perjantai 27. heinäkuuta 2012

Tiedemies vai kulttijohtaja?

Taas osoitus mielikuvituksesta: Esko Valtaoja yrittää kirjassaan Avoin Tie sivistää minua tietoon, tieteeseen ja tutkittuun ja harkiten rakennettuun todellisuuskuvaan nojaten hypenovista (Lyhyesti sanottuna helvetin raskas neutronitähti luhistuukin täysin sisään päin repäisten mustan aukon aikaan ja avaruuteen, minkä jälkeen jostain tuntemattomasta syystä se ampuu järjettömän kovan gammasäteen kosmoksen läpi. Me täällä sitten ihmettelemme väläyksiä observatorioissa miettien, että "mikäs vittu se oli!?") ja minulla herää heti ajatus siitä, että ehkä tämä kosmos on vain jonkun helvetin ison ötökän aivot, ja kyseessä on hermoimpulssi, joka kulkee neuronista toiseen kuljettaen säteilyä, saaden aikaan jonkin muutoksen jossain muualla. Mistä se musta aukko tulee? No tämä kosminen jättiläisolento on tekemässä luultavasti samaa, kuin kaikki nämä pienemmän olennot sen pään sisällä, ryyppäämässä aivosolujaan vähemmäksi. Tai sitten ei. En uskonut tuohon hetkeäkään, mutta kuvittelin sen jo pitkälle. Siinä kulkee mielestäni aika merkittävä rako siinä, miksi minusta ei välttämättä tulisi hyvä tiedemies, tai kulttijohtaja.

Tiedemieheksi ryhtyminen vaatisi kärsivällisyyttä, varmistusmittauksia ja tutkimustulosten huolellista analyysiä, sekä pitäytymistä pitkälti asioiden ytimessä. Minä taas tahdon nähdä sen koko elukan, jo ennen kuin tiedän olenko minä edes tutkimassa eläintä. Kehitän kaikenlaisia pitkälle meneviä kuvituksia ja teorioita ihan silkasta luomisen ilosta, siksi että pystyn, ja siksi että se on hauskaa. Vaikka ihmisten keskellä ollessani jään monesti tarkkailemaan tilannetta ja pidän suuni kiinni, tekisi välillä silti mieli läväyttää kaikki mahdolliset huomiot ja jännitteet vasten ihmisten kasvoja. Vuorovaikutussuhteet ovat niin yksinkertaisia ja selkeitä asioita, etten oikeastaan ymmärrä miten ne voivat olla joillekin niin helvetin vaikeita. Ihmisten tunteiden, ajatusten ja toimintatapojen lukeminen on helppoa, enkä ymmärrä miten joillain voi olla niin huono tilannetaju, ettei hän ymmärrä miten ja millaisena ympärillä olevat ihmiset hänet näkevät. Esimerkiksi jos huoneessa on vahvoja tunteita, vihaa ja halveksuntaa, rakkautta, iloa, miten niitä voi olla huomaamatta ihmisistä? Toisaalta myös esitetyt tunteet on helppo huomata, kuten vaikkapa kaikkien maailmanvihaansa tikahtuvien nihilistien kohdalla. Se on sosiaalinen rooli, jota pidetään yllä ihmisille, ja monesti myös itselleen, mutta sen murtamiseen ei todellisuudessa tarvita välttämättä edes kymmenen lauseen vuoropuhelua.  Näitä asioita miettiessäni tunnen itseni aina vielä vähän ulkopuolisemmaksi, ja etenkin siinä vaiheessa kun teen tietoisen päätöksen pitää pääni kiinni ja katsella miten tapahtumat etenevät ketjussa.

Kulttijohtajaksi minusta taas ei olisi, koska vaikka kykenen kuvittelemaan vaikka minkänäköisiä asioita, minua ei kiinnosta alkaa uskoa niihin. Minulla ei ole tarvetta täyttää minkäänlaista henkistä tyhjiötä uskonnollisella uskolla, mutta sillä uskolla, joka minulla on siihen että maailmankaikkeus kulkee omaa kulkuaan, musiikki on resonanssia joka pohjimmiltaan samaa tähdille, kuin se on meillekin, ja että minä olen tämä ihminen ja olen sitä kunnes kuolen, saan itseni ylös sängystä ja elämään uuden päivän. Usko siihen, että kun tarpeeksi kauan harhailee metsässä, oppii tuntemaan sen ja voi rakentaa sinne pienen tönön, tehdä oman Tiensä sinne missä kukaan muu ei kulje. Moni voisi leimata ylempänä kuvaamaani "tilannetajua" yhdellä toisellakin nimellä. Sosiopaatti voi monessa suhteessa olla osuvampi, mutta olen jotenkin tehnyt itselleni selväksi sen, että tässä päässä se ei ole. Minä välitän ihmisistä ympärilläni ja ympäristössäni aidosti, en siksi että voisin hyötyä heistä jotenkin. Suurimman osan ajasta minua ei kiinnosta hyötyä heistä mitenkään, suurimman osan ajasta tahdon pysyä mahdollisimman kaukana kaikista muista. Toki on niitä harvoja yksilöitä, joiden kanssa minulla on niinkin paljon yhteistä, että he ovat aina tervetulleita kotiini, mutta eipä äkkiseltään satu päähän yhtään sellaista ihmistä, jonka rasti-ruutuun-testin tulos olisi edes 75% sama kuin minulla. Jos testi siis menisi oikeasti syvälle, ja sen saisi suorittaa valvotuissa oloissa, koska jos testi tehdään yleisessä tilassa niin käy kuten aina kouluterveyskyselyssäkin:  puolet porukasta on 16-vuotias tyttö joka pelkää kaikkea ja vihaa maailmaa.

Jos pitäisi tehdä valinta tämän klassisen dualistisen maailman väliltä, fyysinen vs. henkinen, tiede vs. uskonto, tieto vs. huuhaa, valitsisin ehdottomasti tieteen. Mutta kun sekään valinta ei ole niin yksinkertainen- Jos alitajunta, sen aiheuttamat primitiiviset kokemukset, joihin voidaan lukea vaikka musiikin aiheuttama henkinen nautinto, asetettaisiin uskonnon puolelle, kuppi voisi kallistua jo aika tasan keskelle. On niin helppo ajatella, että tieteellä on kaikki siistit hommat teknologiasta mustiinaukkoihin, ja uskonnon puolella vain pakotettuja suihinottoja rippileirillä, mutta ei se niinkään mene. Ihmiset ovat taipuvaisia lajittelevaan ajatteluun, asioiden organisointiin ja järjestykseen. Minä tahdon rikkoa tätä valmista järjestystä pääni sisällä, järjestää asiat uudelleen ja katsoa mitä tapahtuu. Tästä syystä myös se henkinen puoli, jonkinlainen meditaatio, on siinä olemassa. Se vaan ei sisällä OMin hokemista ja jalat ristissä istumista. No okei, ehkä vähän jalat ristissä istumista, kun se on aina tuntunut meikäläiselle luonnolliselta asennolta ( Yksi noista monista Eetuista aina ihmettelee kun nukun lattiallakin lotus-asennossa). Tätä tieteen ja uskonnon kahtiajakoa taisin muistaakseni pohtia enemmän kirjoitellessani Italo Calvinon Halkaistusta Varakreivistä, sieltähän sitäkin voi lueskella enemmän. Mielestäni dualismi on käsityksenä vanhentunut, mutta silti niin suurelle osalle ihmiskuntaa välttämätön hyvän ja pahan määrittämisessä. Ei niitä ole olemassa. On vain tilanteitten myrskyinen valtameri, ja soutuveneessä siellä luovivat ihmisparat, jotka koittavat olla törmäämättä toisiinsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti