maanantai 30. heinäkuuta 2012

Yksi vuori valloitettu.

Nyt olen urhoollisesti ja pelkoa tuntematta valloittanut itselleni aiemmin suuren, ja lähinnä kirjastojen kappalemäärien ja aktiivisten lainaajien takia etäisen vuoren: olen lukenut Esko Valtaojan "trilogian", vieläpä mahdollisimman väärässä järjestyksessä. Ensin viimeisen, sitten ensimmäisen ja viimeisenä toisen, joka mielestäni kyllä kuuluisi eeppisyytensä, tulevaisuutta käsittelevän teemansa ja ennen kaikkea optimisminsa puolesta viimeiseksi osaksi. En väitä, että juuri nyt, kaiken tämän luetun, n. 800 sivun jälkeen muka ymmärtäisin hölkäsen pöläystä fysiikasta tai astrobiologiasta, mutta ainakin vähän enemmän kummastakin, kuin mitä olisin välttämättä koskaan saanut tietää lukematta näitä kirjoja.

Enemmän kuin vaikkapa uskonnon ja tieteen välinen suhde, Eskoa tuntuu hiertävän tieteen ja filosofian välinen suhde. Uskoisin ymmärtäväni sitä melko hyvin, luulen sen olevan suunnilleen samaa, kuin mitä tunsin istuessani lukion ensimmäisillä filosofian tunneilla. Se, millaisena minä olin filosofian aina nähnyt, oli ihmiskunnan yhteistä historiaa, yhden tajunnan avartamista muille, omien ajatusten ja mielen jakamista muiden kuolevaisten kanssa, keskustelua, jonkinlaiseen kompromissiin päätymistä. Suuri osa Pertunmaalla teini-iässäni kahmimastani filosofiasta oli buddhalaista ja muutenkin itämaista filosofiaa. Kun istuin noilla tunneilla hikisinä elokuun iltapäivinä, minulle läväytettiin kasvoilleni jotain, mikä ei mielestäni ole vieläkään todellista filosofiaa tai viisautta minulle, vaikka se muulle maailmalle tuntuu menevän aivan täydestä. Se mitä minulle käytännössä esiteltiin, oli internet ennen yhtäkään tietokonetta, jatkuvaa henkistä pippelin venyttelyä, oman päättelyketjun ylivertaisuuden osoittamista, kasan systeemeitä ja järjestelmiä, joiden sitten oli tarkoitus muodostaa länsimaisen filosofian selkäranka. Se oli minun silmissäni vain kovaäänistä metelöintiä ja vieraisiin pöytiin huutelua, sellaisten jo aikaa sitten kuolleitten ajattelijoiden sörkkimistä, jotka eivät enää lyöneet haudan takaa takaisinkaan. Mielestäni se oli suunnilleen yhtä hämmentävää, kuin KELAn laput, mutta urheasti taistelin senkin viidakon läpi ja opin pikkuhiljaa tajuamaaan senkin keskeiset sisällöt. Toki vaikkapa etiikan tai yhteiskuntafilosofian kursseilla saattoi ajoittain päästä itse asiaan, AJATTELUUN, vertailuun, rakentamiseen. Silti perusta länsimaiselle filosofialle, tai sille miten sitä länsiamaissa lähestytään, on todella hölmö.

Puhun usein mielelläni pitäväni "filosofiasta", mutta aina kun kohtaan todellisen "filosofin", mieleni muuttuu melko nopeasti. Tuo ei ole sitä, mitä minä tahdon olla. Minä tahdon pyrkiä ajattelussani ja itseni kehittämisessä totuuteen, siihen millaisena totuus minulle sillä hetkellä ja niissä olosuhteissa esittäytyy. Yrittää pysyä objektiivisena muiden hyvään ja pahaan jakamassa maailmassa. Se on auttanut tekemään tämän jaon vieläkin järjettömämmäksi, kun on nähnyt ehdonalaisessa vapaudessa olevan kaverin tosissaan väläyttävän elämäniloista ja valoisaa puoltaan, vaikka hänen tuomionsa on tullut todella törkeistä pahoinpitelyistä. Toisessa päässä ovat sitten aina seisseet hyvät, kunnolliset ja tunnolliset yksilöt, jotka ovat niin taipuvaisia tuomitsemaan muita pelkästään huhujen tai ulkoisten piirteitten perusteella, ollen valmiita kieltämään näiltä vaikka oikeuden ihmisyyteen, jos niin pitkälle tarvitsee mennä.

Kyllähän Valtaoja monessa kohtaa viiltelee omaakin ihmiskuvaani, lähinnä siksi että se sattuu olemaan niin lähellä hänen omaansa. Hänkin uskoo eräänlaisen anarkian tulevaisuuteen, runsauden anarkiaan jossa kaikille on koko ajan tarjolla kaikkea. Hän sanoo uskoneensa utilitarismiinkin, kunnes Le Guin romutti sen tarinalla maailmasta, jossa kaikkien muiden hyvän hintana on yhden viattoman lapsen loputon kärsimys. Minä olen utiltarisminkin kohdalla ollut aina sen verran anarkisti, ettei kaikkien yhteinen hyvä oikeuta kaikkea. Kenenkään kuolema ei esimerkiksi menisi minulle läpi, vaikka sillä tulisi muille kuinka hyvä olo. Jokaisella on oikeus elää oma elämänsä siihen satunnaiseen loppuun, jonka se sattuu saamaan. Ei siksi, että elämä varsinaisesti olisi pyhää, vaan siksi että kuolleena kerkeää olla myöhemminkin. Ehkä tapauksessa, jossa ihminen pyrkisi koko ajan aktiivisesti tappamaan kaikki ihmiset ympärillään, voisin olla valmis riistämään hengen joltakin. Muuten en voisi kuvitella sitä tekeväni.

Suosittelen jokaista suomen kieltä lukevaa ihmisolentoa lukemaan nämä kirjat, ihan vaikka vain yleissivistyksenä, tai sitten viimeisenä mahdollisena vaihtoehtona henkisenä sukuelinten venyttelynä muihin pöytäseurueessa kahvitteleviin nähden. Mutta ihan jo siksi, että nämä olivat helvetin mielenkiintoista, avartavaa ja innostavaa luettavaa ihan itsessäänkin.

Nyt taidan vielä kuunnella pari kertaa tämän yhden tietyn levyn läpi ja käydä nukkumaan, huomenna on taas uusi päivä, uusi kirjastoreissu ja uudet kujeet.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti