keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Vanha jo nuorena..

Tässä olen kuunnellut tätä Chisua lisää, ja muutamat biiseistä saa miettimään taas vähä enemmän. Vanha Jo Nuorena tuntuu turhankin tutulta. Eipä sitä kyllä täällä tarvitse paljoa tunteakseen itsensä 23-vuotiaana lähemmäs 70-vuotiaaksi. Riittää vain että olet selvinpäin ja mietit asioita vähän pitemmälle kuin viiden minuutin päähän. Silloin tulee yksinäinen olo, ja sehän se taitaa olla päällimmäisiä ajatuksia monen 70-vuotiaan mielessä. Lisäksi ympäriltä löytyvät, vähän yksinkertaisemmat ihmiset käyvät ahdistamaan, koska he toitottavat sinulle koko ajan, että olisit jotenkin erikoisen viisas tai älykäs yksilö. En ole. En yhtään älykkäämpi tai kykenevämpi kuin kukaan muukaan ihmisistä, ainoa ero on se, että kun olen viettänyt aikaani lähinnä täällä oman pääni sisällä, olen oppinut tuntemaan sen toimintamallit melko hyvin. Tiettyyn pisteeseen asti kykenen jopa kartoittamaan omaa alitajuntaani, mikä monelle tuntuu täysin mahdottomalta tehtävältä. Mitä enemmän duunaa hommia tajunnanvirtana, sen paremmin pääsee joidenkin asioiden tai kuvien symbolisesta merkityksestä selville. Esimerkiksi jostain syystä väritän kaikkien veitsien kahvat vaalean sinisiksi. Katsokaapa vaikka. Miksi? Siksi, että ensimmäinen koskaan näkemäni keittiöveitsi, joka siis on minun päässäni keittiöveitsen idea, oli kahvaltaan vaalean sininen. Se oli meillä jo ollessani pieni Pertunmaalla, ja se on nyt tuolla minun keittiössäni. Se on varmasti yksi pisimpään elämässäni roikkuneita esineitä, vaikka sitäkään en ole tajunnut ajatella ennen kuin juuri nyt miettiessäni piirtämieni veisten väriä.

Takaisin siihen viisauteen, ja tuohon biisiin. Viisaus on jotain sellaista, mitä löydän ympärilläni olevissa ihmisistä puhtaana, palavana voimana, ilman että he itsekään välttämättä tajuavat sen olemassaoloa. Eri ihmisillä se viisaus koostuu eri asioista, toisilla elämänkokemuksesta, toisilla empatiasta ja myötätunnosta. Eri teitä on päästy jollakin tavalla samaan lopputulokseen, mutta jostain syystä he eivät itse näe sitä. Minä tiedän, että omassa nupissani on jotain hyvin mielenkiintoisesti vinksallaan, mutta en todellakaan kuvittele sen olevan mitenkään ainutlaatuista, tai edes epätavallista. Se on merkityksellistä minulle vain siksi, että minä olen sitä jatkuvasti aistimassa ja tajuamassa. Vain ja ainoastaan sen subjektiivisuuden vuoksi. Jos se olisi sinun vinksahtanut pääsi, ja minulla olisi kaikki "hyvin", ei se kai kiinnostaisi minua yhtään. Nyt asiat ovat kuitenkin näin.

Biisin tarjoama toivon kipinä on käsittääkseni vähän sen suuntainen, että nuorena vanhat saavat vanhoina olla nuoria, muiden kriisit on käsitelty ajat sitten, ja pään sisällä on jonkinlainen mielenrauha. Ainakin toivon niin. Kun pappa viimeisen kerran heitti minut Kuortin ABClle, hän kertoi naureskellen siitä miten oli nuorena ollut erilainen kuin muut. Muut veivät lapsensa kouluun puku päällä ja ihmisiksi pukeutuneena, hän kulki nahkatakissa ja mustissa farkuissa, eikä jaksanut ottaa mitään paineita muiden katseista ja alkavan 70-luvun ilmapiiristä. Häntä ei kiinnostanut, vaikka muut kuiskivat selän takana. Tämänkin jälkeen minun oli suhteellisen helppo ymmärtää miksi tunsin tähän ihmiseen niin syvää henkistä yhteyttä. En sitten tiedä johtuuko se tämän biisin gospel-henkisyydestä, mutta se jostain syystä tuo taas tuon ihmisen ja sen viisauden takaisin. Sekin on taas niitä musiikin merkityksen osoituksia. Sillä rakennetaan siltoja oman alitajunnan ja tietoisen ajattelun väliin, annetaan primitiivisille tunteille jonkinlainen väri. En edelleenkään voi ymmärtää ihmistä, jonka elämään musiikki ei kuulu millään tavalla. Sellaisen otuksen täytyy olla äärittömän kylmä, tai äärimmäisen sieluton ja kuolevainen. Miten mikään tunteva olento voisi olla tuntematta mitään, kun vaikka Johnny Cashin versio Hurtista tai Gary Julesin Mad World pärähtää soimaan? En usko sen olevan mahdollista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti