisten henkilökohtaisiin asioihin. Minusta tuo on ihan riittävän hauska jo tuollaisena mielikuvana.

Tänään taas muuttuivat elämäntilanteet huomattavan paljon huomattavan lyhyessä ajassa. Sain vissiin työharjoittelupaikan Walesista, mikäli ymmärsin oikein. Hain sitä Ruotsista, ja kaveri Briteistä, mutta ilmeisesti kai sitten minun papereillani oli haettu nyt sitten tuo. En ole nyt varma, onko nimi vai paperi sekaisin, mutta sanoin että selvittävät kummalle se oli. Toki tahdon mennä, mutta jos siinä menee kaverin paikka, niin en minä tahdo sitä nenän edestä viedä. Toisaalta ei minulla tälle työharjoittelulle ole olemassa mitään muutakaan suunnitelmaa, kuin ulkomaille lähtö, vaikka se aiheuttaa vähän organisaatiomuutoksia bändin sisällä. Täksi aikaa meikäläisen taitaa korvata Nistikon Eetu ja ehkä myös Spawn From Deceitin Roope, vaikka en ole häneltä vielä mitään kysynytkään. Ehkä huomenna keskustellaan aiheesta, kun ollaan kaikki taas Turussa grindcore-bileissä. Me soitetaan siellä tokana,  eli jos joku haluaa meidät nähdä, niin kannattaa olla skarppina helvetin ajoissa paikalla.

Ostin tänään Anttilan alennusmyynnistä pari levyä, jo pitempään kyyläilemäni Isobel Cambellin ja Mark Laneganin duo-levy, jotan en nyt ole kerennyt vielä kuulostella kertaakaan, kun kissa rojahti sen päälle nukkumaan, Musen hyväksi tiedetty Black Holes and Revelations ja Amy Winehousen Back To Black. Nämä kolme levyä (17 euroa) ihan vain kompensoimaan sitä, että en löytänyt Radioheadin Ok Computeria kaupasta. Ainoa ongelma levyjen laillisessa ostamisessa on se, ettei niitä ole saatavilla silloin kuin tahtoo. Amy Crackhouse on pyörinyt nyt tämän iltapäivää, sopiva fiilis tällaiseen perjantaihin, joka on täynnä pieniä odotuksia, mutta vailla isompia suunnitelmia. Pidän päivistäni juuri tällaisina.  Winehousea kuunnellessa selvisi myös, ettei se Anna Puun "ei-paskuudellaan" aikanaan yllättänyt C'est la vie ole mitään muuta, kuin tuottajiensa kopio Back To Blackista. Tuollainen vähän inhottaa minua. Että muusikot, joilla oikeasti on taiteellista ymmärrystä ja osaamista (vaikka en Egotripin ja Lemonatorin kohdalla näitä suostu tunnustamaankaan) tekevät helpon rahan perässä jonkun hyvän biisin täysin samanlaisena uudestaan. On aivan eri asia varastaa ja ryöstöviljellä toisten melodioita, sointuja, yksittäisiä fraaseja, tuollaisia pieniä koukkuja jotka näyttävät ja paljastavat, mistä tekijänsä pitävät ja mitä he rakastavat, kuin  rakentaa jonkun menestyneen levyn hyvä biisi alusta loppuun täysin samoista elementäistä varmistaakseen, että menestys olisi suunnilleen samaa luokkaa, kuin alkuperäisen biisin kohdalla. Ei sitä tarvitse pyörää keksiä uudestaan, mutta kun koittaa sovittaa vankkurin pyöriä autoon, saattaa joutua pettymään.


Näyttelyprojekti meni läpi omasta työstä, nyt saan sitten keskittyä piirtelemään koulussa, sekä suunnittelemaan kahta tulevaa ohjausta, molemmat puolentoista tunnin hommia. Se tuntuu vieläkin kyllä ylitsepääsemättömän pitkältä ajalta olla äänessä, kun keikkoja vetäessäkin on tottunut siihen, että se on 20 minuuttia, ja sitten vittuun hikoilemasta sieltä. Se on niinkuin viis keikkaa putkeen. Plus että niitä on kaksi. Kymmenen keikkaa tiedossa tässä jaksossa, vaikka ei soitettaisikaan yhtään. Onneksi huomenna sentään kuitenkin pääsee vielä reuhaamaankin, sen jälkeen on taas sitten ehkä meikäläisen osalta tämän vuoden sekoilut takana, ellei tässä nyt siunaudu jostain niin helvetin paljon rahaa käteen, että pääsisin lentämään Unkariin ja mahdollisesti takaisin britteihinkin. Pitää vähän kikkailla. Taas.

Kouluhommia ja ratiovatipäitä

Koulussa aloin tänään meille jaettujen A3sten kääntöpuolelle piirrellä jotain vähän isompaa, joka tuntui alusta asti jotenkin tärkeämmältä, kuin moni muut juttu, mitä olen piirrellyt. Jossain välissä opettaja sattui vilkaisemaan sitä, ja sen jälkeen taidettiinkin puhua hetki mun piirtelystä. Se on mukavaa tekemistä, kun siinä samalla voi kuunnella ja oppia juttuja, keskustella, keskeyttää aina silloin kun tuntuu ettei multitaskaaminen tältä apinalta onnistu. Se pitää meikäläisen virkeänä koulussa, auttaa keskittymään ja oppimaankin paljon paremmin. Opettaja siinä sitten puhui jotain jostain näyttelystä, mikä nyt muuten on taas ihan höppelislöppelistä, mutta tajusin, että meidän kädentaitojen kursseilla pitää kuitenkin tehdä jotain, josta pitää saada tehtyä port folio. Ajattelin sitten kysyä huomenna opettajalta, että onnisuisiko sellainen pienimuotoinen kirjaston sotkemin jollain muutamilla printeillä, täyttääkö se "Oman työn" määritelmän, vai kuuluisiko siinä oikeasti käsillään TEHDÄ jotain konkreettista.

Toinen tuleva homma, joka herättää puoliksi pelkoa ja puoliksi innostusta on sen tämän päiväisen kurssin homma. Pitäisi vääntää puolentoista tunnin ohjaus syrjäytymisestä, osuvasti yksin. Vaikeinta tässä on rajaus ja toteutus. Ajattelin vääntää sen kaksiosaisena, puolittain keskusteluna ja puoliksi sarjakuvatyöpajana. Puolitoista tuntia on ihan helvetin pitkä aika, se on kaksi kertaa pisimmän pitämäni ohjauksen pituinen, vaikka toki saatiin kriittisen pedagogiikan keskustelu venymään päälle tuntiin. Silti, tuossa on vähän erilainen ryhmä ja omat haasteensa ja vaikeutensa, hajonta ja jakauma on sen verran suurta, ja osa varmasti itkee kun ei osaa piirtää. Keskustelussa voisi siis selkeästi olla pääpaino. Aihe on vain sen verran laaja ja suuri, että se periaatteessa imaisee kaikkien muidenkin aiheet rahankäytöstä ja pelaamisesta työttömyyteen ja erilaisuuteen. Mutta pitää nyt vähän mietiskellä, kun vain malttaa. Ainakin on ideoita, vielä tänä aamuna mietin että vittu kun tuntuu olevan hommaa enemmän, kuin jaksaisi nyt keskittyä miettimään. Mutta eiköhän se siitä itsekseen kehity, kun riittävästi jauhaa.

Tänään oli myös koulua varten oikein kunnon shoppailupäivä, mikä on meikältä jo suhteellisen kovan luokan harvinaisuus. Pyysin äidiltä rahaa, kun piti ostella noita helvetin retkeilyvarusteita melontareissua varten, ostin 15 euron verryttelypuvun, 3 euron keinokuitusukat, 4 euron lapaset, muutaman euron makuualustan ja 35 euron makuupussin. Kyllä nyt pitäisi pärjätä, kun metsään menee! Aurinkolasit pitäisi vielä ostaa, mutta kaipa sellaiset löytyy jostain muualtakin.

Kävin juuri Sheriffillä, pällisteltiin Mitchin kanssa True Romance, joka on aina yhtä hauska leffa loistavien sivuroolien takia. Gary Oldman diilerinä, Brad Pitt pajapäänä, Samuel L. Jackson ottaa vaan haulit rintaan ja lähtee. Huomenna aussit jatkavat matkaa Britanniaan, ja vissiin kolmen viikon päästä sitten palailevat himaansa. Olipahan hauska tutustua noihinkin tyyppeihin, mukavia jätkiä kaikki. Nyt sitten voi kai keskittyä viikonloppuun ja  keikkahommiin. Tänään olen kuunnellut lähinnä King Crimsonin In The Wake Of The Poseidonia, ja kiitos youtuben, myös Radioheadin Ok Computeria. Miksei kukaan kertonut mulle, että se on noin helvetin hyvä levy? Tai siis kerroittehan te, mutta miksi että ottaneet minua hartioista kiinni, vetäneet litsaria ja sanoneet: "Ei, sinä et nyt taida käsittää. Kyseessä on todella hyvä levy."? Olisi nimittäin pitänyt. Tuolla albumillahan on lähes täydellinen flow. Olen aina tiennyt, että Radiohead on helvetin hyvä bändi, ja että Dolvingikin lähinnä soittelee Radioheadin biisejä uusiksi, mutta en silti ole kuunnellut sitä. En ole tahtonut ahnehtia, että sitten olisi muka kaikki hyvä musiikki kuultu, mitäs minä muuten tekisin lopun elämääni? Alkaisin rassata mopoja? Aina pitää olla timantteja takataskussa, jos ässät vaikka sattuvat loppumaan hihasta. Nyt voisin vähän koittaa jäähtyä, täällä on aivan helvetin kuuma, ja käydä sitten nukkumaan.

MWC

Täytyy nyt sanoa, kun tuon splitin samplejen takia noita alkoi taas pitkästä aikaa pällistelemään, että Pulmuset on aivan helvetin hyvä sarja. Se on ollut yksi meikän lempikomedioista jo 90-luvun esityksistään asti, ja se taisi muistaakseni tulla perjantaisin tai lauantaisin aina siihen aikaan, kun oltiin juuri tultu saunasta. Toki se ei ehkä kuusi vuotiaalle ole ehkä maailman paras sarja, mutta tykkäsin siitä silti. Al Bundy on maailman realistisin perheessään jumissa olevan iskän malli, se vittuilee koko ajan kaikille ja velloo omassa itsetuhoisessa perhehelvetissään. Vaikka monet muut ympärillä olevat hahmot ovat ehkä vähän tönkömpiä, tekee Ed O'Neill yksinään jo koko sarjasta yhden sulavimmista tyyppinsä edustajista. Nykyään lähinnä vituttaa, että kaikki tämän henkiset sarjat ovat Disneyn tuottamaa, helvetin huonosti kirjoitettua ja ankeaa paskaa. Oletteko koittaneet katsoa niitä? Hanna Montanaa (joka nyt saa anteeksi sen, että se olikin lapsenaivoisille tehty, siltikin niitä aliarvioiden ja tottakai tietynlaisen kulutusagendan niihin aivoihin ajaen.) ja kaltaisiaan? Niitä on ihan helvetin vaikeaa ja vaivaannuttavaa katsoa sekuntiakaan. Ne saavat minut helvetin onnelliseksi siitä, että minun ei tarvitse kotona kärsiä televisiosta nyt, kun Alma Media on näemmä keskinyt kombinaation ohjelmia, joilla saa muutettua kurkusta alas valuvan akkuhapon tunteen kuvaksi ja ääneksi.

Kohta lähdetään taas esittelemään australialaisille tätä meidän mantereemme Chicagoa. Luvassa on ilta Torvessa, huomenna kouluunkin pitää vääntäytyä vasta yhdeksään, eli saa nukkua aamulla tunnin pitempään. Hyvä. Vähemmän hyvä juttu on se, että koulu on saanut minut unohtamaan keikkahommat kokonaan, ja nyt pitäisi sitten kikkailla jostain taas auto lauantaiksi, jotta saisi mahdollisesti haettua vielä Nistikon Joonaksenkin Helsingistä kyytiin. Vähän nyt kyllä jurppii taas, ettei meillä ole mitään omaa autoa. Jos jollain Lahdessa olisi mahdollisuus lainata autoa lauantai-sunnuntaille, ota yhteyttä. Arvostaisin suuresti.

Koulussa on tulossa kolmen päivän melontaretki, mikä tarkoittaa sitä, että meikäläisen pitää käydä ostelemassa takkeja, makuupusseja, makuualustoja, uimahousuja, aurinkolaseja ja mitä vielä. Kaikkea. Pitää vissiin lainata äidiltä taas rahaa, vaikka periaatteessahan vaatteetkin kuuluisivat sossun hommiin. En kyllä oikein ymmärrä, miten sillä rahalla pitäisi muka ostaa vielä vaatteita, kun ne riittävät nipin napin parin euron syömiseen päivässä. No, elämä on kikkailua, ei tässä ole mikään näemmä taas muuttunut.

With their serpent tongues....

Tältä mun päässä näyttää, kun mua kehutaan. Käärmeitä ja tyhjyyttä erämaassa, tuntuu siltä että ihmiset sylkee myrkkyä mun korviin, sellaista myrkkyä joka ei tapa, vaan ajan mittaan tekee susta täyden mulkun kaikkia kohtaan, joka, jos sen antaa, nousee päähän ja laittaa sinut tekemään asioita täysin vääristä syistä. Siksi mielestäni hyväksyvä nyökkäys on aina parempi kuin yksikään lause. Ne saavat minussa aikaan vaan sulamisen ja hajoamisen. Päässäni alkaa heti jonkinlainen damage control, kaikki pilkotaan osiin ja tarkistetaan osien toimivuus. Vieläkö olet maan pinnalla, vieläkö kykenet mukautumaan uusiin tilanteisiin, tunnetko olosi mulkummaksi kuin 12 sekuntia sitten, joko sinusta tuli täysi vittupää? Suurimman osan ajasta niiden asioiden osaa antaa valua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta joskus tuntuu, että sen asian suhteen on jossain piilossa todella neuroottinen.

Onneksi en kylläkään pelkää muuttuvani kusipääksi. Se on helppoa, kun ajattelen muutenkin kaikesta tekemisestäni, että se on paskaa, joka vain valuu minusta ulos. Henkistä ulostetta. Vitsi on siinä, että joku kävelee paskan ohi ja erehtyy luulemaan sitä taiteeksi. Sille minä naureskelen välillä yksikseni. Suhtautumiseni näihin hommiin on vähän kaksipiippuinen, juuri tästä syystä. Toisaalta otan niiden tekemisen helvetin vakavasti, kaiken pitää olla juuri niin kuin näen sen päässäni, mutta en osaa suhtautua niihin sen jälkeen enää mitenkään. Vain joitain tiettyjä juttuja palaa myöhemminkin fiilistelemään, koska niissä on onnistunut tekemään jotain sellaista, joka ei mahdollisesti voi olla lähtöisin minun yksinkertaisesta ihmismielestäni. Niissä on ollut läsnä todellinen flow, asioiden luonnollinen kulkeminen tiettyjen tapahtumien kautta, ne ovat tulleet jostakin minun ulkopuoleltani juuri silloin, kun olen sattunut istumaan kynä tai kitara kädessä, ja ne ovat tulleet ulos juuri sellaisina, kuin niiden pitääkin.


Kaikki muu on enemmän tai vähemmän virheellistä. Siitä alunperin kertoi Cut To Fitin vanha biisi Jokainen Viiva On Virhe, jonka sitten kirjoitin vähän uudestaan kertomaan ihmiskunnan yrityksestä piirtää omaa jälkeään historiaan, onnistuen piirtämään vain raiskaajan, tappajan, tuhopolttajan. Niistäkin hommista tulee kehuja melko paljon. Cut To Fitistä siis, ei tuhopolttamisesta. Ne on helppo ohittaa, koska musiikkihommissa on tiettyjä lainalaisuuksia, ja tiedän että suuri osa ihmisistä nuoleskelee meikäläisenkin persettä keikkojen tai jonkun muun oman etunsa toivossa. Tunnistan sen melko helposti. En siltikään jaksa välittää tai kiinnostua siitä. Ei se niistä ihmisistä pahempia tee. Uskon, että olen leuhkaksi kusipääksikin liian antisosiaalinen, mikä voi olla pitemmällä tähtäimellä pelastus. "Nuorempana" sitä hajotti bändin aina kun säikähti muuttuneensa kusipääksi, nyt tajuaa että sehän se vasta kusipäistä on ollutkin. Näitäkin asioita on hyvä miettiä välillä, koska muuten se myrkky vaan kertyy elimistöön ja lamaannuttaa. Olen nähnyt näitäkin liian monta vierestä antaakseni sen tapahtua itselleni. Minä teen asioita, koska nämä ovat ihan mukavia hommia tehdä, ja siksi että minun täytyy tehdä niitä pysyäkseni järjissäni. En tee mitään täyttääkseni jonkun muun tarvetta tai palvellakseni jonkinlaista porukkaa. Olen onnellinen, että osaan pysyä rehellisenä itselleni, ja heijastelen omaa toimintaani. Välillä vain hämmennyn hetkellisesti palautteesta, kun joku tulee selvinpäin kertomaan, että pitää jostakin mitä teen. Humalaiset on aina helppo sivuuttaa, koska viina on viinaa. Mutta jos joku vielä selvinpäinkin tulee sanomaan jotain, niin tuntuuhan se ihan kivalta, vaikka se myös hämmentää. Pohjimmiltani olen kuitenkin sen verran ujo maalaispoika, ettei siihen koskaan totu. Siksi piirtelin tuon, ja onneksi, koska se auttoi minua pohtimaan vähän tätäkin. Nyt se on pois systeemistä.

Norjalaisen yhteiskunnan solmukohtia, ja sössötystä.

Luin iltasanomista "uutisen", jossa norjalaiset karhut olivat murtautuneet mökille ja dokailleet kaikki kaljat jääkaapista. Melko hämmentävä osoitus evoluutiosta, ja siitä että karhuilla on nykyisin aivan liian hyvät oltavat, koska evoluution ensimmäisillä tasoilla kaikki eläimet keskittyvät vain hengissä pysymiseen. Kun se on hoidettu, alkaa kulttuurillinen evoluutio, mukavuudentavoittelu. Tässähän karhut ovat muutenkin monia muita nisäkkäitä edellä, ne käyttävät työkaluja ja kalastelevat, mikä nyt toisaalta kertoo jo siitä, että elintaso on korkealla, kun on aikaa kalastella. Toisaalta, kun elintaso ja kulttuurillinen evoluutio yltää samalle tasolle kuin norjalaisilla, jostain mystisestä syystä kalastelu loppuu. Tästäkin ne laittoivat tänne juuri jokin aika sitten vittuilu-uutisen. "Meillä on kaikki järvet ihan liian täynnä kalaa, kun me ollaan kaikki niin rikkaita, ettei kenenkään tarvitse kalastaa! Voi tätä rahoissa kylpemisen kurjuutta, voi tätä kalan määrää! Voi Voi!" Tästä voidaan siis päätellä, että vaikka norjalaisilla menee näennäisesti hyvin, yhteiskunta on hyvin polarisoitunut, ja karhut ovat uutta valkoista alaluokkaa, joka viihdyttää itseään lähinnä sekoilemalla kännissä mökillä ja vetämällä kaikkea makeaa nassuunsa.

Muutenkin norjalaiset vain istuskelevat öljyrahojensa päällä, polttavat kirkkojaan ja soittavat black metallia vuorillaan. Suunnilleen tämän verran niistä tiedän, sen lisäksi että niillä on helvetin rikas mytologia maailmanluomisesta ragnarokiin, sisältäen ehkä siisteimmän "käärmeen" missään mytologiassa, Lokin. Se ei oikein osaa päättää kenen puolella olisi, ja kusee vaan vähän kaikkien muroihin. Muksuna se oli yksi siisteimmistä jutuista meikän mielestä, ja muistan ikuisesti Suuren Myyttikirjan maalatut kuvat, joissa se esiintyi punertavahiuksisena lierona. Norjassa on myös järjettömän siistit maisemat ja helvetisti musanfiilistelyspotteja, jäämeressä lilluu kuolleita meduusoja ja pikku majoissa asuvat kolikkokauppiaat koittavat kusettaa turisteja. Olisi ehkä pitänyt käydä jossain kaupungissakin, mutta erämaa oli paljon siistimpää. Ai niin, oli Norjassa myös Stonegard, joka oli molemmilla levyillään helvetin hyvä, mutta joka sitten kuitenkin jostain syystä kaatui ennen kuin kerkesin nähdä sitä livenä. Se harmitti vähän. Hajoilivat kai muun Euroopan liian alhaiseen elintasoon kiertäessään Norjan ulkopuolella..

On tässä taas koulun alkaessa ollut elintasot alhaalla vaikka missä. Koulu on säästökuurilla, ja päivän tärkein ateria, eli jälkiruoka, on poistettu kokonaan. Sen lisäksi kaikessa on leikelty, eikä tänä syksynä voi taipua mihinkään, kun Salpauksella on niin paljon egon kohotusjuhlia tiedossa, vaikka rahat eivät riittäisi niitä kattamaankaan. Jännä vaan sinänsä, että "opetuksen laadusta ei saa tinkiä" ja se raha karsitaan niiden opetuksesta, joita laman aikana tulllaan tarvitsemaan kuitenkin enemmän, kuin levyseppähitsaajia, jotka saa kuitenkin kenkää.

Tänään alkoi liikunnanohjaukseen tutustuminen, jossa pitäisi käydä pällistelemässä tai kokeilemassa jotain itselle uutta lajia. Kaveri naureskeli, että purjehdustapa ei ole tullut kokeiltua, sanoin että sen kokeilu tulee vähän turhan kalliiksi, kun pitää ostella skumppapullot ja sikarit ja purkkarit ja villapaita. Vesiliikunta näkyisi olevan yhtenä ohjauksena, mikä taitaa tarkoittaa sitä, että meikäläisen olisi lähdettävä speedo-ostoksille. Eipä ole tullut uitua varmaan 5-6 vuoteen kertaakaan. En ainakaan muista, että Lahteen muuton jälkeen olisin uimassa käynyt.  Itselle napsahti yleisurheilu, jonka pitäminen olisi nyt siis kolmen viikon päässä. Onneksi se nyt on helpoimmassa päässä, sen kuin vie luokan pariksi tunniksi heittelemään keihästä ja hyppimään pituutta. Mikäs siinä. Koitan päästä työharjoittelujaksolle Ruotsiin, kun se Tanska viimeksi kusahti juuri ennen lähtöä, ja Ruotsiin voisi budjetti vielä antaa periksikin. Toivottavasti, mikäli siihen rahaa saa.

meh

Eilisen maailman tärkein uutinenhan oli tietenkin se, että Neurosiksen seuraava levy julkaistaan lokakuussa. Saa odottaa vielä melko pitkään, mutta hyvä että se on kuitenkin jo nyt. En ole taas ihan hetkeen odottanut mitään levyä noin paljoa. Eilen aussien kanssa levykaupassa käydessä tuntui kyllä taas siltä, että nyt voisi ostaa vaikka kuinka monta levyä, mutta ei ole rahaa, ja sitten kun menen sinne rahat kourassa, ei siellä ole enää mitään niistä levyistä. Näkyi olevan ainakin Mannan Shackles, Solstafir, Mark Laneganin ja Isobel Cambellin yhteislevy, sekä Convergen Jane Doe. Sitä levyä minulla ei ole vieläkään, mikä saattaa monesta musiikin palvelijasta tuntua ihan pouserihommilta, mutta minä olen vähän hidas lämpiämään näissä hommissa tavallisimmin. Ja kasvoin maalla, mistä syystä löydän itsestäänselvyydetkin vasta nyt, meidän talossa ei nimittäin tykätty musiikista.

Eilen kävin taas pienellä amok-lenkillä, nyt tuntuu että korvaa kutittaa sillä tavalla rasittavasti, että kielen pyörittely tuntuu auttavan siihen. Silleen, niinkuin nyt alkavassa poskiontelon tai korvan tulehduksessa tuntuu. Muulla ei ole väliä, mutta jos lauantain keikka menisi vielä täysissä voimissa, niin arvostaisin suuresti maailmankaikkeutta. Lääkitsen itseäni minttusuklaajäätelöllä. Tiesin kyllä, että on paska idea lähteä lenkille tuolla tavalla. Nyt ehkä ihan vähän ottaa päähän. Pitänee valmistautua tuohon kouluun lähtöönkin, se on jo suunnilleen lähdön hetki. Hebosagilia kerkeää kuunnella vielä vähän.

Haastattelu, Leikattu Sopivaksi.

http://areena.yle.fi/radio/1622318

Tuossa on linkki ohjelmaan, meidän osuus on ehkä se vartti lopusta. Vaikka sitä leikeltiinkin tilanpuutteen, eikä luultavasti niinkään sisällön (no, ehkä vähän senkin) takia, jäi ihan vähän häiritsemään, että siitä ehkä putosi ne olennaisimmat pointit pois. Yksi melko hauska sattuma on se, että kaikki meikäläisen puhe sensuurista ja YLEstä samassa lauseessa on jäänyt pois. En normaalisti käytä näissä teksteissä hymiöitä, mutta tämä kyllä vaatii yhden sellaisen:

":D"

Se on mielestäni vähän outoa siksikin, että annoin YLElle nimenomaan Areenan toimivuuden takia täyden supportin. Maikkarilla ja Nelosella sen sijaan ei tee yhtään mitään. Ehkä se vaikutti perseen nuolemiselta, vaikka se ei sitä ole, koska olen täälläkin n. miljoonassa kohtaa hehkuttanut sitä, miten hieno homma se on, tai viitannut sieltä löytyvään materiaaliin. Lisäksi, kun Kjell otti puheeksi grindin poliittisuuden, tahdoin nimenomaan vetää vähän kiilaa siihen väliin, koska poliittinen musiikki on vaarallinen sana. Se tekee kaikista tekijöistään samantien vasemmistolaisia idealisteja, ja vaikka ehkä olenkin jonkin sortin optimisti, en katso kuuluvani tähän porukkaan. Ennemmin meidän biiseissä puretaan sitä, miltä tuntuu olla yksin ulkopuolella vähän kaikesta, nähdä miten monia muita kustaan silmään koko ajan pienimmissäkin asioissa ilman, että heillä on mahdollisuutta pistää vastaan. Sanoin puoliksi vitsillä, että tämä on ennemmin jotain eksistentialismigrindiä, koska se on minun olemassaolostani ulosvuotanutta kamaa. Myös kysymys siitä, onko joitain biisejä joita ei voisi enää soittaa, koska niistä olisi kasvettu ulos oli mielestäni hyvä, mutta jätetty pois. Vastauksena siihen on se, ettei sellaisia biisejä kyllä ole, mutta paljon sellaisia biisejä, mitä me ei osata soittaa enää. Meillä on 85 biisiä, ja tietysti myös jonkunlainen kasa niitä, joita ei koskaan tehty edes loppuun asti. Meillä on sellainen mentaliteetti, että turhia biisejä ei tehdä ollenkaan, ne jätetään tekemättä heti kun tuntuu, että idea ei toimi.

Kjell kysyi sitten myös, että voisiko meiltä tulla esimerkiksi pornogrindibiisi. Höhöttelin sitä, että kun tuossa nyt kuitenkin on kyse lähinnä siitä, mitä meikäläisen elämä pitää sisällään, niin on ehkä ihan ymmärrettävää, ettei sitä pornoa siellä ihan hirveästi ole. Että ehkä siinä vaiheessa, kun meikäläinen alkaa joskus kiinnostua taas naisista ja niiltä saamisesta, voidaan kirjoitella niitä pornogrindibiisejäkin. Tämä ehkä jäi pois siitä syystä, että Eetu viittasi siinä aiempaan parisuhteeseeni ehkä vähän ikävästi. Kuitenkin, nyt tuo vaikuttaa vähän vain päällepuhumiselta ja tyhjän nauramiselta, mutta kun pidätte nuo tässä olleet asiat mielessä niin se on ihan hyvä haastis.

Se on kuultavissa tuolta viikon ajan. Sitä ennen on pitempi Bloodred Hourglassin haastattelu, jos kiinnostaa.

XIV DECISIONS

Corruption runs
All parts of our society
This is not freedom
and it sure as fuck is not democracy

Sticking feathers up your ass
Does not make you a fucking chicken
Shoving restrictions down slaves throat
Does not set him free

To root this evil..
We must make some decisions!

Tämä biisi on minulle melko tärkeä, koska se on hämmentävä. Tässä vaiheessa kuulijan tulee ottaa Havoc Supremensa, tai laiton kopio siitä, käteensä ja kuunnella kyseistä biisiä. Kuunnelkaa tarkkaan. Tein sen migreenissä treeneissä. En ole nyt aivan varma, olivatko nämä samat treenit, joissa sai kuulla papan kuolleen, mutta uskoakseni ei, koska muistikuvat näistä treeneistä ovat vielä hilpeämpiä. Mutta siinä tapauksessa kävimme näiden treenienkin jälkeen samassa citymarketissa ja tulimme tähän meille. Luultavasti se selviäisi kun vain lukisi taaksepäin, ei tämä nyt kuitenkaan ole vuottakaan vanha tapahtuma, ja varmasti olen hehkutellut sitä, että tein biisin migreenissä.

Ensiksikin, kun selitin ja soitin jätkille näitä riffejä, en nähnyt käsiäni. Jos nostin katseeni käsistäni, en nähnyt jätkiä. Kun koitin keskittyä pitämään pääni kasassa ja tuomaan kaikki päähän juolahtavat ajatukset siihen biisiin, en osannut edes puhua. Jotenkin mystisesti Eetu tajusi homman nimen ja kasasi sen, Vilille sanoin "SELLANE TSYTYTY JOSAKE LOSPJHHHHH!" Ja kun sain artikuloitua sen verran ulos, että tahdoin joka kierron loppuun kolme lyöntiä tomeihin, pojat taluttelivat seniilin vanhuksen sohvalle istumaan siksi aikaa kun he tekivät töitä. Kirjoitin jotain helvetin epämääräistä, muistan että siinä oli sanat slave ja chicken ja diciisisi. Tein sanat sitten ehkä vähän turhankin hätäiseen tuolta pohjalta ennen nauhoituksia, mikä oli ehkä vähän heikko idea. Vaikka biisissä on ihan suhteellisen selkeästi havainnollistettuna se, että se mitä me monesti pidämme vapautena, ei välttämättä läheskään aina ole sitä. Kuin myös emme kykene aina näkemään korruptiota, vaikka suunnilleen tukehtuisimme siihen. Jos puhutaan puhtaasti toiminnallisesta näkökulmasta, suomalainen eduskunta ei ole mitään muuta kuin korruptiota. Ryhmäkuri puolueissa ei ole mitään muuta kuin nätimpi nimi korruptiolle. Jos kansaa edustamaan valitut ihmiset eivät voi olla omaa mieltään, on todellakin aivan sama, ketä sinne äänestetään. Niin hyvässä kuin pahassa. Jos Halla-Aho osaisi esittää mielipiteensä joskus asiallisesti, hän voisi yllättyä siitä, miten vähän ketään kiinnostaisi. Se, että aikuinen mies leikkii "tyylikeinoilla" huomion perässä, on lähinnä lapsellista ja myötähäpeää nostattavaa. Vielä hölmömpää on sitten itkeä siitä, kun se oma provokaatio ottaakin tuulta alleen. Vähän asiaa, paljon meteliä.

Biisin sanoma on se, että jotta kaikista harhakuvitelmista ja illuusioista ja paskasta päästäisiin totuuteen, täytyy ne ensin tuhota, jotta voidaan nähdä niiden läpi. Vallankumous ja systeemin oikominen sellaiseksi, kuin sen kuuluisi olla, edes oikeaksi edustukselliseksi demokratiaksi, jos ihmiset eivät ole valmiita sen suurempiin muutoksiin. Järjen voittoa oman edun tavoittelusta, hämäristä lautakaupoista ja vaalitukihommista, puoluekurin kuolemaa ja vapautta toimia siinä tehtävässä, johon ihmiset sinisilmäisesti niitä edustajia äänestävät.

Sellaista se koulu tekee ihmiselle.

Tässä vaiheessa koulua oli takana 15 minuuttia.

Tässä vaiheessa noin 25 minuuttia.

Anteeksi, jos tornioni ei ole maailman sujuvinta, se ei kuitenkaan ole äidinkieleni, vaan toisena kielenä opiskeltu. Äidinkieleni on jotain savon, karjalan ja lahen sekaista mongerrusta, jota ei tajua oikeastaan kukaan, kun innostun. Tuo ala-line on muuten meänkielelle käännetty Famine Yearin Misanthropoliksen kertsi "How I hate this world that I'm in."

Tänään olen syönyt kolme lämmintä ateriaa, tai no, viimeisin oli lähinnä kaksi palaa pizzaa, mutta kuitenkin, olen syönyt kolmea eri lämmintä ruokaa! Kehoni, joka ei ole tottunut tällaiseen kuormitukseen, on tästä kaikesta hyvin hämmentynyt. Mulla on jotenkin sellainen vahva fiilis, että pitää tehdä jotain merkittävää nyt tämän koulun alkamisen kunniaksi. Yksi, mitä harkitsin, olisi kasvattaa uudet viikset. Se voisi onnistua nyt, kun vähän taas vituttaakin. Luultavasti herään huomenna ja minulla on täydet viikset, kun annan tämän muhia. Toinen mitä mietin oli, että vaihtaisin tämän paskaplokin taustan vähän siistimmäksi, koska onhan tätä nyt kohtuuttoman ärsyttävä lukea.  Paljon vittumaisempi lukea, kuin kirjoittaa. Jos vaihtaisi kaiken valkoiseksi. Tekstinkin. Olisi vähän vähemmän ärsyttävää.

Tänään pääsin taas näyttämään mahtini muka muuttamattoman byrokraattisen systeemin edessä, asettumalla passiiviseen vastarintaan. Piti saada valinnaisryhmä vaihdettua samaksi, kuin tällä kuskillani, eikä sen muka pitänyt olla mahdollista. Sanoin opettajalle kulkevani tämän valinnaisryhmässä, vaikka en siihen pääsisikään. Hän heitti pöytään kortin, että opettajalla on oikeus olla arvioimatta sitä, sanoin että se ei merkitse minulle oikeastaan yhtään mitään, koska minulla ei ole varaa maksaa yhtään bussimatkaa kuussa, tai koko tämä opiskelijatalous romahtaa suunnilleen saman tien (matka maksaa kuitenkin kuusi euroa suuntaansa), enkä voi jatkaa opiskeluja, että yhden valinnaisen arvosana ei ole minulle niin merkittävä asia. Mietin myös, että jos opiskelut tuollaisen takia venyisivät kolmelle vuodelle, niin olisihan se nyt aika paskaa mainosta koululle. Ehdoton ei vaihtui sitten "eiköhän se onnistu"ksi, ja sen jälkeen tuli viesti että onnistui. Pieni voitto pienellä anarkialla. Vielä kun nyt saisi kiinni jonkun, joka voisi tyrkätä minulle eteen yhteiskuntaopin kurssin, että saan sen hoidettua pois alta. Ei olisi sen vaikeampi homma. Hitto kun tässä meinaa koko ajan kirjoittaa taas englanniksi, kun on jauhanut niiden aussien kanssa sitä..

Koulua taas....

Aloitin tänään raskain askelin taas koulutieni, ammattikoulun toisen luokan. Yksi keskeinen "valittaja" oli joukosta poissa. Kaikin puolin mahtava tyyppi, joka hajoili kaikkeen tuohon koulun paskaan. Ajattelinkin tässä käyvän juuri niin, että kun ryhmän kollektiivinen ulostulohaava ei ole lievittämässä laskua takaisin arkeen, lopputulos on se, että kaikki valittavat koko ajan. Ja suunnilleen niinhän se menikin, jonkun oikean aikuisen näkökulmasta se olisi voinut olla hirveää itkemistä pikkuasioista. Ja olihan se sitä. Mutta kaipa se taas asettuu, kun arki rusentaa kaikki turhat toiveet ja odotukset alleen kuin joku iso pömpeli jossain autoromuttamon nurkassa, en minä tiedä miksi niitä oikeasti kutsutaan.

Eilen ja tänään tässä on esitelty parille australialaiselle Lahtea, suomalaisuutta ja tätä kaikkea, mitä tämä kylmässä ja pimeässä asuminen ihmismielelle teettää. Eli siis Jonen grilliltä lihamukit kouraan ja kiertämään noita ravintoiloita tuolla. Olihan sekin ihan hauskaa, siinä kahden aikaan menin nukkumaan, aamusella pakotin itseni ylös yhdellä kellonsoitolla, mikä ei olisi ollut yhtään vaikeaa, ellei kissat olisi maanneet taas meikäläisen päällä. Se tekee aamuherätyksistä aina vaikeampia, kun pitää heittää ötökät pois ja ne tuijottavat niillä pallosilmillään, että eihän me nyt tänä aamuna toisteta tätä rumbaa, jota me on toistettu koko ajan viimeisen kolmen  vuoden aikana. Kyllä toistetaan, koska meikän pitää tehä juttuja. Australialaiset itsessään ovat helvetin mukavia tyyppejä, olen mielenkiinnolla tiedustellut heiltä, miksi yksikään ihminen tahtoo asua maassa, jossa joka helvetin eläin voi tappaa sinut, ja kaikista söpöimmälläkin vesinokkaeläimellä on myrkyllinen piikki. Ymmärrän sen vielä rangaistussiirtolana, mutta miksi ihmiset tahtoisivat jäädä tuohon evoluution helvetilliseen "gone wrong-scenarioon"  asumaan vapaa-ehtoisesti. No ei, tottakai haluaisin sinne pällistelemään kenguruita ja koalia ja vompatteja ja kaikkea muuta mitä sillä maanosalla on tarjota eläimistä ja luonnosta kiinnostuneelle hippiäiselle.

Ja sitten muihin epäolennaisiin tiedotteisiin: Havocista on luettavissa ensimmäinen arvion tapainen täällä. Ja tänään ilta yhdeksältä tulee YLE x3meltä (Raxillekin huom, kyseessä on RATIOKANAVA. Ne on niitä old skool värkkejä mitä oli ennen telkkareita.) se meteliohjelma, jossa tulee ymmärtääkseni ja käsittääkseni meidän haastattelu viime torstailta. Se löytyy sitten YLE Areenasta viikon verran sen jälkeen, pitää kysyä että jos leikellään siitä kaikki muiden musa pois niin saataisiinko se pitää jossain "tallessa". Ei kai täs muuta. Meikä menee juomaa Red Sodaa ja syömää Raxin pitsaa.

XIII NOIDANKEHÄ

Puku päällä huorat meiltä maan alta myy
Euroopan Unelmille aina rahaa löytyy
Parlamentti sirkuksena on ja pysyy
Vasen käsi harhauttaa ja oikea varastaa

Mikään ei muutu
Kukaan ei herää
Yhä lampaat jonottaa
Teurasauton perään

Aikansa renki kerää hampaitaan kadulta
Väkivalta yltyy eikä ketään enää kaduta
Lama tuli takaisin, se on ja pysyy
Seuraavakin sukupolvi sopivasti pilalla.

Kuten olen keikoillakin muistanut sanoa, tämä biisi on jatkoa sille biisille, josta tämäkin blogi on saanut nimensä. Palavaa paskaa kertoi siitä lamasta, joka alkoi silloin kun olin sivarissa, ja jonka kaatumista ihmisten edessä juhlittiin, vaikka kaikki olivat vieläkin perseellään ylämäessä, eikä mitään syytä juhlia näkynyt ainakaan täällä yhteiskuntien pohjalla. Se oli vähän hämmentävää, yhdet juhlivat voittoa, kun ruoka kallistuu joka päivä ja rahat riittävät aina vain vähempään ja vähempään. Nyt sitten alettiin työntää niitä voittorahoja muualle, isompien poikien unelmia tukemaan, jo ennen kuin niitä on saatu tilillekään. Sillä aikaa tämän maan politiikka on ollut yhtä vitun sirkusta, Jytky jyrähtää ja aikuiset ihmiset eivät osaa ottaa vastuita teoistaan, mikä on helvetin hämmentävää. Miten voi kansanedustajille tulla yllätyksenä, ettei olekaan ihan jees, jos haukut valtion kansalaisia ja harrastat rotuerottelua tai kaveeraat rikollisjärjestöjen kanssa? Onhan se nyt kerta kaikkiaan hämmentävää, etteivät lakien säätäjät ja moraalin vartijat saa sekoilla ihan miten sattuu.

Vasen käsi harhauttaa ja oikea varastaa. Vasen käsi taitaa tosin kikkailla niin paljon, että harhauttaa jo itseäänkin kuvitelmilla siitä, että olisi voittanut ja taivutellut oikeiston omaan tahtoonsa. Sillä aikaa, kun he vakuuttelevat itselleen, ettei ole noussut kusi päähän, pystyy konservatiivisempi (näinhän se tavallisesti on, että tällaisessa yhteiskunnassa oikeistolla tuppaa olemaan myös konservatiivisuuden viitta harteillaan) oikeisto jatkamaan sitä samaa peliä, kuin aina ennenkin. Auto on tilattu, lampaat on kerätty pihalle, eikä siltikään kukaan aavista tulevasta mitään.

Lamat tulevat ja menevät, vai menevätkö ne pois ollenkaan? Oliko lopulta isokaan voitto, että meidän ysärin laman kasvattien, ja näiden seuraavan laman nälkälasten väliin jäi yksi sukupolvi yltäkylläisyydellä vituiksi hemmoteltuja lapsia, jotka eivät sitten taas sopeudu siihen maailmaan, jonka toisessa päässä me, ja toisessa heidän seuraajansa, nämä "uuden" laman lapset, heille rakentavat? Epäilen. Meno muuttuu koko ajan hurjemmaksi, koska se mikä ennen oli äärimmäistä väkivaltaa toista ihmistä, tämän seksuaalisuutta tai vapautta kohtaan, on nyt arkipäivää. En haikaile minkäänlaisten vanhojen hyvien aikojen perään, nämä nykyiset on ihan kivat, kun ihmiset vain tajuavat sanoa EI! kaikelle sille paskalle, johon heitä koitetaan ajaa väkisin naama edellä.  Charles Manson ihmetteli jossain vaiheessa, että tänä päivänä pennutkin suorittavat kirkkaassa päivänvalossa raaempia murhia, kuin mistä häntä syytettiin aikanaan. Onhan se totta.

Samoin huumeet ovat rantautuneet vähän joka paikkaan, ja niistä on tullut yleisesti hyväksytympiä koko ajan, vaikka jäykkä lainsäädäntö ja yhteiskunnan suhtautuminen ei osaakaan tilanteeseen älykkäästi vastata. Tästä seuraa vain se, että tilastollisten rikosten määrä kasvaa, väärinymmärrysten määrä kasvaa, työttömien ja syrjäytyneiden määrä kasvaa, ja motivaatio leikkiä yhteiskuntaa pienenee. Tällekin tilanteelle voisi vielä tehdä vaikka ja mitä, kyse on vain siitä löytyykö minkäänlaista tahtoa tehdä asioille mitään. Ja kerta toisensa jälkeen yhteiskunta on sanonut ilmiselville ratkaisuille Ei. Olisiko aika ihmisten sanoa Ei yhteiskunnalle, joka ei enää vastaa heidän kuvaansa siitä? Ongelma onkin siinä, että pahoinvoivatkaan eivät voi riittävän pahasti voidakseen valittaa, aina on jossain joku, jolla menee vielä huonommin. Syyllisyys on ajettu hyvin syvälle ihmismieleen, ja se auttaa luomaan noidankehän, josta ei ole tietä ulos.

XII SURVIVAL OF THE FITTEST

Too fucking stupid to get my point
Stuck in your stubborn ideals
Survival of the fittest
Long lost dream of stupidity

Neo-nazi scum should find their place in chambers!

Tekisi mieli selittää uusista biiseistä, mutta eipä auta, ennen kuin vanhat on hoidettu pois alta. Tämä biisi on hyvinkin selkeä, uusnatsismin, mutta myös kaiken muun jämähtäneen fundamentalismin vastainen biisi. Ihan yhtä hyvin se voisi kertoa äärikommunisteista, muslimien radikaaliryhmittymistä tai Breivikistä, se on omistettu kaikille niille, joilla on olemassa idealismiin pohjautuva käsitys siitä, että he ovat jostakin korkeamman voiman tahdosta oikeutetut tappamaan muita eläviä olentoja. Tavallista näille ihmisille on myös se, ettei heillä ole kykyä nähdä mitään muuta näkökantaa, kuin se putkinäköinen, mustavalkoinen pieni kaistale maailmaa, joka sattuu tukemaan heidän näkemystään ihmisyydestä, vaikka se olisikin heidän omissa teksteissäänkin kumottu jo seuraavassa sivulauseessa. Kyseessä on lyhyt ja ytimekäs vastalause tyhmyydelle ja fundamentalismille. Totta kai tajuan, että näiden vihaisten fundamentalistien kaasuttaminen ei ole inhimmillistä toimintaa. En minä heille kaasuttamista vaadi, elleivät ne ole vitun tyhmiä.

Biisi itsessään on väännetty pieneksi Magrudergrind-tribuutiksi meidän Obscenessä soittamasta keikkaintrosta, mitä ei varmasti moni tiennytkään! En tiedä onko se ketään kiinnostanutkaan, onko kenelläkään ollut käsitystä siitä, mitä me on Obscenessa tehty ja miksi. Tuskinpa välttämäti. 12 sekunnin biisistä on toisaalta melko vaikea kirjoittaa kauhean pitkällisiä pohdintoja, jostain syystä minulla näkyi tätä kirjoittaessa päässäni visio Kurt Vonnegutin Galapagoksesta, evoluutiosta ja ihmisen kehityksestä miljoonan vuoden päähän joksikin vähän norppaa vastaavaksi eläimeksi. "Don't let that happen.."

Psykis on vaan niin vitun hyvä.. ja meidän splitti kans!

Käytiin tuossa alkuillasta nauhottamassa meidän puoli sille tulevalle mahdolliselle splitille, jonka sitten tässä joutessani miksailin, ja täytyy sanoa etten ehkä Neurosista lukuunottamatta ole koskaan kuullut näin hyvää livenä nauhotettua paskaa. Siis ei helvetti! En edes tiedä miten mä osasin miksata tämän noilla euron kirppiskaiuttimilla tällaiseksi, ajattelin ensin että kuulostaa varmaan ihan paskalta kun laittaa oikeisiin värkkeihin kiinni, mutta tuo vaan MURSKAA! Laulut on ehkä vähän turhan hiljaisella, mutta ei se toisaalta haittaa, aina ennen ne on jyränneet niin paljon. Eetulle on enemmän tilaa tällä lätyllä.

Ja joopa, heti kun kirjoitin tuon, laitoin uuden Psykoanalyysin levyn soimaan! Vittu miten hyvän kuuloista kamaa, sähköistä ja groovaavaa paskaa! Näidenkin kanssa soittamisesta on ihan liian pitkä aika, onneksi ensi viikonloppuna pääsee vähän sekoilemaan kavereiden kanssa. Täytyy sanoa, että jos en viikon päästä tähän aikaan ole kipeänä ja alkavassa keuhkokuumeessa, niin se on kyllä todella kova ihme. Mutta tää levy... Huhhuh! Meikästä on niin helvetin hienoa, miten inspiroivaa tämä Suomen tämän hetkinen grindailutouhu on. Kaikki puskee vaan kovempia levyjä koko ajan, ja mulla ei ainakaan ole yhtään pahaa verta tai paskamaista kilpailuintoa mihinkään suuntaan, musta on vaan siistiä kun joku iskee luuta kurkkuun ja se innostaa itseä tekemään parempaa ja parempaa tavaraa. Tässä splitissä on nyt meidän neljä seuraavaa biisiä, mutta naureskeltiin Vilin kanssa, että vielähän tässä kerkeää helposti levynkin vääntää, ennen kuin se lähtee Etelä-Amerikkaan. En oikein ymmärrä mikä näissä syksyissä on, ehkä se, että kesät on niin hiljaisia, mutta aina tulee tehtyä helvetisti grindihommia juuri syksyllä. Tämä bändi perustettiin syksyllä, joka syksy on tehty yksi levy, joka sitten nauhoitellaan joulun alla, ja sitten pyristellään rahattomuuden kanssa kunnes saadaan levyt pihalle. Välissä voi sitten vääntää kaikkea epämääräistä ja sekavaa rompetta, splittejä ja sludgelevyjä ja muuta.

Ei saatana, en osaa nyt muuta kuin hehkuttaa tätä Psykistä. On tämä vain ihan helvetin kova levy! Ensi viikolla se on oikeasti pihalla, tuolla Turun grindihyökkäyksessä, jossa mekin soitetaan. Tulkaas kaikki täysikäiset ja täyspäiset Turkkusen hoodeilta pällistelemään, mekin soitellaan noita splitin biisejä, niin kuin soitettiin tuossa Lepiksessäkin, ainut vaan että ryssittiin ne molemmat uudet biisit ihan totaalisesti. Naureskeltiin vaan kotimatkalla, että aika leuhka vetää ekana ja vikana uudet biisit, ja sitten soittaa ne kaksi ainoaa keikan ennalta sovittua biisiä ihan päin persettä. Ei sillä, että sillä mitään väliä olisi kuitenkaan, se on vaan punkkia, ja mulle on aika sama miten biisit menee, kunhan on hauskaa.

Ihmiset ottaa päähän, vaiks ovatki ihan siistejä välistä.

Kyllä sitä äsken sai taas muistutuksen siitä, ettei sitä ihan niin ihmisrakas ja yhteiskuntakelpoinen ole, kuin tahtoisi ajatella. Pidän ihmisistä sellaisissa sopivissa annoksissa, mielellään älykkäinä ja mukavina ja persoonallisina yksilöinä, mutta heti kun pääsee tuollaiseen yleiseen torikokoukseen, mikä tuolla lähikaupassa oli, niin johan alkaa turhauttaa. Turhauttaa se miten helpolla ihmiset päästävät itsensä joka asiassa. Ihan sama mitä he tekevät, sen voi jättää tekemättä. Ajattelu tuntuu olevan yksi keskeisimmistä asioista. Ei mitenkään kauhean vaikeaa hommaa, kun sitä vähän AJATTELEE, mutta silti niin moni päättää pitää laput silmillä. Tulee aina sama fiilis, kun South Parkin läskileiri jaksossa, jossa Cartmanin vieressä on se läski jätkä joka on ihan innoissaan, kun läskipuvusta hyppääkin toinen liikunta-ohjaaja. Cartmanin ilme on juuri se reaktio, joka mulla tulee sellaisten ihmisten seurassa. Ei siis läskien, vaan tyhmien. Läskejä ihmisiä ei varsinaisesti ole olemassa muualla, kuin pahoissa puheissa ja pinnallisten ihmisten hömpötyksissä. Tottakai joskus ärsyttää siinäkin suhteessa, jos ihmistä ei missään vaiheessa kiinnosta tehdä itselleen mitään, ja läski tulee lähinnä kaljasta ja viinasta. Silloin se vituttaa, koska se on osoitus henkisestä heikkoudesta, siitä ettei missään vaiheessa voinut pitää lenkin mittaista taukoa dokaamisesta. Okei, olin väärässä, on läskejä olemassa.

Niska-selkä-perse-hartia-jalka-ja-vatsalihakset, ne vähät joita minulla ilmeisesti on, ovat vieläkin kaikki kipeinä keikasta. Tiedän, että kolmas päivä on vasta se pahin, joten huomisesta on odotettavissa ihan helvetin hauskaa päivää kaikin puolin. Tällä tekstillä on nyt jotenkin turhan negatiivinen sävy, mikä on hassua, koska en tunne oloani niin kauhean negatiiviseksi juuri nyt. Ehkä se on piilossa jossain tuolla varjoissa, antaa näin vihiä itsestään ja hyppää sitten migreenin muodossa esiin jossain vaiheessa. Pittääpä kertoa jotain hauskempaa. Mun on jo tässä parina päivänä pitänyt käydä nauhottamassa Psykoanalyysin tulevalle levylle yksi vierailupätkä, ja eilen illalla, kun Konsta siitä kysyi, päätin että käynpä perkele vetämässä sen nyt pois alta. Siinä oli hirveästi sanoja ja hirveän vähän tilaa, mietittiin että mitenhän ne saa siihen sopimaan, kun ei mullakaan oikein sytyttänyt, että miten päin niitä siihen pitäisi sovittaa. Sitten kuitenkin menin treenikselle, laitoin saman tien recin päälle ja vedin sen kaiken ykkösellä. Ne meni! Sain ne kaikki 8 riviä mahtumaan siihen ihan nätisti! Eikä siinä ollut edes ongelmaa, se melkein nauratti itseäkin kun ei ollutkaan sen vaikeampi. Piti tosin vetää se uudestaan, kun mulla oli kompressori päällä ja se veti sitä vähän sössönsööksi, mutta ei haitannut enää, kun sovitus oli jo improvisoitu selville. Sitten vedin siihen vielä toisen raidan taustahuutoja, ja tein muutaman bouncen ja kuuntelin, että onko se nyt hyvä. Niiden Konstalle lähettämisessä meni paljon kauemmin, kuin mun treenisvisiitissä. Tänään miksailevat levyn loppuun ja sitten pääsen vähän kuulostelemaan että miltä se koko lätyskä oikein kuulostaa.


Tänään olisi tarkoitus mennä limppareille jonnekin, koska eilen ei menty, ja tässä on nyt ollut kaikilla ihan liikaa vitutusta viinan juonnista, niin ajateltiin sellaista vähän mukavamman henkistä iltaa, rennompaa menoa. Muut pääsee kurkistamaan meikäläisen maailmaan. Elleivät ne sitten kuitenkin innostu juomaan kaljaa. luultavasti ne innostuu, kun siellä on tytsyjä, ja niillä ei ole rohkeutta jutella tytsyille ilman että ovat pikkupäissään. Odottelen innolla jo ensi viikonloppua ja lauantain keikkaa, siitä tulee nimittäin siistein homma ihan hetkeen. Pitää tosin alkaa vissiin pitää pitkiä housuja, ettei tule just kipeäksi ennen sitä.